Pyhä viha ja
suuttumus
Normaalin ihmisen
emootioiden skaala vaihtelee ystävällisyydestä vihaisuuteen ja rakkaudesta
vihaan aina sen mukaan kuin tarve vaatii.
Millainen tämä
tarve on, vaatii vastuksekseen lähes koko inhimillisen psykologian. Triviaaleja
yrityksiä asian intellektuaaliseksi haltuun ottamiseksi ovat tehneet monet ja
mieleen tulee ensimmäisenä muuan George Homans, jonka vihaisuusteorian sain
opiskella aikoinaan sosiologian kurssilla (ks. Vihavainen: Haun
homans tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).
Helppoahan,
kovin helppoa on luetella tilanteita, joissa ihminen tulee ihan pakostakin vihaiseksi.
Monet kokemusasiantuntijat ovat tällaisten asioiden tunnistamisessa hyvin
taitavia ja käyttävät osaamistaan hyväksi ihmissuhteissaan, vaikkapa avioerossa
tai sen hankkimisessa.
Kuitenkin
vihaisuudella on tiettyjä tabun ominaisuuksia. Joistakin asioista ei yksinkertaisesti
sovi olla vihainen tai ei ainakaan sopisi. Sekös harmittaa sitäkin enemmän.
Kuten lastenkirjassa runoiltiin: hullu kynsi päätään/paksua
päätään/synkeästi suuttui/ päästä ruuvi puuttui.
Monille asioille
ei edes valtio salli oltavan vihaisia. Ainakin tuo emootio pitää kätkeä. Sen
olemassaolo voidaan kuitenkin olettaa ja syyttää epäiltyä sinänsä
viattomistakin asioista, mikä todennäköisesti jo sellaisenaan aiheuttaa
vihaisuutta, erityisesti, mikäli syytös on väärä.
On olemassa
sellainenkin mielipide, joka tuomitsee kaiken vihaisuuden, siis itse aggression,
suuntautuipa se mihin tahansa ja olkoonpa syy mikä tahansa. Ihmisen nyt vain
olisi kyettävä kääntämään toinenkin poski, kun lyödään. Venäläinen sananparsi
kuvaa tällaista tilannetta erityisen epäreiluna: lyövät, eivätkä edes sitten
anna itkeä.
Tällaista
ideologiaa, jos niin voi sanoa, kutsutaan agapismiksi (kr. agape -veljellinen
rakkaus) ja muistelen, että psykoanalyytikko Karl Menninger on ollut pohdinnoissaan
ainakin hyvin lähellä sitä. Euforisissa runoissaan Walt Whitman sopii tällaisen
asenteen esikuvaksi. Hienojahan runot ovatkin.
Jeesus sen
sijaan on hieman ongelmallisempi tapaus. Jokainen muistaa, miten hän ilmeisen
raivostuneena riehui temppelissä, pyhässä paikassa ruoska kädessä ja kaatoi
rahanlainaajien pöytiä. Häntä innoitti tähän väkivaltaiseen toimintaan pyhä
viha.
Pyhä viha
on käsite, josta olen joskus kirjoittanutkin. Otto Ville Kuusisen vaatimaton teosten
kokoelma sai ansaitusti juuri tuon nimen ilmestyessään sen kunniaksi, että
kirjoittaja oli korotettu Neuvostoliiton todellisten kuolemattomien joukkoon,
puolueen presidiumin jäseneksi (ks. Vihavainen:
Haun pyhä viha tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).
En jaksa tässä
enää toistaa tuossa blogissa esiin tuomiani näkökohtia vihan keskeisyydestä stalinistisessa
neuvostoideologiassa. Totean vain, että asia oli jo ennen toista maailmansotaa
selkeästi kirjoitettuna moniin enemmän tai vähemmän pyhiin teksteihin ja sodan
jälkeen vihan kultti paisui todella mahtavaksi.
Asia oli aivan ymmärrettävä, jos tuota sotaa
ajattelee, en minä sillä. Totean vain sen huikean kuilun, joka oli niin sanotun
marxismi-leninismin (leniniläisen marxilaisuuden) ja agapistisen
buddhalaisuuden välillä niiden ideologisissa perusteissa (vrt. Vihavainen:
Haun pagodi, sirppi ja vasara tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).
Nykyään
kulttuurimme etummaisimmat edustajat ammentavat yhä ideologiansa monet peruspiirteet
niistä marxilaisuuden tulkinnoista, jotka olivat Neuvostoliiton ideologisena
perustana. Dialektinen ajattelu kuultaa läpi niistä erilaisista
taisteluohjelmista ja julistuksista, joita suolletaan maailmaan yhä vähemmillä
intellektuaalisilla eväillä.
Tuntuu siltä, että itse vihan oikeuttaminen on
usein se pääasia ja terminologia sen mukaista, olkoonpa kyse sitten miten vähän
emootioita herättävästä asiasta sinänsä.
Kuten jo pyhäksi
julistettu Ignatius Loyola ymmärsi, hengellisillä harjoituksilla voitiin
ja voidaan aikaansaada mielentiloja, joissa näennäisesti viattomien ja arkisten
asioiden saatanallinen olemus tuntuu paljastuvan ja aiheuttaa ansaitsemansa
reaktion (Vihavainen:
Haun loyolan pitkät liepeet tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Kertokaa
toki, jos tiedätte minun olevan Loyolan suhteen väärässä.
Nykyinen
lakkaamaton puhe vihasta ja vihapuheesta (vrt. Vihavainen: Haun
vihapuhe tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) näyttää minusta sisältävän
paljon falskiutta, joka osittain liittyy myös kielellisiin seikkoihin.
Viha viittaa
meillä suomalaisena sanana todella kiivaaseen, kestävään ja aktiiviseen
emootioon, joka on aggressiivinen ja usein kuvataan sammumattomaksi tai
voittamattomaksi. Se kuuluu kai perinteisesti itse asiassa niin sanottuihin
rumiin sanoihin ja siinä yhdistyvät kauna ja katkeruus (vrt. herraviha) hävityssodan
(vrt. Isoviha) näkyihin ja verisiin vaatteisiin.
Vihan ohella
ovat kielteisinä tunteina olemassa esimerkiksi suuttumus, närkästys, harmistuminen,
torjunta, paheksunta, hyljeksintä, keljuttaminen ja niin edelleen.
Kun kuvataan
arkipäiväisiä emootioita, on sanan viha käyttäminen, kuin iskisi
moukarilla hyttystä. Monessa muussa kielessä tämä välimatka erilaisten
negatiivisia tunteita ilmaisevien sanojen välillä näyttää olevan paljon pienempi.
Muistan, että
meillä on esimerkiksi käännetty ranskan colère du peuple kansan vihaksi,
vaikka kyseessä on ennen muuta suuttumus. Englannin kielessä sanotaan
herkästi I hate, olipa kyseessä sitten vaikka pahanmakuiseksi tuomittu
ruokalaji, herääminen aikaisin tai mikä tahansa muu vastaava aivan köykäinen
asia, joka ei ansaitse suuria sanoja.
Ajatellaanpa
vaikka myös tunnetun Schubertin liedin sanoja: So musst’ es bekommen/ das
hab’ ich gewollt/ ich hasse ein Leben, behaglich entrollt!
Runoilija nyt
voi aina sanoa mitä tahansa, mutta ehkä suomeksi olisi vähän liikaa sanoa
nimenomaan vihaavansa helppoa elämää. Voihan se toki kyllästyttää.
Venäjäksi viha
on nenavist, joka viittaa aktiiviseen toimintaan, mutta myös zlost,
joka ainakin minusta on enemmän sisäistä emootiota kuvaava. Muistan jossakin
käännöksessä mainitun, että Bobrikov halusi lopettaa pahuuden ja vastarinnan
ilmaukset Suomessa. Tässä tuo pahuus varmastikin oli alkukielellä zlost
tai zloba, vihamielisyys, ilkeys, pahansuopuus.
Kyllä
viha-sanalla käännetyissä käsitteissä varmastikin on paljon samaa eri kielillä,
mutta eivät ne ekvivalentteja ole merkitykseltään.
Luulen, että
englannin kielen ryöstöviljely on meilläkin aiheuttanut viha-sanan inflaation
ja sen tunkemisen joka paikkaan. Olen aika varma siitä, että tämä aiheuttaa
sekä väärinkäsityksiä etenkin nousevan nuorison piirissä.
Alun perin
kreikkalaiset misogynian kääntäminen naisvihaksi on muuan liki absurdi
esimerkki siitä, mitä syntyy, kun omaksutaan sokeasti muotikäsitteitä ja
käännetään niitä ajattelemattomasti kielestä toiseen.
Sama koskee
monia fobioita, joiden sisällyksenä ei itse asiassa ole pelko enempää
kuin kauhukaan, mutta ei myöskään välttämättä ja erityisesti viha sellaisena
kuin me suomessa olemme asian perinteisesti ymmärtäneet.
Mutta eipä
noista jaksa sen enempää puhua. Kyllähän se kieli koko ajan muuttuu ja sen
mukana ajattelumaailmamme. En ole mikään maallikkosaarnaaja, joten pitäkää
vihanne, jos ette parempaakaan keksi.
Hurskaasta harmistumisesta taitaa kuitenkin olla pitkä matka vihaan, lähestyttiinpä tätä käsitettä sitten mistä suunnasta tahansa.
VastaaPoistaTietysti tulee heti mieleen poliitikkojen paljon parjaama "vihapuhe", jolla on aika selvä tehtävä ideologisena kampana ja psykologia projektiivisena leimasanana, jolla on takoituksena vaientaa ne jotka eivät yhdy yhteiseen ryhmävahvistautumiseen uhriajattelun raameissa tai jotka eivät vaistomaisesti kiihotu riemunkirjavista räikeistä efekteistä ja elämyksenmetsästyksestä, joka uhriajattelun klaavapuolena kaikkia poliittisia narsisteja puhuttelee.
"Vihan" mielenkiintoisin sijainti on syvyyspsykologinen -- viha on meille yhtä tarpeen kuin symbioottinen rakkauskin. Itse asiassa kasvu lapsuuden symbioottisesta yhteydestä aikuiseen autonomiaan ei ole mahdollista ilman vihaa. Se viime kädessä irrottaa lapsen holhioajistaan.
Äärimmäisissä sairaustapauksissa -- sellaisissa joissa ehjä minuus ei vahvan riippuvussuhteen vuoksi edes pysty syntymään -- parantavan vihan rooli on ratkaiseva.
Jospa me noin niinkuin yleisesti ottaen olisimme saaneet kuoluissamme enemmän ja parempaa opetusta siitä millainen "hahmo" ihmisen "minä" on, emme olisi poliittisestikaan niin hukassa kuin mitä nyt kulttuurisen narsismin aikana olemme.
"On olemassa sellainenkin mielipide, joka tuomitsee kaiken vihaisuuden, siis itse aggression, suuntautuipa se mihin tahansa ja olkoonpa syy mikä tahansa. Ihmisen nyt vain olisi kyettävä kääntämään toinenkin poski, kun lyödään. Venäläinen sananparsi kuvaa tällaista tilannetta erityisen epäreiluna: lyövät, eivätkä edes sitten anna itkeä."
VastaaPoistaEri tunteillakin nyt lienee tarkoituksensa, kuitenkin kaikitenkin. Mikäli kaikkinaiset aggression tunteet ihmisistä perin juurin kitkettäisiin pois, niin mahtaisikohan mennä pyhätöntä viikkoakaan kun joku oikeintiedostava jo koettaisi perustaa jotakin epäilyttävästi orjayhteiskunnalta haiskahtavaa? Vähintäänkin on syytä tehdä riittävä ero puolustuksellisen ja selkeästi hyökkäävän aggression välillä.
"Kun kuvataan arkipäiväisiä emootioita, on sanan viha käyttäminen, kuin iskisi moukarilla hyttystä. Monessa muussa kielessä tämä välimatka erilaisten negatiivisia tunteita ilmaisevien sanojen välillä näyttää olevan paljon pienempi."
Niin, eiväthän ne sanat ja käsitteet ihan tarkoin kielestä toiseen käänny, joten tuo konnotaatio ja konteksti pitäisi aina ottaa riittävästi huomioon, niin muinaistekstejä tulkittaessa kuin nykyisemmässäkin sanankäytössä. Tuo alinomainen ylisanojen viljelyyn perustuva meuhkaaminen ja kaiken mahdollisen ylitulkinta mitä omituisimmissakin asiayhteyksissä on jo kauan aikaa tuntunut jotenkin suunnattoman tympäisevältä. Hyperbolaksiko sitä nyt hienommin kutsutaan.
Ja sama pätee alinomaiseen kaikesta mahdollisesta, siis ihan arkipäiväisestäkin varoittelemiseen, luonnollisesti mahdollisimman uhkaavaa, mieluiten hysteeristä puheenpartta käyttämällä. Veikkaisinpa vain, että siinäkin käy lopulta niin, että riittävästi ryöstöviljeltynä tuo alinomainen katastrofipuhe vielä kääntyy itseään vastaan, sillä ylisanoihinkin lopulta turrutaan. Ja kuinkas kävi tunnetussa tarinassa sudesta ja paimenpojasta, riittävän monta väärää hälytystä kun teki, niin kukaan ei suhtautunut vakavasti edes silloin kun tuli tositilanne eteen. Varoitellaanhan (kai, toivoisin ainakin) edelleenkin esim. lapsia huutamasta apua tyhjän takia juuri siksi, ettei signaali tylsyisi, tai onhan esim. hätäraketin ampuminen ilman asiallista syytä jopa rangaistava teko. Mutta ehkäpä tuollainen ajattelutapa kuuluikin johonkin edes hieman järkevämpään maailmaan, joka on jo auttamatta mailleen mennyt...
-J.Edgar-
Kahdestoista presidentti puhui ilkeyksistä. Se oli oiva ilmaisu, antoi pelivaraa kullekin nähdä sitä mitä halusi. Muotoilu "monista ilkeyksistä" vain lisäsi viestin vastaanottajan mielikuvaskaalan avaruutta. Jotain iljettävyyksien ja ikävyyksien väliltä? Mutta pysyi jokseenkin aktuellin diplomaattisen ilmaisuston rajoissa. - Mitenkähän Venäjällä käänsivät Niinistön ilkeydet?
VastaaPoistaErään lehden uutispäällikkö nimitti tuota "ilkeyksistä" puhumista lastenkamarikieleksi. Mikäpä siinä, olihan se hyvinkin saattanut tarttua kieleen ihan kotoisissa oloissa, arjen askareissa.
PoistaJos ihmisessä ei ole vihaa ja pelkoja (fobiaa) niin jotain siinä on kyllä kuollut. Jos yhteiskunnassa ei sallita vihaa ja fobioita, niin suurella varmuudella siinä eletään sitten totalitarismissa. Poliittis-moraalisessa (moralistisessa) psykototaliteetissa jossa pyritään kontrolloimaan ihmisen mieltä ja tunteita silloinkin kun teot pysyvät selvästi lain puitteissa tai niitäkään ei ole.
VastaaPoistaTuttua?
"Nykyinen lakkaamaton puhe vihasta ja vihapuheesta nayttää minusta sisältävän paljon falskiutta, joka osittain liittyy myös kielellisiin seikkoihin". Eiköhän tuohon puheeseen vihapuheesta päde se sanonta, jonka mukaan se, joka härjillä kyntää myös härjistä haastaa. Ainakin silmämääräisesti arvioiden niitä ahkerimpia vihapuhujia tuntuvat nimittäin olevan juuri ne, jotka siitä muita syyttävät.
VastaaPoista”Pyhä viha ja suuttumus”
VastaaPoistaKuten tunnettua, vuosina 1843-1844 venäläiset aristokraatit Pariisissa palkkasivat Kyrla Myrlan eli Karl Marxin luomaan yhteistyössä uutta, parempaa maailmaa kantamalla Kyrla Myrlaa käsillään peräti mainitut kaksi vuotta. Mainittujen osapuolien yhteistyönä vuonna 1848 syntyi kuin syntyikin Kommunistisen puolueen Manifesti. Mutta, mutta, sen toteuttamista piti odottaa historiallisesti, eli toteuttamisen olosuhteet piti kypsyttää. Kypsyttäjänä taisi ollut Friedrich Engels: “(maailmansota ja siitä johtuvat nälkä, sairaudet ja barbarismi…tulevat luomaan edellytykset työväenluokan lopulliselle voitolle) “…a world war, moreover, of an extent and violence hitherto unimagined… famine, disease, the universal lapse into barbarism, both of the armies and the people… Only one consequence is absolutely certain: universal exhaustion and the creation of the conditions for the ultimate victory of the working class”. (K. Marx, F. Engels. Collected Works, Vol. 26, p. 451.)
Vasta toisen maailmansodan jälkeen venäläinen kommunistinen aristokratia pääsi jakamaan maailmaa ja perusti ns. sosialistisen maailmanjärjestelmän, jonka elämä ei ollut historiallisesti pitkä.
Vofka Putin otti asiat omiin käsiinsä. Maailman suurimpien ydinaseiden omistajana hän järjesti Sweitsiin keskustelutapahtuman Djo Bidenin kanssa päämääränä tietysti jakaa maailma kahden kesken. Viimeksi mainitulla poliittisen elämän kokemus oli rutkasti suurempi. Vofka Putinile ei jäänyt muuta kuin tekeytyä epileptikoksi ydinaseineen päivineen.
Helposti voidaan myös todeta, että monet viha-sanan johdannaisetkin kuten vihainen ja vihastuminen ovat merkitykseltään paljon lievempiä kuin kantasana viha. Nehän tyypillisesti viittaavat vain jonkin yksittäisen teon herättämään, ohimenevään suuttumukseen, tai johonkin ehkä pysyvään mutta ei välttämättä kovin voimakkaaseen luonteenpiirteeseen, kun taas viha on jotakin kestävämpää ja voimakkaampaa.
VastaaPoistaMoniko vielä muistaa, että noin sata vuotta sitten Suomessa toimi senkin niminen, jopa melko vaikutusvaltainen järjestö kuin Vihan veljet? Sehän pyrki hyvin määrätietoisesti lietsomaan vihaa erästä tahoa kohtaan.
Ei saa vihastua, pitää olla vain ja hyväksyä tilanne.
VastaaPoista"Euforisissa runoissaan Walt Whitman sopii tällaisen asenteen esikuvaksi. Hienojahan runot ovatkin."
VastaaPoistaTuollaisia runoja on ihana kirjoittaa, varsinkin terveenä, kylläisenä ja turvassa...
Eivät hullumpia asioita nekään.
PoistaIhan kivoja asioita nekin.
Poista"Häntä innoitti tähän väkivaltaiseen toimintaan pyhä viha."
VastaaPoistaPyhä viha on hieno juttu! Siinä on vain se ongelma ihmisyhteisössä, että jokainen mielestään harjoittaa vain sitä, kun taas muut epäpyhää, kiellettävää vihaa. Ota siitä sitten selvää.
Tieteellinen sosialismi antoi yksiselitteisen ja helppotajuinen vastauksen.
PoistaNuo vihapuheasiantuntijat väittävät usein että puheet muuttuvat teoiksi. Ottavatko he huomioon että täällä valkoisten keskuudessa vihapuheet ovat muuttuneet teoiksi hyvin harvoin. Islamistien keskuudessa ne ovat varmaan tuhatkertaisesti muuttuneet teoiksi. Esim. Hamasin hyökkäys Israeliin. Ensin suolletaan vihapuhetta kuinka juutalaiset ajetaan Välimereen ja sitten vaan homma käyntiin ja katso, vihapuheet ovat muuttuneet teoiksi 1700 kuolemalla. Tästä viherkommarit eivät paljonkaan puhu tai ovat hyvin hiljaisia tai puolustelevat tätä vihapuheen oikeutusta.
VastaaPoistaOlipa taas melkoista vihapuhetta.
PoistaJos kuka rankkaa mutta populistista ja yhteiskuntaa repivää vihapuhetta haluaa kuulla, niin eduskunnan kyselytunnilla sitä tarjoavat mm. Lindtman ja Tuppurainen.
VastaaPoistaVihreät ja vasemmistoliitto toki myös, mutta heiltä nyt ei mitään vastuullisuutta isänmaan tulevaisuuden suhteen voi odottaakaan.
Kauas on SDP Väinö Tannerin jämeristä ajoista ajelehtinut.