Yksinkertaista

 

Likbez

 

It’s elementary, my dear Watson, sanoi Sherlock Holmes ystävälleen käyttäen aito brittiläistä understatementia.

Hän antoi ymmärtää, että jo kuka tahansa alkeisoppia (vrt. elementary school) saanut olisi oikeastaan voinut tehdä saman johtopäätöksen, kuin tuo nerokas salapoliisi.

Myös venäjäksi sanottaisiin samassa tilanteessa elementarno (элементарно), mikä myös merkitsee samaa, mutta puhekielisemmässä yhteydessä ja mikäli asia koskee tiedon tasoa eikä niinkään kykyä johtopäätöksiin, voitaisiin myös sanoa eto likbez -se nyt kuuluu alkeistietoihin.

Tuo sanonta viittaa niinikään alkeisopetukseen ja on lyhenne sanoista likvidatsija bezgramotnosti -lukutaidottomuuden likvidointi.

Kyseessä oli valtava kampanja maailmansotien välisessä Neuvostoliitossa, kun koko valtavan maan moninaiset kansat opetettiin lukemaan. Sitä varten oli monille vielä luotava kirjaimistokin ja takapajuisena pidetty arabialainen kirjaimisto korvattiin Keski-Aasiassa aluksi latinalaisella.

Sen jälkeen se 1930-luvulla korvattiin kyrillisellä ja nythän ollaan taas palaamassa vanhoihin tapoihin, mutta tämä vie jo eri asiaan. Olipa siinä urakkaa, kun ensin opeteltiin lukemaan arabialaisilla kirjaimilla, sitten latinalaisilla ja pian vielä kyrillisillä. Siinä oli jotakin syvästi neuvostoliittolaista.

Mitä tulee tuohon lukutaitoon, se on venäjäksi gramotnost, mikä juontuu kreikan kirjettä merkitsevästä sanasta grammata, jonka johdannaisia näemme tänäänkin kaikkialla. Suomen raamattu ja viron raamat ovat samaa kantaa. Kun ihminen opetettiin lukemaan, käytettiin ilmausta obutšenie k gramote eli hänet johdatettiin kirjoitukseen.

Sanaa gramotnost käytetään puhekielessä myös asiantuntemuksen synonyyminä. Joku voi olla otšen gramotnyi, mikä nyt siis ei suinkaan tarkoita, että hän osaisi vain hyvin lukea.

Joka tapauksessa lukutaidottomuus, bezgramotnost oli kaikkien modernisaation ystävien kannalta kauhea asia. Lukutaidoton kansa eli itse asiassa vain älyttömän juhdan (bydlo) elämää, mitään järjellisiä poliittisia näkemyksiä sillä ei voinut olla ja voiko sen kohdalla edes puhua kuttuurista?

Maksim Gorki, joka oli äärimmäisen pettynyt venäläisen rahvaan päättömään mellastukseen vallankumouksen aikana, päätteli, ettei talonpoikaistolla ollut kulttuurin kanssa mitään tekemistä. Tästä sen villeydestä, joka viime kädessä johtui tuon luokan pikkuporvarillisesta (!) luonteesta, oli vallankumouksen vandalismissa ja sadismissakin pohjimmiltaan kyse.

Romanttiset slavofiilit ja narodnikit olivat sen sijaan nähneet kansan (narod) ihanteellisessa valossa ja palvoneet sen vaistomaista viisautta ja jaloutta, joka ilmeni kyläyhteisön vaistonvaraisessa sosialismissa.

Mutta bolševikeille ainoaa oikeaa pelastusta ja päämäärää merkitsi se pyhä sana, jonka Lenin luuli löytäneensä Marxin kirjoituksista. Talonpoikaisto oli pelastettava maalaiselämän idiotismista ja se saattoi tapahtua vain sivistyneen teollisuustyöväestön avulla.

Lukutaidottomuuden likvidointi, likvidatsja bezgramotnosti (likbez/ликбез) oli valtava operaatio, josta käytettiin myös nimitystä kulttuurivallankumous, kulturnaja revoljutsija. Tätä ei saa sekoittaa siihen tutkijoiden käyttämään samannimiseen käsutteeseen, jolla viitataan ensimmäisen 5-vuotissuunnitelman ideologiseen äärimmäisyyspolitiikkaan.

Venäjä oppi lukemaan pari-kolme sukupolvea myöhemmin kuin Länsi-Eurooppa tai Suomen ja Baltian maiden väestö, joka oli luterilaista. Virossa ja Liivinmaallakin lukutaitoprosentti nousi korkeaksi, mutta sen jälkeen olikin edessä umpikuja: toisin kuin Suomessa, ei siellä korkeampaa opetusta ollut tarjolla äidinkielellä. A.H. Tammsaaren jättiteoksessa Totuus ja oikeus asiaa kuvataan havainnollisesti.

Suomessa arvioitiin ennen vallankumousta lukutaitoisuuden olevan peräti 50-kertainen (!) Venäjään verrattuna. Suuriruhtinaskunnan ja Venäjän tilastothan julkaistiin erikseen, mutta oli se Moskovassa ja Pietarissakin 5-6 kertainen maaseutuun verrattuna (ks. Грамотность в дореволюционной России — Википедия (wikipedia.org)).

Mainittakoon, että Kurskin kuvernementissa oli naisten lukutaitoisuusprosentti eräänä vuonna vaivaiset 0.9%. Kuitenkin Kurskissa oli ollut jonkinlainen koulu jo 1000-luvulla.

Toki lukutaitoisuus suurissa keskuksissa ja etenkin nuorison keskuudessa oli ennen vallankumousta jo normaali asia.

Joka tapauksessa lukutaidon opettaminen vallankumouksen jälkeen koko Venäjän imperiumille oli valtava työ, joka suoritettiin bolševistiseen malliin, taistelutehtävänä. Koko siinä ideologiassahan oli vastakohtien välinen taistelu sisäänrakennettuna teemana ja kaikkia asioita pyrittiin toteuttamaan suurina kampanjoina (vrt. campaign -sotaretki, operaatio).

Puolue oli itse asiassa armeija, kuten Stalin sitä luonnehtikin ja sen toimintatapa oli aina taistelu, vieläpä armoton tuhoamistaistelu, jossa vain toinen antagonistisen ristiriidan osapuolista saattoi voittaa.

Sanaa likbez kannattaa ehkä vielä vilkaista. Sehän tarkoittaa lukutaidottomuuden likvidointia eli siis hävittämistä. Samaan aikaan, kun kampanja aloitettiin, likvidoitiin myös niin sanotut riistäjäluokat eli kulakit, kauppiaat ja pienyrittäjät.

Valtava operaatio onnistui. En ryhdy tässä selostamaan, millaiset lukumääriä olivat kyseessä. Niitä voi katsoa virallisista tilastoista (ks. Ликбез — Википедия (wikipedia.org). Niissä tietenkin oli runsaasti paisuttelua, mikä kuului systeemin luonteeseen. Кuitenkin myös aitoja tuloksia oli runsain mitoin ja Neuvostoliitto ylpeili niillä syystä.

Joka tapauksessa kannattaa miettiä, mitä kaikkea lukutaidon saavuttaminen muuhun Eurooppaan verrattuna hyvin myöhään merkitsi koko Venäjän kehityksen kannalta.

Kansansivistyksen ja akateemisen sivistyksen tasohan nousi maassa yllättävän nopeasti hyvin korkeaksi ja 1950-luvulla Sputnikin laukaisun jälkeen sitä alettiin kadehtia ja ihmetellä Amerikassa.

Kuitenkin se merkitsi sitä, että kansan suuri enemmistö koki todellisen kulttuurisokin, kun se revittiin traditionaalisesta kyläyhteisöstä uuteen, urbaaniin kaupunkielämään, jossa ajateltiin aivan toisella tavalla. Kun se oppi lukemaan, sen luettavaksi tarjottiin ennen muuta ideologisesti toimitettua tekstiä, jonka puhtautta vartioitiin suuren sensuurikoneiston avulla.

Suomessa lukutaito oli jo vuosisatojen ajan ainakin jossain määrin kuulunut myös maaseudun perinteisiin. Tosin ihmisiltä yleensä puuttui lukemista, eikä tuo taito yleensä ollut kehuttavalla tasolla, mikäli sitä oli. Kuitenkin venäläiset sotilaat saivat aiheen hämmästyä, kun he vuonna 1808 tapasivat suomalaisessa talonpoikaistalossa isännän lukemassa raamattuaan.

Sivumennen sanoen, noita raamattujakin oli kovin vähän ennen kuin Britannian ja ulkomaiden ramattuseura 1800-luvun alussa lahjoitti niitä meillekin tuhansittain. Muu suomenkielinen kirjallisuushan luotiin etupäässä vasta 1800-luvun lopulta alkaen.

Venäjällä kirjallisuutta venäjäksi kyllä oli ja ensimmäinen sanomalehtikin perustettiin jo Pietari Suuren aikana.

Venäjän lukutaidon ja lukuharrastuksen alkuajoista on olemassa mielenkiintoinen tutkimus, Jeffrey Brooksin When Russia Learned to Read: Literacy and Popular Literature 1861-1917. Siitä muun muassa ilmenee, että suurimpia bestsellereitä vallankumousta edeltävällä Venäjällä olivat Tolstoin ja Gorkin teokset.

Molemmat olivat radikaaleja ja Tolstoi oli myöhäisiän publisistiikassaan suorastaan äärimmäinen anarkisti, jonka merkitys kansan radikalisoijana ja vallankumouksen henkisen pohjan valmistajana saattaa olla suurikn. Ainakin Lenin piti sitä sellaisena.

Vaikka meidän on syytä muistaa, että meidänkin maassamme yleinen lukutaito ja sen mahdollistama laaja kansansivistys yhdistystoimintoineen ovat melko uusia asioita, olivat ne sentään Venäjällä vielä paljon uudempia, mikäli ajatellaan kansan syviä rivejä eikä vain eliittiä, joka kyllä pysyi aina uusimpien eurooppalaisten virtausten tasalla.

Lukutaidon merkitystä voi tuskin liioitella. Se oli se peruselementti, jolla modernin yhteiskunnan -myös diktatuurin- vasta saattoi perustaa.  Se oli sekä tehokkaan bolševikkivallan edellytys että se tekijä, joka lopulta nakersi sen uskottavuutta mahdollistaessaan ihmisten itsenäisen tutustumisen sekä puolueen pyhiin teksteihin että klassiseen maailmankirjallisuuteen.

Nyt lukutaidon väitetään olevan kriisissä länsimaissa ja kenties muuallakin. Ehkä se on liioittelua?

Tai ehkä siirrymme jonkinlaisiin uusiin koraanikouluihin, joissa tavoitteena ei ole itsenäisen ajattelun opettaminen, vaan ulkoa lukeminen. Se, joka osaa koko pyhän kirjan ulkoa, on sitten oppineista suurin -hafiz eli säilyttäjä.  Onhan meillä jo pyhät tekstimme olemassa, eikä niitä enää tarvitse uudelleen keksiä.

Likbez

Suomi 100? Likbez

1920- ja 30-luvuilla Neuvostoliitossa ryhdyttiin valtavaan urakkaan. Kansa oli opetettava lukemaan ja vielä kirjoittamaankin, jos mahdollista.

Operaation nimi oli likvidatsija bezgramotnosti eli likbez –lukutaidottomuuden likvidointi. Sen puitteissa julkaistiin paljon selkokielisiä pikku tekstejä ja niin syntyi yleiskäsite likbez. Jos Venäjällä haluaa sanoa, että tuo tai tämä nyt on itsestään selvää tai ainakin triviaalia, voi sanoa esimerkiksi eto likbez. Sen kaikki ymmärtävät.

Mutta eihän mikään niin itsestään selvää ole, ettei siitä olisi liikkeellä mitä kummallisimpia harhakäsityksiä. Sellaisiin asioihin kuuluvat myös Suomen ikä ja sen luonne kansakuntana, kansana ja valtiona.

Sen kunniaksi hieman likbeziä.

Juhlavuoden 2017 virallisessa tunnuksessa on teksti Suomi 100. Se ei tarkoita, että Suomi olisi nyt vain satavuotias.

Vuoden 1917 lopulla Suomi irtautui valtiollisesti Venäjän keisarikunnasta ja siitä tuli itsenäinen valtio. Siitä tulee nyt kuluneeksi sata vuotta.

Sitä ennen se oli muodostanut valtiollisen kokonaisuuden suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikunnan yhteydessä jo yli sata vuotta (1809-1917). Tuolloin sillä oli kaikki valtion tunnusmerkit alkaen omasta keskushallinnosta ja valtiontaloudesta omiin lakeihin, rahayksikköön ja jopa armeijaan. Itsenäisyyttä ei ollut, mutta sitä ei ollut monella muullakaan valtiolla. Ajatelkaamme vaikkapa Unkaria tai Norjaa.

Mitkä olivat suuriruhtinaan (Venäjän keisarin) lailliset oikeudet Suomessa on historiallinen kiistakysymys ja oli sellainen jo suuriruhtinaskunnan aikana. Vastaus voi olla mikä tahansa, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että Suomella oli oma valtiollinen luonne jo heti sen jälkeen kun se liitettiin Venäjän keisarikuntaan ja sai oman keskushallinnon, valtiontalouden ja kansalaisuuden ja myöhemmin muutkin valtion tunnusmerkit.

Ennen vuotta 1809 Suomi kuului Ruotsin kuningaskuntaan eikä sillä ollut omaa valtiollista identiteettiä, vaan ainoastaan alueellinen ja kulttuurinen.

Tämä siitä huolimatta, että Suomea virallisesti jo nimitettiin suuriruhtinaskunnaksi jo 1500-luvulta alkaen. Hallinto oli kuitenkin keskitetty Tukholmaan. Toisaalta omat hiippakunnat ja muut hallintoalueet loivat myös tietyllä tasolla hallinnollisen kokonaisuuden, jota sanottiin Suomeksi.

Kyseessä ei siis ollut pelkästään joukko ruotsalaisia läänejä, vaikka Ruotsin ja Venäjän rauhansopimuksessa lueteltiin läänit, jotta kyseessä olevan alueen rajat tulisivat yksiselitteisen selviksi. Kyseessä oli se kulttuurillinen ja alueellinen kokonaisuus, joka maantieteellisesti jäi Venäjän ja Pohjanlahden väliin. Harvaanasutussa pohjolassa sen raja oli epämääräisempi ja se muuttui vuoden 1809 rauhassa.

Vuonna 1812 Suomen raja muuttui aivan olennaisesti, kun siihen liitettiin ns. Vanha Suomi. Täten lähes koko suomalainen kansallisuus tuli saman, Venäjän keisarikuntaan kuuluvan Suomen valtion alaisuuteen.

Ruotsiin kuuluessaan Suomi oli ennen muuta kulttuurinen kokonaisuus. Vaikka se oli valtakunnanosa, oli siellä ja vain siellä enemmistön kielenä suomi, jota kirjakielenä alettiin kehittää jo 1500-luvulta alkaen. Tämä työ oli hidasta, mutta se otti valtavan askeleen eteenpäin Suomen kuuluessa Venäjän keisarikuntaan.

Sen sijaan, että luulisimme Suomea vain satavuotiaaksi, mikä olisi paha virhe, voimme mieluummin etsiä sen syntyä 1500-luvulta tai kauempaa. Varhaisempien vaiheiden historia, sikäli kuin sitä voitaisiin nimittää kansalliseksi, on joka tapauksessa niin ohuen lähdeaineiston varassa, ettei enää nykyisin ole ollut muodissa tehdä siitä kansallisia tulkintoja. Ne ovat pakostikin heikolla pohjalla, vaikka kaikenlaisia taruja toki löytyy niin Suomen kuin myös esimerkiksi Venäjän historiasta.

Sen sijaan on Suomessa keskitytty sellaiseen uudempaan historiaan, josta löytyy mahdollisimman paljon dokumentteja, ennen muuta virallisia. Nykyään on toki myös luonteeltaan epävirallinen lähdeaineisto alkanut kiinnostaa tutkijoita. Joku päivä nousee luultavasti esille teema Suomi 1000.

1800-luvulta lähtien ruvettiin eri puolilla Eurooppaa puhumaan kansallisesta heräämisestä ja kansakunnista.

Myöhemmät tutkijat ovat korostaneet tässä aktiivisen kansakunnan rakentamisen (nation-building) merkitystä ja sitä, että kansakunnat syntyivät ennen muuta kansallisena tietoisuutena, siis eräässä mielessä ne kuviteltiin. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivät ne olisi olleet olemassa.

1800-luvulla syntyi myös Euroopassa yleinen nationalistinen liike, jonka päämääränä oli yhdistää kansakuntien eri elementit omaan, yhteiseen valtioon.

Suomessa tämä tapahtui J.V. Snellmanin luoman toimintaohjelman pohjalta. Sen keskeinen lähtökohta oli kulttuurinen: väkivalloin Suomi ei voi mitään, sen ainoa toivo on kulttuurissa.

Poliittisesti Snellman kehotti toteuttamaan tämän ohjelman Suomen suuriruhtinaskunnan puitteissa. Suomen kansasta irtaantuneen sivistyneistön velvollisuutena oli omaksua enemmistön kieli eli suomi ja antaa näin panoksensa suomalaisen kulttuurin luomiseen.

Oliko Snellmanin alkuun panemalla suomalaisella nationalismilla tavoitteenaan Suomen itsenäisyys?

Sellaiseen ei ollut mitään tarvetta eikä mahdollisuuttakaan niinä vuosikymmeninä, jolloin Snellman loi filosofiansa ja toteutti sitä korkeana hallintomiehenä, jonka politiikalla oli Venäjän korkeimman tahon eli keisarin ja Suomen suuriruhtinaan tuki.

Tässä toteutui yhteistoimintakuvio, jossa toisaalta suomalainen nationalismi ja toisaalta venäläinen imperialismi toimivat keskinäisesti edullisessa yhteistyössä: suomalaisuusliike sai venäläistä tukea epäisänmaallisena ja Venäjän kannalta epälojaalina pidettyä ruotsinkielistä yläluokkaa vastaan.

Suomalaisuusliike menestyi erinomaisesti ja tuhannet ja taas tuhannet sivistyneistön jäsenet omaksuivat suomen kielen ja jopa suomensivat nimensäkin. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa suomenkielisen kulttuurin syntyä todistivat jo hyvin monet asiat, laajasta kansansivistyksestä suomenkielisen kirjallisuuden ja suomalaisen taiteen suureen nousukauteen. Myös virastot alkoivat käyttää suomea ruotsin sijasta.

Suunnilleen 30-60 vuoden eli yhden tai kahden sukupolven aikana kulttuurinen tilanne Suomessa oli kokonaan mullistunut.

Oli syntynyt suomalainen, suomenkielinen sivistyneistö ja suomalainen kulttuuri, joka ei halunnut enempää ruotsalaistua kuin venäläistyä. 1800-luvun lopulle saakka sen piirissä ei myöskään tunnettu tarvetta haaveilla itsenäisyydestä, mikä olisikin ollut epärealistista. Mihail Bakunin, joka kävi Suomessa etsimässä vallankumouksellisia elementtejä, koki pahan pettymyksen. Sellaisia ei ollut.

Ensimmäinen sortokausi vuosina 1899-1905 sen sijaan jo nosti monien mielessä esille ajatuksen, että Venäjästä olisi ennemmin tai myöhemmin yritettävä jollakin keinolla irtautua.

Kenraalikuvernööri Bobrikovin ajama ja itsensä keisarin hyväksymä valtakunnan yhtenäistämisohjelma merkitsi, että sekä Suomen valtio että suomalainen kansakunta oli otettu hyökkäyksen kohteeksi. Mikäli suuriruhtinaskunnan poliittiset laitokset tuhottaisiin, olisi ennen pitkää edessä venäläistyminen.

Koska näitä sortotoimia (erityisesti vuoden 1899 Helmikuun manifestia) pidettiin valan rikkomisena keisarin taholta, koki Suomen kansan perinnäinen uskollisuus hallitsijaa kohtaan pahan takaiskun.

Toisella sortokaudella eli vuosina 1908-1917 tilanne muuttui vielä pahemmaksi.

Kun ensimmäisellä sortokaudella vielä Suomen politiikassa oli vaikuttanut niin sanottu myöntyväisyys- eli kollaboraatiosuuntaus, joka piti viisaimpana pyrkiä mahdollisimman pitkälle tyydyttämään keisarikunnan legitiimit intressit Suomessa, mikäli ne eivät loukanneet Suomen kansan elinetuja, luovuttiin nyt tästä toivosta.

Ilmeisen hyvä kiteytys tilanteesta oli, että ”Venäjä on jo loukannut Suomea niin paljon, ettei se enää ole ansainnut itseään kohtaan mitään lojaalisuutta.”

Kun ensimmäinen maailmansota syttyi oli Suomessa ajatus laillisten olojen (ennen vuotta 1899 vallinneiden olojen) palauttaminen sodan oloissa jo hyvin monien tavoitteena. Useimmat uskoivat Saksaan, jotkut panivat toivonsa myös ympärysvaltoihin, joiden liberaalisuuteen uskottiin.

Ajatus itsenäisyydestä oli konkreettisena tavoitteena jääkäriliikkeellä ja aktivisteilla. Vastuunalaiset piirit vastustivat tällaista vehkeilyä, jota pidettiin Suomelle vaarallisena.

Vuonna 1917, helmikuun vallankumouksen jälkeen tilanne muuttui radikaalisti. Ajatus itsenäisyydestä tuntui ajan ilmapiirissä jo periaatteessa realistiselta ja etenkin sosialidemokraattinen puolue ryhtyi konkreettisiin toimiin: sen aloitteesta ja kannatuksella Suomen eduskunta sääti heinäkuussa 1917 lain, jonka mukaan korkein valta kuului sille itselleen.

Kerenskin johtama väliaikainen hallitus ei tätä hyväksynyt, vaan hajotti eduskunnan.

Maltillisemmat suomalaiset piirit valmistelivat samaan aikaan lain Suomen ja Venäjän suhteista, jonka mukaan Suomi jäisi imperiumin piiriin, mutta nauttisi vanhaan tapaan laajaa autonomiaa, entistäkin laajempaa. Sopimuksella oli kahden valtion välisen sopimuksen luonne.

Tämä oli tärkeää, sillä venäläiset hallintomiehet olivat halunneet kieltää Suomen suuriruhtinaskunnan valtiollisen luonteen ja tämän perusteella julkaisseet Suomea koskevia määräyksiä ilman suomalaisten suostumusta. Nyt se olisi mahdotonta.

Väliaikainen hallitus hyväksyi omasta puolestaan tämän lain lain, mutta se syöstiin vallasta kirjaimellisesti seuraavana päivänä tämän valtioteon jälkeen.

Sen jälkeen valtaan tuli bolsevikkihallitus, jonka ylivaltaa Suomen uusin, porvarillinen hallitus ei koskaan tunnustanut. Tämä merkitsi käytännössä itsenäistymistä.

Itsenäistyminen vahvistettiin siten, että eduskunta 15.11. uutta lukua sääti lain, jonka mukaan korkein valta Suomessa kuului sille itselleen.

4.12. senaatti (hallitus) ja 6.12. eduskunta tekivät kukin päätöksen siitä, että hallituksen tehtävänä oli ryhtyä niihin toimenpiteisiin, joita itsenäistymisestä seuraa.

Tämä tarkoitti kansainvälisen tunnustuksen hankkimista. Sitä Suomen hallitus ei halunnut pyytää bolsevikkihallitukselta, mutta teki sen sitten kuitenkin Saksan vaatimuksesta vuoden viimeisenä päivänä eli 31.12.1917.

Sen jälkeen monet muut maat seurasivat esimerkkiä ja Suomen itsenäistyminen, josta harvat olivat edes haaveilleet 1800-luvulla ja jota useimmat olivat pitäneet epärealistisena vielä saman vuoden, 1917 keväällä, oli tosiasia.

Suomen itsenäisyydelle loi perustan Venäjän tappio maailmansodassa ja bolsevikkien nousu valtaan suorastaan pakotti Suomen porvarillisen hallituksen pakenemaan sen alaisuudesta.

Itsenäisyyden perusteet oli kuitenkin luotu jo paljon aiemmin. Erityisen tärkeää tässä suhteessa oli ollut se laaja autonomia, jota Suomi oli nauttinut Venäjän keisarikunnassa. Toisaalta yleinen tahto päästä pois keisarikunnan yhteydestä syntyi vasta sortokausien aikana, 1899-1905 ja 1908-1917.

Sattumaa Suomen itsenäistyminen ei ollut, mutta odottamattomat historialliset tapahtumat, ennen muuta vuoden 1917 vallankumoukset, näyttelivät kyllä määräävää osaa siinä, että se tapahtui juuri siten kuin tapahtui.

Kirjamessujen aikaan

 

Lukijoiden vuosisata

 

Kirjan kuolemasta on puhuttu jo ainakin sata vuotta ja uudemmat tutkimukset osoittavatkin, että se taitaa olla tulossa. Ellei nuoriso enää kirjoja lue eikä edes osaa lukea, on huomenna käsillä uusi aikakausi, joka todennäköisesti on pimeä ja yhä pimenee.

Onhan uutta keskiaikaakin ennusteltu jo suunnilleen puolitoista vuosisataa ja sen tulemisesta on paljon merkkejä, uskonnollisesta fanatismista skolastiseen ajatteluun. Mikäli sitä ei tule, ei kunnia asiasta kuulu ainakaan länsimaisen kulttuurin vahvuudelle ja ylpeälle omanarvon tunnolle (vrt. Vihavainen: Haun hirsi ali tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Mutta siitä ei pitänytkään nyt kirjoittaa, vaan lukemisesta. Massojen lukutaitohan on kaikkialla varsin uusi asia. Suomessa on ylpeilty sillä, että Luther jo varhain vaati yhteisen kansan opettamista lukemaan, jotta jokainen voisi itse tutustua pyhiin kirjoituksiin eikä jäisi sen varaan, mitä toiset väittivät niissä olevan.

Niinpä meillä oli myös rahvaan piirissä paljon lukijoita jo ennen 1800-lukua, mutta luettavaa ei paljon ollut hengellisten tekstien lisäksi. Niidenkin saatavuus oli heikonlaista siihen saakka, kunnes Britannian ja ulkomaan pipliaseura alkoi levittää raamattuja Suomessakin.

Yleisen lukutaidon hankkiminen kuului erottamattomasti modernisaatioon. 1800-luvun jälkipuoliskolla sen maa, jolla oli lukutaitoiset kansalaiset, oli etulyöntiasemassa sivistymättömämpiin nähden. Se nähtiin Preussin ja Itävallan sodissa, jotka voitti preussilainen koulumestari, kuten asia tiivistettiin. Se nähtiin kaikkialla siellä, missä oli opittava uusia taitoja, joita tekniikan kehittyminen yhä enemmän vaati.

Suomen kansakoululaitoksen kehittyminen noudatti yleistä kaavaa ja ajoitustakin. Skandinavian esimerkillisistä maista olimme jäljessä, mutta Venäjää edellä. Yleisestä lukutaidosta ja muustakin sivistyksestä ylpeiltiin meillä lähes enemmän kuin mistään muusta, vaikka vielä viime sotiin meni paljon miehiä, jotka eivät olleet käyneet täydellistä kansakoulukurssia.

Kuitenkin kuuluimme lukevaan Eurooppaan, erotuksena takapajuisista maista, joissa vallitsi tietämättömyyden pimeys. Niiden joukkoon luettiin mielellään myös Venäjä, mikä meille oli tärkeää, koska Venäjäkin ylpeili sivistysmissiollaan (mission civilisatrice), mikä merkitsi valon tuomista sen hallitsemille kansoille.

Venäjällä, kuten muillakin kolonialistisilla mailla oli luonnollisestikin tietty oikeus tuohon rooliin. Olihan sen toimesta luotu kirjakieliä monille pikkukansoille ja lukutaidon kautta johdatettu niitäkin modernin maailman valoon ja pois barbaarisesta pimeydestä. Vielä sata vuotta sitten ymmärrettiin erinomaisesti se, että vain rationaalinen länsimainen kulttuuri oli todellista kulttuuria. Venäjäkin tiedosti tässä suhteessa länsimaisuutensa.

Venäjälläkin sen omat pimeät massat piti opettaa lukemaan ja tämä urakka saatiin vietyä loppuun vasta neuvostoaikana. Suurin osa Venäjän kansaa oppi lukemaan vasta maailmansotien välisenä aikana.

Lukemista Venäjällä hankaloitti aluksi erittäin paha paperipula, mikä johtui suurelta osin siitä, että suomalainen paperi jäi pois Venäjän markkinoilta. Niinpä yritettiin tarjota kansalle valoa muun muassa siten, että klassista kirjallisuutta julkaistiin myös sanomalehdissä, joita kaikkien tuli lukea poliittisen alistuksensa takia.

Tosiasia oli, että lehtiä käytettiin usein ennen muuta sätkäpaperina ja sittemmin, tavararunsauden saavuttua, myös huussipaperina. Tätähän meilläkin tehtiin suunnilleen tuonne 1960-luvulle saakka.

Mutta kyllä sitä luettiinkin, sitten kun alkuun päästiin. Kuten Jeffrey Brooks teoksessaan When Russia Learned to Read on kertonut, jo ennen vallankumousta suosituimpien kirjojen kärkijoukkoon Venäjällä tulivat Leo Tolstoin ja Maksim Gorkin teokset.

Luulen, että molemmissa tapauksissa kysymys oli ennen muuta noiden kirjailijoiden moraalisesta ja yhteiskuntakriittisestä sanomasta. Kuten Väinö Linna ja Kalle Päätalo Suomessa, Tolstoi ja Gorki kertoivat pienen ihmisen kurjasta osasta sorron ja niukkuuden maailmassa. Tolstoi ja nimenomaan hänen moralistiset pamflettinsa, oli erittäin suosittu myös Suomessa. Lukija etsi elämän totuutta -pravda žizni.

Neuvostoaikana puhuttiin kulttuurivallankumouksesta eli siitä, että koko kansa sivistettiin yhdellä valtavalla kampanjalla. Avainsana oli likbez -likvidatsija bezgramotnosti eli lukutaidottomuuden likvidointi.

Sivistykseen kuului, paitsi lukutaidon kaltaiset valmiudet, myös klassikoiden tuntemus. Puškin oli klassikko yli muiden, mutta monia muitakin ennen vallankumousta vaikuttaneita suuria nimiä kunnioitettiin -olihan suuri neuvostokulttuuri koko maailman kulttuurin parhaimpien saavutusten laillinen perijä.

Poliittinen valistus oli kaiken valistuksen korkein muoto ja stalinismin periaatteet kiteytettiin kirjassa Yleisliittolaisen kommunistisen puolueen (bolševikit) historia. Lyhyt kurssi. Se julkaistiin suurten puhdistusten jälkeen vuonna 1938 ja sitä painettiin eri kielillä yli 50 miljoonaa kappaletta. Bolševikit ylpeilivät sillä, että se oli maailman eniten painettu kirja ja löi laudalta raamatunkin, mikä ei toki pitänyt paikkaansa.

Joka tapauksessa venäläiset olivat kommunistipropaganda mukaan maailman lukevin kansa. Se saattoi pitää paikkansa, en tiedä. Joka tapauksessa Neuvostoliitossa näki kaikkialla ihmisiä kumartuneena kirjan ääreen, mihin myös vaikutti ainakin se, että erilaiseen jonottamiseen kului aina paljon aikaa, jonka itse kukin koetti parhaansa mukaan käyttää hyödykseen ja huvikseen.

Venäjällä syntyi itse asiassa erityinen lukijan kultti, jolla aleviivattiin sitä, että kansa oli maailman sivistyneintä. Kaikista oli tulossa älymystöä, ellei jo ollut tullut. Runoilija Andei Voznesenski esitti lukijan korkean roolin hauskalla tavalla ks. Vihavainen: Haun lukijat tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) .

Nyt lukijoiden määrä Venäjälläkin on ollut laskusuunnassa ainakin satunnaisen matkailijan otosten perusteella. Tosin niistäkin on jo pari vuotta aikaa. Ilmiö näyttää olevan sama kaikissa länsimaissa. Olisi kiinnostava tietää, millainen se on Aasiassa ja Afrikassa.

Taannoin pidetyt Helsingin kirjamessut antoivat kuitenkin aivan toisenlaisen kuvan. Kävijöitä oli  muutaman päivän aikana 88000, mikä teki tapahtumasta pohjoismaiden suurimman. Joka paikka oli tupaten täynnä ja narikallekin sai jonottaa kauan.

Tämä saattaisi kuulostaa ilahduttavalta ja mielestäni onkin sitä, mutta havaittavissa oli, etteivät ihmisiä niinkään vetäneet puoleensa kirjat kuin kirjailijat, tietyt tähdet, joita pääsi ihan itse katsomaan ja kuulemaan. Ehkäpä maailman mennessä yhä sekavamaksi ja vaarallisemmaksi, on taas tilausta guruille, jotka kertovat, mitä elämä on, hieman samoin kuin aikoinaan Tolstoi ja Gorki tai Linna ja Päätalo.

Kirjallisuudesta yhä suurempi osa on kuitenkin nuorten naisten kirjoittamaa fiktiota, jonka anti näyttää usein liittyvän ns. lifestyleen ja vastaaviin asioihin. Olen toki lukenut sitä vain vähän ja saatan olla väärässä, mutta haluaisinpa joka tapauksessa nähdä uuden Linnan tai Päätalon, neron, joka kykenisi syleilemään kokonaista aikakautta ja herättämään ihmisissä halun sanoa: juuri noin minäkin olisin sanonut, jos olisin sanonut. Totuus on tässä.

Sellaista teosta ei ole kuulunut. Sen luominen edellyttäisi luultavasti ainakin melkoista elämänkokemusta. Toki Linnakin oli vielä nuori kirjoittaessaan Tuntemattoman, mutta elämänkokemusta oli aikakausi antanut sitäkin enemmän.

Jotenkin minusta näyttää siltä, että mahtavista kirjamessuista (ja niitä on paljon!) huolimatta tämä aikakausi on kuin onkin ennen muuta tosi-TV:n aikaa. Sitä korkeammalle ei kerta kaikkiaan kyetä menemään tai jos mennään, ei se yleisöä kiinnosta. Se tykkää enemmän katsella kuvia ja nauttia kirjansakin kuuntelemalla.

Englanti tuli. Mitä sen jälkeen?

 

Kielivallankumouksemme vaiheita

 

Harvat asiat ovat vaikuttaneet kulttuuriimme yhtä mullistavasti kuin vieraiden kielten tulo osaksi koko kansan jokapäiväistyä elämää.

Nykynäkökulmasta tuo asia tarkoittaa englannin kielen jokapäiväistymistä ja nousemista kansallisen kielen rinnalle ja jopa sitä arvoistetummaksi kommunikaatiovälineeksi.

Ilmiö on uusi ja se on tapahtunut erittäin nopeasti. Vielä 1990-luvun alussa tapahtui, että Helsingin yliopiston rehtori kommunikoi ulkomaisen vieraan kanssa saksaksi, koska ei osannut englantia, jota vieras kyllä olisi osannut. Tiedän asian, koska olin itsekin paikalla. Nyt emme voisi missään tapauksessa kuvitella mitään vastaavaa.

1980-luvun puolivälissä oli samaisessa yliopistossa tuskin lainkaan opetusta vierailla kielillä ja kuuluin itse uranuurtajiin järjestäessäni sitä erityisen kansainvälistämismäärärahan turvin. Kävin värväämässä opettajia Englannista ja Ranskasta ja myös Venäjältä. Opetuskielinä olivat englanti, venäjä ja ruotsi.

Merkittävä venäläinen Ruotsin historian tutkija piti tuolloin luentosarjansa ruotsiksi ja julkaisi sen pohjalta kirjan Ruotsin ja Venäjän suhteiden historiasta. Monta kuulijaa hänellä ei kuitenkaan ollut. Englantia taitavia venäläisiä luennoitsijoita löytyi tuskin lainkaan. Yksi kurssi järjestettiin ja kielivaikeudet voitettiin hyvällä tahdolla.

 Kun venäjänkielisiä ”paluumuuttajia” jo alkoi olla, oli venäjä tietenkin itse asiassa paremmin Venäjän tutkimuksen opettamiseen sopiva kieli. Joitakin luentoja venäjäksi pitivät myös muista maista saapuneet tutkijat.

Ryhmät olivat kuitenkin aina pieniä ja osallistumista koetettiin edistää antamalla kielestä lisäpisteitä. Olihan se työläämpää kuin tavallisen kurssin seuraaminen. Tietokoneiden vallankumouksen ansiosta englanti kuitenkin lisäsi räjähdysmäisesti suosiotaan 1990-luvulta lähtien ja englanninkielisyydestä tuli itse asiassa varsinainen maanvaiva. Tästä aspektista joskus enemmän.

Englannin kielen ylivallan syntyminen ei tietenkään ole vain suomalainen ilmiö. Sitä koetettiin monessa maassa, kuten Ranskassa, urhoollisesti torjua, mutta turhaan. Neuvostoliitossa syrjittiin kaikkea kansainvälisyyttä siten, että koulussa opetettiin vain yhtä vierasta kieltä ja sitäkin vain tunti viikossa.

Kun joskus kysyin venäläisiltä tuttaviltani, osasivatko nämä englantia, vastaus oli verraton: ”Net. My ne gramotnyje”. Gramotnost tarkoittaa kirjoituksen (grámota, vert. sana raamattu) osaamista ja yleensä sitä käytetään merkitsemään lukutaitoisuutta. Se merkitsee myös asioista perillä olemista, valistuneisuutta.

Se, joka ei nykymaailmassa osaa englantia, on todelakin negramotnyi -osaamaton (vrt. Vihavainen: Haun likbez tulokset). Asianlaita alkoi olla sellainen jo 1990-luvulla, jolta tuo muisto on peräisin.

Nykyään uusi venäläinen sukupolvi osaa englantia hyvin, enkä tiedä, onko asia muuttumassa. Kiinan rooliahan ollaan siellä lisäämässä, mikä on sellaisenaan normaali ja järkevä asia ja kannattaisi ehdottomasti tehdä täälläkin (vrt. Vihavainen: Haun putonghua tulokset).

Mutta mikä oli englannin kielen asema joskus itsenäisyytemme alkuaikoina ja sen jälkeen, aina peruskoulun tuloon saakka?

Vieraita kieliähän meillä osasi milteipä vain se ohut yhteiskuntakerrostuma, joka kävi oppikoulua ja sijoittui harvoihin akateemisiin työpaikkoihin. Sen lisäksi tulivat merimiehet ja siirtolaiset, jotka yleensä oppivat pakostakin englantia ja joista monet sitten jättivät Suomen ainiaaksi. Englanti oli rahvaan vieras kieli.

Kansakoulussa ei vieraita kieliä opetettu ja oppikoulussa tilaa muilta vei autonomian aikana venäjä, jota isänmaallisista syistä yritettiin olla oppimatta, usein tuossa pyrkimyksessä menestyenkin. Toinen kotimainen kieli kuului myös tärkeän osana opetusohjelmaan. Varsinaisina kansainvälisen kommunikaation kielinä olivat saksa ja ranska.

Englanti kuului vapaaehtoisiin kieliin ja sitä opiskeltiin niin koulussa kuin yliopistossa vähän, vaikka yliopistossa olikin aloitettu sen opetus jo 1830-luvulla. Ensimmäinen alan professori aloitti kuitenkin vasta 1920-luvun alussa ( ks. Milloin englannista tuli suomalaisten maailmankieli? | Kielen kannoilla).

E.W. Polson Newman havaitsi 1920-luvulla, että suomalaisilla kyllä oli kiinnostusta englannin kieltä kohtaan, mutta opettajia puuttui, eikä köyhällä maalla oikein ollut varaa niitä kouluttaa ilman Englannin myötämielistä tukea. Sitä siis tarvittiin.

Mainittakoon, että anglosaksinen aines oli Suomessakin populaarikulttuurissa jo 1920-luvulla täysin hallitseva, kuten Olli Jalonen on osoittanut kirjassaan ”Kansa kulttuurien virroissa”. Saksa oli toisaalta maailmassa johtava tieteen ja tekniikan kieli, jota ilman ei kannattanut kuvitella pärjäävänsä ja ranska oli korkeakulttuurin ykkönen.

Kuten maailmansotien välisen ajan kulttuurielämää tarkkaileva heti huomaa, ranskaa pyrittiin meilläkin oppimaan ja käyttämään, kuten oli tehty jo sadan vuoden ajan, sotilasoppilaitoksia myöten.

Tulokset eivät välttämättä edustaneet kovin korkeata tasoa, mikäli opiskelijoilta puuttuivat kotiopettajat. Ainahan ne eivät puuttuneet. Tuo kieli ei missään tapauksessa tunkeutunut jokapäiväiseen elämään samalla tavalla kuin englanti nykyään. Toki kokonainen kerrostuma ranskalaisia sanoja tuli ruotsin kieleen jo 1700-luvulla ja suodattui sieltä meillekin (vrt. Vihavainen: Haun ranskalainen ruotsi ja suomi tulokset).

Englannista tuli vaihtoehtoinen, eikä siis pelkästään vapaaehtoinen tyttölyseoiden oppiaine jo vuonna 1914, mutta poikalyseoissa sama tapahtui vasta vuonna 1941.  Minun sukupolvessani on vielä hyvin huomattava osuus pitkän saksan lukijoilla, jotka vasta lukioasteella suorittivat lyhyen englannin kielen kurssin ja yleensä oppivat sitä paljon paremmin kuin saksaa, jolle ei ollut paljoakaan käyttöä.

Kun vuonna 1958 aloitin englannin opinnot, meillä oli ensiluokkainen opettaja, joka kiinnitti paljon huomiota myös ääntämykseen. Seuraavana vuonna tullut uusi opettaja kuitenkin salli sangen suomalaistyyppisen ääntämyksen eikä mitään audiovisuaalisia laitteitakaan ollut käytössä.

Englantia saattoi noina vuosina kuulla vain radion ulkomaalaisilta asemilta ja joskus elokuvissa. Televisiohan tuli vasta muutaman vuoden kuluttua ja siellä kyllä oli sitten jo tarjolla merkittävä kulttuurinen uutuus: tekstitetyt sarjafilmit.

Mitä tulee opetusmetodeihin, ne noudattelivat noina muinaisina aikoina ikivanhoja perinteitä, joiden idea kiteytyy vanhassa runossa: ”ett’ on lyöty, siit’ on hyöty -seuraa taito, toimikin”.

Toisin sanoen metsästettiin virheitä, ja jokaisesta virheestä rangaistiin. Samallahan siinä ehdollistettiin pientä ihmistä pelkäämään koko asiaa sen sijaan, että olisi rohkaistu itseilmaisuun, omaperäiseenkin.

Kannattaa muuten tässäkin muistaa, että suomen kielen ääntämys on hyvin omaleimainen. Meiltä yksinkertaisesti puuttuu suuri määrä sellaisia äänteitä, jotka ovat tavallisia niin englannissa, ranskassa kuin venäjässä. Jopa ruotsissa, virossa ja saksassa on meille vieraita äänteitä. ( vt. Vihavainen: Haun ree tulokset).

Onhan meidnkin kielemme todella hankalaa ääntää ulkomaalaisille korrektisti. Tästä vauuttuakseen kannattaa katsoa vaikkapa Berlitzin parlööriä ”Finnish”. Ei meidän kielemme muita huonompi ole, mutta erilainen kyllä.

Niinpä kouluja käymättömälle ja myös niitä käyvälle vieraiden kielten ääntämyksen oppiminen saattoi aikanaan olla joka mahdotonta. Silloinhan ei kuultu missään noita vieraita ääntämyksiä.

Omaelämäkerrallisessa kirjassaan ”Väärällä uralla” kuvaa Ilmari Kianto sen upseerin epäkiitollista tehtävää, joka joutui joskus 1800-luvun lopulla opettamaan Oulun reservipataljoonan alokkaille venäjänkielisiä komentosanoja ja tervehdyksiä.

Vanhassa Venäjän armeijassahan ei tyydytty herroittelemaan, vaan puhuteltiin jokaista esimiestä arvoasteen mukaisella tervehdyksellä, esimerkiksi ”vaše vysokoblagorodije!”, teidän korkeajalosukuisuutenne!

Moinen sana saattaa vieläkin, kaikesta pakkoenglannista huolimatta olla suomalaiselle hankala. Silloin se ilmeisesti oli mahdoton ja opettaja joutui opettamaan sen useilla sanoilla: ”vaasse viso koplako rootije!” Samalla syntyi ihan uusi sanakin: ”koplako”.

Venäjää meillä ei opittu koskaan, vaikka siihen koetettiin pakottaa ja ilmeisesti juuri siksi. Englanti sen sijaan houkuttelee palkinnoilla ja sen hyödyt ovat ilmiselviä.

Pakkoenglantiin voi suhtautua vihamielisesti ja on selvää, että se muodostaa myös kansallisen vaaran. Sitä paitsi sen yletön ja turha käyttäminen paljastaa harjoittajansa puolivillaisen typeryyden, mutta sehän ei ole kielen vika.

Pakkoenglantia ei nykyään voi korvata millään muulla ja olisimme idiootteja, jos luopuisimme siitä. On kuitenkin katsottava eteenpäin. Kiina on ehdottomasti yksi tulevaisuuden keskeinen kieli, eikä se edes ole niin mahdottoman vaikea. Tietokoneet auttavat tavattomasti kiinan harrastajaa esimerkiksi hieroglyfien tulkinnassa.

Sitä paitsi pinyin-romanisaatiolla kirjoitettu kiina on tietyllä hieman alkeellisella tasolla ehkä maailman helpoin kieli. Siinä se muistuttaa englantia ja niiden yhtymisestä onkin muodostunut pidgin-englanti, jolla kenties on vielä edessään suurikin tulevaisuus.

Sekä englanti että kiina ovat kumminkin molemmat vaikeita, kun niissä haluaa edistyä pitemmälle.

Maon punaisen kirjan vaatima merkkimäärä oli muistaakseni 1000, mikä ei ole mahdoton oppia, sillä heroglyfeillä on oma logiikkansa.

Hupaisaa kyllä, Amerikassa on nyt ruvettu tiktokin sulkemisen jälkeen seuraamaan kanavaa xiaohongshu, joka tarkoittaa juuri pientä punaista kirjaa.

Sen kuulemma näyttää mullistava amerikalaisten käsitykset Kiinasta ja sikäläisestä elämänmenosta ja elintasosta.

Siihen lienee paljon aihetta niin Amerikassa kuin meillä.