Virtaa vastaan

 

Vihaajat, sensuroijat ja puritaanit

 

Timo Hännikäinen, Ennen ukkosta. Kiuaskustannus 2025, 153 s.

 

Hyville ihmisille on ominaista oikeutettu viha, jota he tuntevat omien arvojensa puolesta niiden vastustajia vastaan.

Viha ilman kohdetta lienee mahdoton ajatus ja viha ilman konkreettista kohdetta on ainakin tylsää ja pliisua kuin nykyluterilaisen kirkon saarna naispuolisen sateenkaaripastorin esittämänä. Pois siitä on se vanhatestamentillinen jylhyys, jonka isoisiemme (tämän vanhan polven) sukupolvi sai useinkin tulla tuntemaan.

Takavuosien edistyspiirit saivat, ruumiillistunutta saatanaa etsiessään pian tähtäimeensä Timo Hännikäisen, johon ennen pitkä kohdistettiin aivan vanhatestamentillista vihaa ja jonka jäljissä ad hominem-tasolla voitiin sitten leimata muitakin, esimerkiksi oletetun tartunnan perusteella.

Nyttemmin tilanne näyttäisi rauhoittuneen, erilaiset silakka- ja varisparvet ovat kai menettäneet puhtiaan, kun heidän innokkaan riekkumisensa tuloksena on ollut tuskin yhtään mitään.

Toki takavuosina oli jo saatu suuresti iloita muutaman julkisuuden henkilön maineen ja elämän pilaamisesta, mutta Hännikäinen sen kuin sinnitteli vetäen pikku kustantamoaan ja nettidivariaan. Enää hän ei taida olla ihan ulkopuolella leirin. Tämäkin kirja kertoo saaneensa avustusta Taiteen keskustoimikunnalta.

Tuskinpa tuota rahaa on siihen suuntaan juuri avokätisesti jaettu, mutta onpa nyt sitten kumminkin. Hännikäinen antaa ymmärtää, että kerettiläisen pikkukustantajan elämä ei juuri ole herkkua, mikä on helppo uskoa.

 On siinä kuitenkin mielekkyytensä. Tuo firma on käännättänyt ja julkaissut monia tärkeitä klassikoita, joihin suuret kustantamot eivät ole koskeneet. Suomalainen kulttuuri saa olla siitä kiitollinen.

Miksi suuret kustantamot karttavat nykyään klassikoitakin ja julkaisevat sen sijaan selvää makulatuuria on kysymys sinänsä. Rahahan siinä puhuu ja häpeän aika on ohi, kuten usein on todettu. Asia koskee erityisesti kustantajia.

Se koskee myös arvostelijoita. Olen itsekin saanut joskus huomata, miten tärkeiden kirjojen arvosteleminen on voitu antaa jollekin kolmannen luokan kyvylle, joka ei ole lainkaan pystynyt ymmärtämään, mitä kirjoittaja on halunnut sanoa.

Kyseessä on ilmeinen kulttuurin muutos. Monelle kustantajalle tai päätoimittajalle ei heidän oma tehtävänsä tässä maailmassa ole rahankeruuta kummempi. Hännikäisellä sen sijaan on kunnianhimoa ja hän kärsii tämän alennustilan näkemisestä.

Tästä esseekokoelmasta saamme myös tietää, että sen kirjoittaja kärsii masennuskausista ja masennushan on yleisen tulkinnan mukaan sisäänpäin kääntynyttä vihaa. Se on vaikea tila, jonka uhria eivät auta mitkään järkeilyt eivätkä usein lääkkeetkään. Niiden syöminen on muuten nopeasti moninkertaistunut myös meillä.

Viha on kirjan merkittävän esseen teema. Minulla henkilökohtaisesti se on ollut hyvin harvinainen tunne ja kohdistuu tuskin koskaan konkreettisiin ihmisiin. Hyväuskoisuudessani kuvittelen jopa, ettei minua varmaankaan kukaan vihaa. Miksi vihaisi?

Tiedän, että olen hyvin todennäköisesti väärässä, mutta en vain kykene ymmärtämään asian syitä. Olenhan nyt sentään aika mukava mies vai kuinka? Vai ehkä sittenkin pirullinen? Mutta tarvitseehan pirukin sparraajaa eikä se varmaankaan edes ole niin musta kuin sanotaan. Näin uskon.

Vihan tunteen luulen kyllä ymmärtäväni ja katson, ettei kannattaisi käyttää yhtä ainoaa sanaa näin monimutkaisen asian kaikkia muotoja kuvaamaan.

On olemassa pyhää suuttumusta, jonka vallassa Jeesus lienee ollut ajaessaan rahanvaihtajia väkivalloin pois temppelistä. On olemassa turhautumisen aiheuttamaa harmistusta, joka aiheuttaa vihaisuutta, jollaisesta sosiologi Homans puhui (vrt. Vihavainen: Haun homans tulokset).

 Ja sitten vihata voidaan vaikka vähän samaan tapaan kuin aikoinaan rintamalla, viran ja toimen puolesta: ”Vihhoo pittee jurnutettiin”, sanoi entinen rintamamies asemasodasta.

Huumori on laji, jossa parhaimmillaan välähtää maailmojasyleilevä jumalallinen näkökulma. Huonoimmillaanhan se on roskaa, josta ei kannata puhuakaan (vrt. Vihavainen: Haun vitsi huumori tulokset). Jälkimmäistä lajiahan näkyy viljeltävän monissa edistyspiireissä, ymmärrettynä ns. satiiriksi (vrt. Vihavainen: Haun satiiri tulokset). Sellaisella puujalkavitsailulla on paljon perinteitä jo neuvostoajalta.

Mutta viha on nimenomaan totinen asia. Törmäsin siihen Neuvostoliiton kulttuuria tutkiessani. Vihan myönteinen merkitys oli siellä aina nostettu korkealle. Luokkavihahan oli se väline, jonka ajateltiin muuttavan maailman paremmaksi ja siirtävän ihmiskunnan uuteen kehitysvaiheeseen.

Sitä saarnasivat jo marxismi-leninismin klassikot, mutta ylivertainen vihan ylistäjä oli Maksim Gorki, joka filosofoi sen suuresta merkityksestä silloin, kun se oli hyvälaatuista. Pahanlaatuinen viha sen sijaan kuului vastustajille.

Otto Ville Kuusinen käytti myös aivojaan selittäessään kahdenlaisen vihan keskinäisiä eroja teoksessaan ”Suuri vuosisatamme”. Hyvänlaatuinen viha oli ominaista neuvostokansalaiselle ja sitä tarvittiin paljon. Otto Villen kiteytyksen mukaan ”pyhä viha on pyhä rakkaus” (vrt. Vihavainen: Haun viha kuusinen tulokset).

Ymmärrän kyllä ainakin omasta mielestäni Hännikäisen vihaan liittyvää filosofiaa, johon pyydän lukijaa itse tutustumaan.

Oma ajatteluni lähtee, kuten sanottu, hieman erilaisista lähtökohdista. Ymmärrän, että kirja-arvostelussa täytyy omien ajatusten sijasta pyrkiä ymmärtämään, mitä kirjoittaja on sanonut.

Mutta tämähän on vain blogi eikä arvostelu. Blogeissani kirjoitan niistä reaktioista, joita lukemani tai muuten kohtaamani asiat ovat minussa herättäneet.

Tästä kirjasta voin lyhyesti sanoa, että se on virkistävän omaperäinen, kuten Hännikäisen kirjoitukset yleensäkin ja siis hyvinkin lukemisen väärtti. On hienoa, että tässä säikkymättömien hölmöjen maassa (ks. Vihavainen: Haun säikkymättömien lintujen maa tulokset) sentään aina joskus ilmestyy edes jokunen toisinajattelevien kirjakin. Tässä on nyt yksi sellainen.