Kielellä on monenlaista käyttöä

 

Monkerruksia

 

Suomen kieli on hyvin omalaatuinen myös ääntämykseltään. Meitä ympäröivät kansat, joiden kielissä on suurelta osalta aivan toisenlainen äännemaailma. Tämä on lisännyt eristyneisyyttä ja tietenkin antanut loputtomasti aihetta niihin rakastettaviin vitseihin, joita kansat toisistaan kertovat.

Kuusisataa vuotta Ruotsin yhteydessä ei ole suomen kieltä muuttanut ruotsin lailla puhutuksi. Suomenruotsin intonaatioon se sentään on vaikuttanut. Venäjän äännemaailma on meistä yhtä kaukana kuin ranskan, jota se melkoisesti muistuttaakin. Viron kielessäkin on muutama kompastuskivi.

Kuten tunnettua, kieli ei ole pelkkää kommunikaatiota varten, vaan sitä voidaan käyttää myös erottautumiseen, jopa eristäytymiseen. Niin sanottu stadin slangi on tästä mahdollisimman selkeä esimerkki (ks. Vihavainen: Haun slangi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Slangin ideana on käyttää mahdollisimman paljon sellaisia kielellisiä rakenteita, jotka ovat oman kielen sääntöjen vastaisia. Tekaistaan sanoja, joissa on kieleen kuulumattomia äänteitä, joissa rikotaan vokaalisointua ja yhdistellään konsonantteja eräänlaiseksi siansaksaksi, jota pelkästään suomea osaava ei pysty lausumaan.

Asiasta kiinnostuneita pyydän katsomaan edellisen linkin taa. Lyhyenä esimerkkinä otettakoon vaikkapa lause: Stadin kundi ja Sörkan giba tsörasivat skurulla.

Suomen ääntämisen mukaisesti tämä lausuttaisiin: Tatin kunti ja Sörkän kipa söräsivät kurulla. Mutta silloinpa puhujan suomalainen rajoittuneisuus paljastuisi heti. Kyllä naurattaisi!

Kuitenkin kohtaamme tässä maailmanlaajuisen ilmiön, oman kielen ääntämissääntöjen aiheuttaman rajoittuneisuuden. Se koskee kaikkia kieliä. Vieraita kieliä opiskelevat joutuvat aina voittamaan oman kielensä muodostaman esteen.

Kuten tunnettua, suomen kielestä puuttuu monia sellaisia vokaaleja, joita useimmissa eurooppalaisissa kielissä on. Sellaisia ovat esimerkiksi ne suhuäänteet, joita ranskan kielessä merkitään kirjainyhdistelmillä ch, j, ja z. Frikatiiveja meillä ei oikeastaan h:ta lukuunottamatta olekaan, vaikka niitä muissa kielissä on pilvin pimein. Sellaiset äänneyhdistelmät, kuin vaikkapa sk, tr, st, pr ja niin edelleen puuttuvat myös ja juuri siksi stadin slangi on niitä täynnä.

Niinpä aitosuomalaiselle ruotsin ja venäjän ääntämykselle on aina naurettu. Eihän edes sellainen sana kuin svenska ole suomen kielen ääntämyksen rajoissa ja sama koskee sanoja språk, fråga ja niin edelleen.

Niinpä meillä o sanottu venska, rooka ja niin edelleen. Russki jazyk taka-i-äänteineen kuuluu jo eri maailmaan. Jopa viron vokaalisoinnun puute (esim. päevaleht, ei päeväleht) tai õ:lla merkitty taka-i ovat monelle yhtä mahdottomia kuin sanan olympialaiset ääntäminen oikein.

Itse asiassa meillä ei ole edes d-kirjainta, g:stä puhumatta. Kielitieteilijät ne ovat ne sinne uhmallaan työntäneet. Oikeasti meillä on t (herrojen ree) ja kee (lausutaan koo).

Sivumennen sanoen, muuan venäläinen joskus 1800-luvulla teki pilaa siitä, että suomalaisia mainittiin niin rehellisiksi: miksi he sitten joka sanasta varastivat äänteen tai kaksi? Sen sijaan, että suomalainen olisi sanonut tridtsat, hän sanoi ritsat, kak poživajete muuttui muotoon kappusivai ja niin edelleen. Hyvällä tahdolla puhetta saattoi ymmärtää tai sitten ei.

Mutta eihän suomi ainoa kieli ole, jonka puhujilla on vaikeuksia vieraiden kielten ääntämyksen kanssa. Sama toimii kahteen suuntaan. Venäläisen on usein aivan mahdotonta osata monia aivan yksinkertaisia suomen sanoja, koska ne ovat hänen kielensä vastaisia. Skandimerkeillä merkityt ä:t ja ö:t ovat selkeä esimerkki ja sama koskee y:tä.

Venäläinen saa opetella kauan, ennen kuin pystyy uskottavasti sanomaan suomeksi hyvää päivää. Sama koskee useimpia eurooppalaisia, vaikka skandinaavit ja saksalaiset tuntevatkin nuo Umlaut-äänteet.

Romaanisissa kielissä ei ole h-äännettä, vain kirjainmerkki on säilynyt muistona menneiltä ajoilta. No, espanjassa on, mutta se merkitään j-kirjaimella ja on erityisen voimakas. Englannissa se ollaan kuulevinaan kh:na ja merkitään sen mukaisesti.

Tuo englanti se itse asiassa on se varsinainen ääntämisen murheenkryyni, kuten se on myös epäonnistuneen oikeinkirjoituksen surkea esimerkki. Missäpä muualla kuin anglosaksisessa maailmassa pidettäisiin aikuisten tavaamiskilpailuja? Kiinassa ehkä.

Tämä siitä huolimatta, ettei muitakaan kieliä usein kirjoiteta niin, että yhtä äännettä vastaisi aina yksi kirjain. Suomi on poikkeus ja Pisa-tulokset, jotka nyt on turmeltu, perustunevat osittain siihen.

Englannissa ero kirjoitetun ja äännetyn välillä saattaa kuitenkin olla aivan huikea ja sitä paitsi täysin arvaamaton. Ajatellaanpa vaikka Readingin kaupunkia, kun matkustetaan Lontoosta Oxfordin suuntaan. Ei nimellä ole mitään tekemistä lukemisen kanssa eikä sitä edes äännetä ri:ding, vaan reding. Kun päästään Oxfordiin, voidaan mennä vaikka Magdalene Collegeen, joka äännedtään modlin kolidz, kutewn jo saattoikin arvata.

Kun sitten ostetaan pullo irlantilaista Jameson-viskiä, on syytä muistaa, ettei sitä suinkaan lausuta dzejmson, vaan dzaameson.

Englannissa ja ranskassa tavataan yleensä samat äänteet, mutta silti englantilaiselle on ranskan ääntäminen usein suurta tuskaa. George Orwellin mukaan työväenluokkainen englantilainen mies ei suostunut koskaan ääntämään yhtään ranskan sanaa oikein, koska koko kieli kuulosti akkamaiselta.

Mutta eihän engelsmanni osaakaan monia äänteitä, jota kuuluvat olennaisena osana eurooppalaisiin kieliin. Ajatellaan vaikkapa niitä diftongeja, jotka ovat yhteisiä italialle, espanjalle ja suomelle. Skandimerkeillä merkityistä en viitsi puhuakaan.

Kuten alussa todettiin, kielillä on kuitenkin oma statusarvonsa kullakin.

Aikoinaan oli välttämätöntä osata ranskaa ja hienoa oli ääntää sitä hyvin. Ihan niin kuin Ranskan hovissa. Englantia sen sijaan kuului ääntää kuten Oxfordissa tehtiin. Hovissahan sitä ei ainakaan 1700-luvulla oikein osattukaan.

Nyt on välttämätöntä osata englantia ja erityisen hienoa on osata sikäläistä slummien slangia, rap-tyyliin vääntäen, vaikka woke-älymystö onkin varoittanut kulttuurisesta omimisesta: esimerkiksi lause long time no see on ei-valkoisten kehittämää kieltä, eikä valkoisten sovi sitä käyttää.

Miksi muut sitten saavat puhua valkoisten omaa kieltä, on vaikea kysymys, jota ei kukaan liene uskaltanut asettaa.

Pian saamme joka tapauksessa luvan opetella kiinaa, jota nyt esimerkiksi tik tokissa opetetaankin yksinkertaisin esimerkein koko maailmalle. Ei se kiinakaan vaikeata ole ja itse asiassa se on joissakin suhteissa maailman helpoin kieli: ilman taivutusta ja muuta tarpeetonta. Sen sijaan tulevat kyllä nuo toonit ja loputtomat idiomit.

Odottelen malttamattomana kiina-slangin syntyä.