Äkäpuhe

 

Äkäisyyden kysymyksiä

 

Muistelin joskus kirjoittaneeni ”vihapuheesta” ja päätin tarkistaa asian blogisivulla vasemmalla ylhäällä olevan hakutoiminnon avulla.

Ajatus oli, että olisi, ainakin meillä Suomessa tehtävä selvä ero” vihaisuuden” (johon liittyy vihaamisen määritelmän täyttävä ajattelu) ja ”äkäisyyden” (yleisen negativismin ja ärähtelyherkkyyden) välillä.

Äkäisyystaipumus tunnetaan myös äreyden nimellä ja siitä kärsivät usein vanhat ja raihnaiset ukot. Missään tapauksessa tämä, kuten moni muukaan asia ei koske suurta ryhmää kokonaisuudessaan, joten turha on tulla siitä nalkuttamaan.

Joka tapauksessa eron tekeminen vihapuheen ja äkäpuheen välillä saattaisi selventää käsitteitä. Edellinen saattaa olla esim. muotoa: ”kuole XX!”. Jälkimmäinen taas herkästi ilmenee muodossa: ”haistakaa ….!”

Edellisessä ei koskaan ole huumoria, jälkimmäinen sen sijaan itse asiassa pelaa kokonaan asiaan liittyvällä koomisuudella (ks. Vihavainen: Haun memento tulokset).

No, sieltä blogistahan löytyy kymmenittäin ”vihapuheeseen” liittyviä blogeja. Intoni kirjoittaa aiheesta vielä yksi uusi blogi lässähti siihen.

Aiheesta on jo sanottu ilmeisesti kaikki ainakin tietyllä papillis-saarnallisella tasolla (vrt. esim. Vihavainen: Haun pyhä viha tulokset). Asialla en ole ollut van minä. Näin on tehty yhä uudelleen etenkin ns. edistyksellisissä piireissä.

Yllättävää oli, että huomasin asiaa myös ihan oikeasti (?)tutkitun. 18.7.2019 kommentoin uutista tutkimuksesta ja valitin, etteivät tunnetusti korkealaatuiset lehtemme olleet itse asiassa tarkemmin kertoneet, mitä tuloksia oikeastaan oli saatu ja miten.

Merkittävää mielestäni oli, että 66 prosenttia eli turvallinen enemmistö ihmisistä (suomalaisista?) kertoi, ettei vihannut ketään.

Mahtoivatko he sen sijaan vihata ”jotain”? Siis jotakin abstraktia tai muuten ihmissuvun edustajien suhteen neutraalia asiaa, vaikkapa syksyä, kevättä, yksin jäämistä, sukulaisvierailuja, joulua tai schäfer-koiria (rotuvihaa!)?

Mikäli haastattelut olisi tehty vaikkapa englanniksi, olisi tämä tulkinta ollut huomioitava ja tuloksia tulkittava sen mukaan. Ehkäpä jopa sata prosenttia olisi kertonut ainakin jotakin vihaavansa, vaikka nyt sentään jotakuta ihmistä tai jotakin häneen liittyvää.

Nyt rupesi kyllä kiusaamaan tuo tutkimus, johon huomaan viitanneeni luvattoman epämääräisesti. Ehkäpä saan sen vielä esille kaivettua.

Tässä nyt joka tapauksessa siihen liittyvän uutisoinnin kirvoittama blogi:

 

torstai 18. heinäkuuta 2019

Viha

 

Viha voittamaton

 

Viha oli aikoinaan asia, jonka uskottiin tuottavan meille maanpäällisen paratiisin. Yksi, viimeinen taisto vain ja sitten se kauhea puhdistustyö ja johan alkaa elämä sujua…

Jääkärimarssissa puhutaan voittamattomasta vihasta, joka noille henkipatoille antaisi kai voimaa. Kotimaassa oli hirsipuu odottamassa maanpetoksen johdosta, joten tämä joukko oli jää nyt niin sanotusti armottomaksi. Samaa sanaahan käytettiin orpolapsista.

Mutta kyseessä oli poikkeustapaus, yksi pieni joukko vain. Vihan teoreetikot löytyvät yleensä vasemmalta. Luokkavihalla katsottiin olevan maailmanhistoriallinen tehtävänsä ja esimerkiksi Otto Ville Kuusinen teoretisoi, että vihaa on kahdenlaista: toinen, edistyksellinen variantti tuo hyvää tullessaan ja synnyttää joukkosankaruutta. Toinen taas oli joka suhteessa edellisen vastakohta, hui olkoonkin!

Toki meilläkin oli myös vastapuolella vihan teoreetikkoja, jotka katsoivat, että siinä on meillä mainio väline vähäisen voimamme lisäämiseksi. Sitä paitsi vihalla olisi suuri yhteiskunnallisesti integroiva vaikutus, kun se osattaisiin suunnata oikeaan kohteeseen eli venäläisiin. Tätä asiaa piti opiskella ja kehittää, sillä se oli meillä kovin kehittymätöntä, kuten Elias Simojoki ja Elmo E. Kaila todistivat.

Mutta vihaa meiltä kyllä oli löytynyt. Vuoden 1918 massahysterian aikana tapettiin liki kymmenen tuhatta aseettomiksi riisuttua kansalaista. Taantumusmiehet olivat jo Ranskan vallankumouksen aikaan syystä todenneet, ettei mikään despootti koskaan olisi voinut rangaista kansaa yhtä rajusti, kuin se itse teki.

Kun ajattelee vuoden 1918 perintöä, tuntuu aikamoiselta ihmeeltä, ettei revanssiin haluttukaan ryhtyä vuonna 1939, vaikka SKP siihen innokkaasti kutsui, ja väitti aivan uskottavasti, että tällä kertaa voitto olisi varma.

Olihan sitä vihan perintöä sitten joka tapauksessa vaikka muille jakaa. Rauhallisesti asiat sentään selvitettiin, kun kerran oli saatu todella kokea, mitä irti päästetyt intohimot saisivat aikaan.

Sen jälkeen istuivat meillä veriviholliset samassa eduskunnassa ja valtuustoissa, vaikka tämä asetelma lapualaisaikana jo uhkasi murtua. Järki se vain sittenkin voitti ja vaikka vihaa pitää jurnutettiin, ei sen pidemmälle enää menty. Saattoi monella olla aika elävä käsitys siitä, mitä sellaisesta olisi voinut seurata.

Olennaista tuolle rauhallisen kehityksen kaudelle oli vastustajan sietäminen. Sen äänen annettiin kuulua, vaikka sille naurettiin ja sitä manattiin ja paneteltiin, mutta ymmärrettiin sentään se perusasia, että demokratia tarkoittaa juuri erimielisyyden sallimista.

Tänä maailmanaikana tämä asia näyttää hämärtyneen. Se, joka on toista mieltä, vaiennetaan, mikäli mahdollista ja nythän se useinkin on mahdollista. Ennen oli mentävä kirjapainoon ja särjettävä se, nyt homma käy klikkailemalla.

Sensurointiin tarvitaan nyt vain pahaa tahtoa ja röyhkeyttä ja sitähän antaa epädemokraattinen mielenlaatu, josta ei löydy tilaa sen ymmärtämiselle, että oma mielipide ei olisi ainoa oikea.

Mutta aidosti totalitaariselle luonteelle ei riitä se, että vastustaja ja kaikki toisinajattelijat vaiennetaan. Hän tietää, etteivät nämä sydämessään olekaan hänen kanssaan samaa mieltä, vaan manailevat ja sättivät hänen näkemyksiään siellä missä pystyvät. Ajatuksilla, sanoilla ja töillä he rikkovat suvaitsevaisen humanistin pyhää tahtoa vastaan.

Tämä on tietenkin sietämätöntä ja niinpä erilaisia vihapuheita ja –ajatuksia vastaan on ryhdytty mobilisoimaan poliisivoimia ja asian kimpussa ahertaa jo useamman plutoonan verran univormuväkeä. Lisäksi on puuhassa mukana tuhansiin nouseva salaisten työntekijöiden (ven. seksot –sekretnyi sotrudnik) verkosto, jotka tekevät työtään aatteellisesta innostuksesta.

On erikoista, että käsitys siitä, että vihapuhe –jota ei ole mitenkään määritelty- olisi maassamme jonkinlainen hallitsematon ongelma, syntyi yhtäkkiä muutama vuosi sitten. Sen jälkeen sitä on papukaijamaisesti toisteltu valtakunnan kaikilla tasoilla ja peloteltu hirveillä seurauksilla. Eikös Hitlerkin aloittanut vihapuheella…

Nyt sitten viimein on oikein tutkittu, mitä ne ihmiset oikeastaan vihaavat.

Itse tutkimuksesta en tiedä sen enempää, kun lehdet ovat rajoittuneet kertomaan vain siitä, millaisia konkreettisia henkilöitä ihmiset ilmoittavat vihaavansa.

No, niitähän näyttää olevan, yllätys, yllätys, juuri räväkimpiä mielipiteitä esittäneiden joukossa. Uutisten perusteella perussuomaiset ovat johdossa, jos nyt olen noita epäinformatiivisia uutisia oikein tulkinnut. Lisäksi joukossa on ulkomaalaisia, kuten USA:n presidentti, ehkäpä muitakin.

66 prosenttia ihmisistä kuitenkin ilmoitti, ettei vihaa ketään, mikä mielestäni on aika odotettu tulos. Siinähän on myös vankka enemmistö, joten kukaties poroporvari voi meilläkin nukkua yönsä rauhassa.

Mutta tämä henkilöityvä viha ei mielestäni ole kovin kiinnostavaa. Kiinnostavampaa olisi tietää, paitsi miksi heitä vihataan, myös se, mitä viha tässä tapauksessa tarkoittaa ja mitä se koko tutkimuksessa yleensä tarkoittaa.

Mikäli vihaaminen tarkoittaa vain jonkin asian vastustamista, on se jokseenkin samaa kuin jonkin toisen asian kannattaminen. Siinä mielessä kyse on normaaleista demokraattisista valinnoista.

Mikäli vihassa sen sijaan ilmenee patologisia piirteitä ja kyvyttömyyttä erottaa toisistaan henkilöitä ja asioita, on kyseessä kai lähinnä lääketieteellinen ongelma, josta kärsiviä kannattaisi kehottaa hoidattamaan itseään.

Pelkän poliittisen tai muun mielipiteen patologisoiminen taas tietenkin on vain ilmentymä totalitaarisesta ajattelusta, jonka lähteenä näyttäisi olevan heikko älyllinen kapasiteetti. Kyvyttömyys sallia erilaisia mielipiteitä ja niiden esittämistä voi olla vaara demokratialle, mikäli se paisuu massailmiöksi.

Tiedottaminen tuosta vihatutkimuksesta on ollut kovin kummallista. Ainakaan minä en huomannut, kuka tutkimuksen on teettänyt ja miksi. Metodit ja lähtökohdat on myös sivuutettu uutisoinnissa.

Melkeinpä pistää vihaksi moinen typerehtiminen, tekisi mieleni sanoa, mutta sillä en tarkoita mitään erityisiä eikä yleisiä suunnitelmia noiden uutisoijien tai tutkimuksen teettäjien pään menoksi.

Mielipiteeseen jokaisella kuitenkin on oltava oikeus, myös vihaiseen.