Kielellä on monenlaista käyttöä

 

Monkerruksia

 

Suomen kieli on hyvin omalaatuinen myös ääntämykseltään. Meitä ympäröivät kansat, joiden kielissä on suurelta osalta aivan toisenlainen äännemaailma. Tämä on lisännyt eristyneisyyttä ja tietenkin antanut loputtomasti aihetta niihin rakastettaviin vitseihin, joita kansat toisistaan kertovat.

Kuusisataa vuotta Ruotsin yhteydessä ei ole suomen kieltä muuttanut ruotsin lailla puhutuksi. Suomenruotsin intonaatioon se sentään on vaikuttanut. Venäjän äännemaailma on meistä yhtä kaukana kuin ranskan, jota se melkoisesti muistuttaakin. Viron kielessäkin on muutama kompastuskivi.

Kuten tunnettua, kieli ei ole pelkkää kommunikaatiota varten, vaan sitä voidaan käyttää myös erottautumiseen, jopa eristäytymiseen. Niin sanottu stadin slangi on tästä mahdollisimman selkeä esimerkki (ks. Vihavainen: Haun slangi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Slangin ideana on käyttää mahdollisimman paljon sellaisia kielellisiä rakenteita, jotka ovat oman kielen sääntöjen vastaisia. Tekaistaan sanoja, joissa on kieleen kuulumattomia äänteitä, joissa rikotaan vokaalisointua ja yhdistellään konsonantteja eräänlaiseksi siansaksaksi, jota pelkästään suomea osaava ei pysty lausumaan.

Asiasta kiinnostuneita pyydän katsomaan edellisen linkin taa. Lyhyenä esimerkkinä otettakoon vaikkapa lause: Stadin kundi ja Sörkan giba tsörasivat skurulla.

Suomen ääntämisen mukaisesti tämä lausuttaisiin: Tatin kunti ja Sörkän kipa söräsivät kurulla. Mutta silloinpa puhujan suomalainen rajoittuneisuus paljastuisi heti. Kyllä naurattaisi!

Kuitenkin kohtaamme tässä maailmanlaajuisen ilmiön, oman kielen ääntämissääntöjen aiheuttaman rajoittuneisuuden. Se koskee kaikkia kieliä. Vieraita kieliä opiskelevat joutuvat aina voittamaan oman kielensä muodostaman esteen.

Kuten tunnettua, suomen kielestä puuttuu monia sellaisia vokaaleja, joita useimmissa eurooppalaisissa kielissä on. Sellaisia ovat esimerkiksi ne suhuäänteet, joita ranskan kielessä merkitään kirjainyhdistelmillä ch, j, ja z. Frikatiiveja meillä ei oikeastaan h:ta lukuunottamatta olekaan, vaikka niitä muissa kielissä on pilvin pimein. Sellaiset äänneyhdistelmät, kuin vaikkapa sk, tr, st, pr ja niin edelleen puuttuvat myös ja juuri siksi stadin slangi on niitä täynnä.

Niinpä aitosuomalaiselle ruotsin ja venäjän ääntämykselle on aina naurettu. Eihän edes sellainen sana kuin svenska ole suomen kielen ääntämyksen rajoissa ja sama koskee sanoja språk, fråga ja niin edelleen.

Niinpä meillä o sanottu venska, rooka ja niin edelleen. Russki jazyk taka-i-äänteineen kuuluu jo eri maailmaan. Jopa viron vokaalisoinnun puute (esim. päevaleht, ei päeväleht) tai õ:lla merkitty taka-i ovat monelle yhtä mahdottomia kuin sanan olympialaiset ääntäminen oikein.

Itse asiassa meillä ei ole edes d-kirjainta, g:stä puhumatta. Kielitieteilijät ne ovat ne sinne uhmallaan työntäneet. Oikeasti meillä on t (herrojen ree) ja kee (lausutaan koo).

Sivumennen sanoen, muuan venäläinen joskus 1800-luvulla teki pilaa siitä, että suomalaisia mainittiin niin rehellisiksi: miksi he sitten joka sanasta varastivat äänteen tai kaksi? Sen sijaan, että suomalainen olisi sanonut tridtsat, hän sanoi ritsat, kak poživajete muuttui muotoon kappusivai ja niin edelleen. Hyvällä tahdolla puhetta saattoi ymmärtää tai sitten ei.

Mutta eihän suomi ainoa kieli ole, jonka puhujilla on vaikeuksia vieraiden kielten ääntämyksen kanssa. Sama toimii kahteen suuntaan. Venäläisen on usein aivan mahdotonta osata monia aivan yksinkertaisia suomen sanoja, koska ne ovat hänen kielensä vastaisia. Skandimerkeillä merkityt ä:t ja ö:t ovat selkeä esimerkki ja sama koskee y:tä.

Venäläinen saa opetella kauan, ennen kuin pystyy uskottavasti sanomaan suomeksi hyvää päivää. Sama koskee useimpia eurooppalaisia, vaikka skandinaavit ja saksalaiset tuntevatkin nuo Umlaut-äänteet.

Romaanisissa kielissä ei ole h-äännettä, vain kirjainmerkki on säilynyt muistona menneiltä ajoilta. No, espanjassa on, mutta se merkitään j-kirjaimella ja on erityisen voimakas. Englannissa se ollaan kuulevinaan kh:na ja merkitään sen mukaisesti.

Tuo englanti se itse asiassa on se varsinainen ääntämisen murheenkryyni, kuten se on myös epäonnistuneen oikeinkirjoituksen surkea esimerkki. Missäpä muualla kuin anglosaksisessa maailmassa pidettäisiin aikuisten tavaamiskilpailuja? Kiinassa ehkä.

Tämä siitä huolimatta, ettei muitakaan kieliä usein kirjoiteta niin, että yhtä äännettä vastaisi aina yksi kirjain. Suomi on poikkeus ja Pisa-tulokset, jotka nyt on turmeltu, perustunevat osittain siihen.

Englannissa ero kirjoitetun ja äännetyn välillä saattaa kuitenkin olla aivan huikea ja sitä paitsi täysin arvaamaton. Ajatellaanpa vaikka Readingin kaupunkia, kun matkustetaan Lontoosta Oxfordin suuntaan. Ei nimellä ole mitään tekemistä lukemisen kanssa eikä sitä edes äännetä ri:ding, vaan reding. Kun päästään Oxfordiin, voidaan mennä vaikka Magdalene Collegeen, joka äännedtään modlin kolidz, kutewn jo saattoikin arvata.

Kun sitten ostetaan pullo irlantilaista Jameson-viskiä, on syytä muistaa, ettei sitä suinkaan lausuta dzejmson, vaan dzaameson.

Englannissa ja ranskassa tavataan yleensä samat äänteet, mutta silti englantilaiselle on ranskan ääntäminen usein suurta tuskaa. George Orwellin mukaan työväenluokkainen englantilainen mies ei suostunut koskaan ääntämään yhtään ranskan sanaa oikein, koska koko kieli kuulosti akkamaiselta.

Mutta eihän engelsmanni osaakaan monia äänteitä, jota kuuluvat olennaisena osana eurooppalaisiin kieliin. Ajatellaan vaikkapa niitä diftongeja, jotka ovat yhteisiä italialle, espanjalle ja suomelle. Skandimerkeillä merkityistä en viitsi puhuakaan.

Kuten alussa todettiin, kielillä on kuitenkin oma statusarvonsa kullakin.

Aikoinaan oli välttämätöntä osata ranskaa ja hienoa oli ääntää sitä hyvin. Ihan niin kuin Ranskan hovissa. Englantia sen sijaan kuului ääntää kuten Oxfordissa tehtiin. Hovissahan sitä ei ainakaan 1700-luvulla oikein osattukaan.

Nyt on välttämätöntä osata englantia ja erityisen hienoa on osata sikäläistä slummien slangia, rap-tyyliin vääntäen, vaikka woke-älymystö onkin varoittanut kulttuurisesta omimisesta: esimerkiksi lause long time no see on ei-valkoisten kehittämää kieltä, eikä valkoisten sovi sitä käyttää.

Miksi muut sitten saavat puhua valkoisten omaa kieltä, on vaikea kysymys, jota ei kukaan liene uskaltanut asettaa.

Pian saamme joka tapauksessa luvan opetella kiinaa, jota nyt esimerkiksi tik tokissa opetetaankin yksinkertaisin esimerkein koko maailmalle. Ei se kiinakaan vaikeata ole ja itse asiassa se on joissakin suhteissa maailman helpoin kieli: ilman taivutusta ja muuta tarpeetonta. Sen sijaan tulevat kyllä nuo toonit ja loputtomat idiomit.

Odottelen malttamattomana kiina-slangin syntyä.

Englanti tuli. Mitä sen jälkeen?

 

Kielivallankumouksemme vaiheita

 

Harvat asiat ovat vaikuttaneet kulttuuriimme yhtä mullistavasti kuin vieraiden kielten tulo osaksi koko kansan jokapäiväistyä elämää.

Nykynäkökulmasta tuo asia tarkoittaa englannin kielen jokapäiväistymistä ja nousemista kansallisen kielen rinnalle ja jopa sitä arvoistetummaksi kommunikaatiovälineeksi.

Ilmiö on uusi ja se on tapahtunut erittäin nopeasti. Vielä 1990-luvun alussa tapahtui, että Helsingin yliopiston rehtori kommunikoi ulkomaisen vieraan kanssa saksaksi, koska ei osannut englantia, jota vieras kyllä olisi osannut. Tiedän asian, koska olin itsekin paikalla. Nyt emme voisi missään tapauksessa kuvitella mitään vastaavaa.

1980-luvun puolivälissä oli samaisessa yliopistossa tuskin lainkaan opetusta vierailla kielillä ja kuuluin itse uranuurtajiin järjestäessäni sitä erityisen kansainvälistämismäärärahan turvin. Kävin värväämässä opettajia Englannista ja Ranskasta ja myös Venäjältä. Opetuskielinä olivat englanti, venäjä ja ruotsi.

Merkittävä venäläinen Ruotsin historian tutkija piti tuolloin luentosarjansa ruotsiksi ja julkaisi sen pohjalta kirjan Ruotsin ja Venäjän suhteiden historiasta. Monta kuulijaa hänellä ei kuitenkaan ollut. Englantia taitavia venäläisiä luennoitsijoita löytyi tuskin lainkaan. Yksi kurssi järjestettiin ja kielivaikeudet voitettiin hyvällä tahdolla.

 Kun venäjänkielisiä ”paluumuuttajia” jo alkoi olla, oli venäjä tietenkin itse asiassa paremmin Venäjän tutkimuksen opettamiseen sopiva kieli. Joitakin luentoja venäjäksi pitivät myös muista maista saapuneet tutkijat.

Ryhmät olivat kuitenkin aina pieniä ja osallistumista koetettiin edistää antamalla kielestä lisäpisteitä. Olihan se työläämpää kuin tavallisen kurssin seuraaminen. Tietokoneiden vallankumouksen ansiosta englanti kuitenkin lisäsi räjähdysmäisesti suosiotaan 1990-luvulta lähtien ja englanninkielisyydestä tuli itse asiassa varsinainen maanvaiva. Tästä aspektista joskus enemmän.

Englannin kielen ylivallan syntyminen ei tietenkään ole vain suomalainen ilmiö. Sitä koetettiin monessa maassa, kuten Ranskassa, urhoollisesti torjua, mutta turhaan. Neuvostoliitossa syrjittiin kaikkea kansainvälisyyttä siten, että koulussa opetettiin vain yhtä vierasta kieltä ja sitäkin vain tunti viikossa.

Kun joskus kysyin venäläisiltä tuttaviltani, osasivatko nämä englantia, vastaus oli verraton: ”Net. My ne gramotnyje”. Gramotnost tarkoittaa kirjoituksen (grámota, vert. sana raamattu) osaamista ja yleensä sitä käytetään merkitsemään lukutaitoisuutta. Se merkitsee myös asioista perillä olemista, valistuneisuutta.

Se, joka ei nykymaailmassa osaa englantia, on todelakin negramotnyi -osaamaton (vrt. Vihavainen: Haun likbez tulokset). Asianlaita alkoi olla sellainen jo 1990-luvulla, jolta tuo muisto on peräisin.

Nykyään uusi venäläinen sukupolvi osaa englantia hyvin, enkä tiedä, onko asia muuttumassa. Kiinan rooliahan ollaan siellä lisäämässä, mikä on sellaisenaan normaali ja järkevä asia ja kannattaisi ehdottomasti tehdä täälläkin (vrt. Vihavainen: Haun putonghua tulokset).

Mutta mikä oli englannin kielen asema joskus itsenäisyytemme alkuaikoina ja sen jälkeen, aina peruskoulun tuloon saakka?

Vieraita kieliähän meillä osasi milteipä vain se ohut yhteiskuntakerrostuma, joka kävi oppikoulua ja sijoittui harvoihin akateemisiin työpaikkoihin. Sen lisäksi tulivat merimiehet ja siirtolaiset, jotka yleensä oppivat pakostakin englantia ja joista monet sitten jättivät Suomen ainiaaksi. Englanti oli rahvaan vieras kieli.

Kansakoulussa ei vieraita kieliä opetettu ja oppikoulussa tilaa muilta vei autonomian aikana venäjä, jota isänmaallisista syistä yritettiin olla oppimatta, usein tuossa pyrkimyksessä menestyenkin. Toinen kotimainen kieli kuului myös tärkeän osana opetusohjelmaan. Varsinaisina kansainvälisen kommunikaation kielinä olivat saksa ja ranska.

Englanti kuului vapaaehtoisiin kieliin ja sitä opiskeltiin niin koulussa kuin yliopistossa vähän, vaikka yliopistossa olikin aloitettu sen opetus jo 1830-luvulla. Ensimmäinen alan professori aloitti kuitenkin vasta 1920-luvun alussa ( ks. Milloin englannista tuli suomalaisten maailmankieli? | Kielen kannoilla).

E.W. Polson Newman havaitsi 1920-luvulla, että suomalaisilla kyllä oli kiinnostusta englannin kieltä kohtaan, mutta opettajia puuttui, eikä köyhällä maalla oikein ollut varaa niitä kouluttaa ilman Englannin myötämielistä tukea. Sitä siis tarvittiin.

Mainittakoon, että anglosaksinen aines oli Suomessakin populaarikulttuurissa jo 1920-luvulla täysin hallitseva, kuten Olli Jalonen on osoittanut kirjassaan ”Kansa kulttuurien virroissa”. Saksa oli toisaalta maailmassa johtava tieteen ja tekniikan kieli, jota ilman ei kannattanut kuvitella pärjäävänsä ja ranska oli korkeakulttuurin ykkönen.

Kuten maailmansotien välisen ajan kulttuurielämää tarkkaileva heti huomaa, ranskaa pyrittiin meilläkin oppimaan ja käyttämään, kuten oli tehty jo sadan vuoden ajan, sotilasoppilaitoksia myöten.

Tulokset eivät välttämättä edustaneet kovin korkeata tasoa, mikäli opiskelijoilta puuttuivat kotiopettajat. Ainahan ne eivät puuttuneet. Tuo kieli ei missään tapauksessa tunkeutunut jokapäiväiseen elämään samalla tavalla kuin englanti nykyään. Toki kokonainen kerrostuma ranskalaisia sanoja tuli ruotsin kieleen jo 1700-luvulla ja suodattui sieltä meillekin (vrt. Vihavainen: Haun ranskalainen ruotsi ja suomi tulokset).

Englannista tuli vaihtoehtoinen, eikä siis pelkästään vapaaehtoinen tyttölyseoiden oppiaine jo vuonna 1914, mutta poikalyseoissa sama tapahtui vasta vuonna 1941.  Minun sukupolvessani on vielä hyvin huomattava osuus pitkän saksan lukijoilla, jotka vasta lukioasteella suorittivat lyhyen englannin kielen kurssin ja yleensä oppivat sitä paljon paremmin kuin saksaa, jolle ei ollut paljoakaan käyttöä.

Kun vuonna 1958 aloitin englannin opinnot, meillä oli ensiluokkainen opettaja, joka kiinnitti paljon huomiota myös ääntämykseen. Seuraavana vuonna tullut uusi opettaja kuitenkin salli sangen suomalaistyyppisen ääntämyksen eikä mitään audiovisuaalisia laitteitakaan ollut käytössä.

Englantia saattoi noina vuosina kuulla vain radion ulkomaalaisilta asemilta ja joskus elokuvissa. Televisiohan tuli vasta muutaman vuoden kuluttua ja siellä kyllä oli sitten jo tarjolla merkittävä kulttuurinen uutuus: tekstitetyt sarjafilmit.

Mitä tulee opetusmetodeihin, ne noudattelivat noina muinaisina aikoina ikivanhoja perinteitä, joiden idea kiteytyy vanhassa runossa: ”ett’ on lyöty, siit’ on hyöty -seuraa taito, toimikin”.

Toisin sanoen metsästettiin virheitä, ja jokaisesta virheestä rangaistiin. Samallahan siinä ehdollistettiin pientä ihmistä pelkäämään koko asiaa sen sijaan, että olisi rohkaistu itseilmaisuun, omaperäiseenkin.

Kannattaa muuten tässäkin muistaa, että suomen kielen ääntämys on hyvin omaleimainen. Meiltä yksinkertaisesti puuttuu suuri määrä sellaisia äänteitä, jotka ovat tavallisia niin englannissa, ranskassa kuin venäjässä. Jopa ruotsissa, virossa ja saksassa on meille vieraita äänteitä. ( vt. Vihavainen: Haun ree tulokset).

Onhan meidnkin kielemme todella hankalaa ääntää ulkomaalaisille korrektisti. Tästä vauuttuakseen kannattaa katsoa vaikkapa Berlitzin parlööriä ”Finnish”. Ei meidän kielemme muita huonompi ole, mutta erilainen kyllä.

Niinpä kouluja käymättömälle ja myös niitä käyvälle vieraiden kielten ääntämyksen oppiminen saattoi aikanaan olla joka mahdotonta. Silloinhan ei kuultu missään noita vieraita ääntämyksiä.

Omaelämäkerrallisessa kirjassaan ”Väärällä uralla” kuvaa Ilmari Kianto sen upseerin epäkiitollista tehtävää, joka joutui joskus 1800-luvun lopulla opettamaan Oulun reservipataljoonan alokkaille venäjänkielisiä komentosanoja ja tervehdyksiä.

Vanhassa Venäjän armeijassahan ei tyydytty herroittelemaan, vaan puhuteltiin jokaista esimiestä arvoasteen mukaisella tervehdyksellä, esimerkiksi ”vaše vysokoblagorodije!”, teidän korkeajalosukuisuutenne!

Moinen sana saattaa vieläkin, kaikesta pakkoenglannista huolimatta olla suomalaiselle hankala. Silloin se ilmeisesti oli mahdoton ja opettaja joutui opettamaan sen useilla sanoilla: ”vaasse viso koplako rootije!” Samalla syntyi ihan uusi sanakin: ”koplako”.

Venäjää meillä ei opittu koskaan, vaikka siihen koetettiin pakottaa ja ilmeisesti juuri siksi. Englanti sen sijaan houkuttelee palkinnoilla ja sen hyödyt ovat ilmiselviä.

Pakkoenglantiin voi suhtautua vihamielisesti ja on selvää, että se muodostaa myös kansallisen vaaran. Sitä paitsi sen yletön ja turha käyttäminen paljastaa harjoittajansa puolivillaisen typeryyden, mutta sehän ei ole kielen vika.

Pakkoenglantia ei nykyään voi korvata millään muulla ja olisimme idiootteja, jos luopuisimme siitä. On kuitenkin katsottava eteenpäin. Kiina on ehdottomasti yksi tulevaisuuden keskeinen kieli, eikä se edes ole niin mahdottoman vaikea. Tietokoneet auttavat tavattomasti kiinan harrastajaa esimerkiksi hieroglyfien tulkinnassa.

Sitä paitsi pinyin-romanisaatiolla kirjoitettu kiina on tietyllä hieman alkeellisella tasolla ehkä maailman helpoin kieli. Siinä se muistuttaa englantia ja niiden yhtymisestä onkin muodostunut pidgin-englanti, jolla kenties on vielä edessään suurikin tulevaisuus.

Sekä englanti että kiina ovat kumminkin molemmat vaikeita, kun niissä haluaa edistyä pitemmälle.

Maon punaisen kirjan vaatima merkkimäärä oli muistaakseni 1000, mikä ei ole mahdoton oppia, sillä heroglyfeillä on oma logiikkansa.

Hupaisaa kyllä, Amerikassa on nyt ruvettu tiktokin sulkemisen jälkeen seuraamaan kanavaa xiaohongshu, joka tarkoittaa juuri pientä punaista kirjaa.

Sen kuulemma näyttää mullistava amerikalaisten käsitykset Kiinasta ja sikäläisestä elämänmenosta ja elintasosta.

Siihen lienee paljon aihetta niin Amerikassa kuin meillä.