Eivät ne halua muuttua

 

Kulttuurien kirjo ja konfliktit

 

Tässä suunnilleen 30 vuotta sitten – mikä muuten on yhden sukupolven mitta- tuntui vielä uskottavalta ajatella, että läntiset arvot ovat ylivertaisia ja ettei niille missään ole vakavasti otettavaa kilpailijaa. Tämähän oli Francis Fukuyaman sanoma.

Neuvostoliiton romahtaessa kuului sieltäkin ääniä, joiden mukaan vain länsimainen sivistys on todellista sivistystä. Soraäänet olivat harvassa, eikä fukuyamalainen väite historian loppumisesta ollut niinkään eksentrinen asia, kuin miltä se äkkiä kuulosti. Siitähän puhuttiin myös Hegelin filosofiassa ja niin sanotussa tieteellisen kommunismin teoriassa.

Samuel Huntingtonin piirtämiä kulttuurien rajoja ei yleensä enää otettu vakavasti ja sen sijaan alettiin puhua eurooppalaisista arvoista. Usko siihen, että ne olivat enemmän tai vähemmän yleismaailmallisia, tuntui vahvalta. Itse järkihän ne saneli ja sillä oli tunnetusti universaalinen auktoriteetti. Valistuksen ajattelun mukaan itse Jumalankin oli sitä pakko kunnioittaa.

Toki jo 1980-luvun alusta lähtien oli tehty valtavaa World Values Survey-tutkimusta, aluksi suppeammassa piirissä ja sittemmin lähes sadassa maassa.

Tässä tutkittiin edustavien otosten avulla kansojen eri maissa tunnustamia elämänarvoja, uskontoon, perheeseen ja yhteisöelämään liittyviä asenteita ja uskomuksia (vrt. Vihavainen: Haun wvs tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Tutkittavia kansoja on ollut jopa lähes sata.

 Haastateltaville esitettiin yli sata kysymystä, joiden perusteella heidät voitiin asettaa sellaiselle koordinaatistolle, jossa vaakasuoralla eli x-akselilla kuvattiin sitä, missä määrin ihmiset olivat perinteiden ja yhteisön sitomia (ns. eloonjäämisarvot) ja missä määrin sen sijaan niistä vapautuneita ja omaa henkilökohtaista tyydytystään hakevia. Pystysuoralla eli y-akselilla taas kuvattiin ulottuvuutta uskonnollisuus vs. sekulaari rationaalisuus.

Tulosten perusteella on laadittu ns. kulttuurin maailmankarttoja (ks. the inglehart-welzel world cultural map 2022 - Поиск (bing.com), joissa kansan sijainti osoittaa sen ”kehittyneisyyttä” noiden mainittujen asioiden suhteen. Mikäli maa on aivan uskonnoton ja täysin hedonistisesti suuntautunut, äärimmäisen suvaitsevainen kaikkia muita arvoja ja elämäntapoja kohtaan ja välinpitämätön perinteitä kohtaan, se sijaitsee mahdollisimman kaukana oikealla x-akselilla ja korkealla y-akselilla, siis ikään kuin karttakoillisessa.

Siellä sijaitsee Ruotsi, jota siis voitaneen ehdollisesti pitää modernien länsimaisten arvojen ja etenkin arvottomuuksien pisimmälle kehittyneenä maana. Päinvastaisella suunnalla eli kartan lounaiskulmassa ovat sitten odotetusti erinäiset muslimimaat, kuten Egypti.

Kartan voidaan ajatella mittaavan maan kehittyneisyyttä, sillä koillisen suunnalla ovat yhteiskunnallisesti kehittyneimmät ja vauraimmat maat. Elintason ja valistustason nousu ovat tärkeä asiaan vaikuttava tekijä.

Kartta ei ole stabiili, vaan siinä tapahtuu koko ajan tiettyä muutosta, vaikka yllä mainittu perusasetelma säilyykin. Esimerkiksi Venäjä ja muut sosialistiset maat siirtyivät Neuvostoliiton ja sen imperiumin hajottua heti jonkin verran sijoiltaan.

Ainakaan pikasilmäyksen perusteella ei kuitenkaan näytä siltä, että kaikki maat olisivat muuttumassa yhä enemmän Ruotsin kaltaisiksi. Kiinnostava ilmiö on, että tietyt maat ryhmittyvät vuosikymmenestä toiseen lähelle toisiaan.

 Sellaisia ovat pohjoismaat, jotka yhdessä Saksan kanssa muodostavat koillisen ryhmän ja sellaisia ovat esimerkiksi konfutselaiset maat, jotka myös sijaitsevat rationaalisuusakselin huipun lähellä, mutta ovat ns. eloonjäämis-itsetoteutusakselilla pohjoismaista aika kaukana, lähempänä y-akselia.

Anglosaksiset maat, joihin kuuluu maita USA:sta Australiaan, sijaitsevat y-akselilla protestanttisen Euroopan ja konfutselaistan maiden alapuolella, mutta x-aksellila niitä lähempänä nollapistettä.

Kiinnostava alue on ortodoksinen Eurooppa, joka sijaitsee x-akselilla kaikkien edellä mainittujen vasemmalla puolella ja y-akselilla suunnilleen katolisen Euroopan tasalla. Venäjä ja Ukraina ovat siellä hyvin lähellä toisiaan, Georgia taas on aika lailla erillään ja voisi arvojensa puolesta yhtä hyvin kuulua muslimimaihin. Ortodoksiseen Eurooppaan on sijoittunut myös Kazakstan, jossa ortodoksien määrä on kovasti supistunut.

Kun ajatellaan, miten tarmokkaasti sekä Neuvostoliitossa että Kiinassa yritettiin luoda uutta ihmistä niin ruoskan kuin porkkanankin avulla, on huomionarvoista, ettei noista valtavista kokeiluista näytä jääneen ainakaan ratkaisevan suurta jälkeä ihmisten asenteisiin. Uskonto on yhä se tekijä, joka tehokkaimmin jakaa kansoja. Tosin esimerkiksi Euroopan ja Latinalaisen Amerikan katoliset muodostavat selvästi omat ryhmänsä.

Neuvostoliitossa julistettiin aikoinaan mahtikäskyllä uusi raamatun dekalogin korvike, Kommunismin rakentajan moraalikoodeksi. Se tapahtui silloin, vuonna 1961 kun piti kahdessakymmenessä vuodessa siirryttämän sosialistisesta yhteiskunnasta kommunistiseen. Siinä keskeistä oli uudenlainen suhtautuminen työhön ja yhteiskunnan omaisuuteen (Vihavainen: Haun kommunismin rakentajan moraalikoodeksi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Sanomattakin on selvää, että tämä yritys menesty yhtä heikosti kuin Kiinan ns. kulttuurivallankumous. Siitä huolimatta molemmissa käytettiin nykyaikaisen valtion kaikkia mahtikeinoja, joita vastaan yksilö on aivan suojaton. Voimme kai päätellä, että kulttuurit ovat luonteeltaan sangen pysyviä ja todellisia asioita, joiden muuttaminen on vaikeaa.

Tämän pohjalta voi ehkä tehdä päätelmiä siitäkin, miten todennäköistä on koko maailman muuttuminen liberaaliksi ja demokraattiseksi tai muslimimaista tulevien siirtolaisten muuttuminen arvojensa puolesta tavallisiksi Svenssoneiksi tai Korhosiksi.

Muutoksia tapahtuu koko ajan ja yksilötasolla ne saattavat uudessa ympäristössä toki olla jopa totaalisia. Mikäli sen sijaan on olemassa laajoja kulttuurienklaaveja, joissa omat arvot ja normit vallistevat, on tuskin syytä olettaa, että suurempaa muutosta tapahtuu.

Kansojen välisissä suhteissa opimme jo toisesta maailmansodasta lähtien ajattelemaan rationaalisesti ja kunnioittamaan lainalaisen ja väkivallattoman yhteiselon ihannetta. Samuel Huntington (vrt. Vihavainen: Haun samuel huntington tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) arveli, että vaikka kulttuurit säilyttävätkin oman erikoisluonteensa, on niissä kaikissa tiettyjä universaaleja normeja, jotka koskevat sellaisia perusasioita kuin ryöstön ja murhaamisen kieltämistä, sopimusten pitämistä ja niin edelleen.

Näihin ”ohuisiin” arvoihin voitiin tukeutua samaan aikaan kun oli syytä välttää omien kulttuurispesifisten arvojen eksportointia muiden kulttuurien alueelle väkivalloin.

Amerikkalaiset eivät ole ottaneet tätä periaatetta vakavasti ja myös Eurooppa on tainnut pöyhistellä aiheettomasti omilla arvoillaan, jotka eivät ole universaaleja eivätkä todennäköisesti sellaisiksi tulekaan. Nyt, kun uusi kulttuurien vastakkainasettelu alkaa saada yhä vakavampia muotoja, kannattaa ehkä taas miettiä sitä, miten mielekästä on kulttuuristen tosiasioiden kieltäminen ja uhmaaminen.

Ne taitavat sittenkin kuulua ns. koviin tosiasioihin. Ainakin ne ovat sitkeitä.

 

 

 

 

Lännen omituisuuden juurilla

 

Lännen oikeus ja vääryys

 

Jukka Korpela, Länsimaisuuden historia. Lännen noususta maailmanjärjestyksen muutokseen. Gaudeamu 2025, 448 s.

 

Oswald Spengler, pyrkiessään hajottamaan lukijan ajatuspinttymiä kertoi kirjassaan, että myös matematiikka sellaisena kuin sen tunnemme, ei ole mitään muuta kuin yksi kulttuurimme synnyttämä ajattelun muoto. Joskus tulevaisuudessa suhtaudutaan logaritmitauluihimme ja laskutikkuihimme samanlaisella etnografisella kiinnostuksella, kuin me nykyään tutkimme muinaisten kansojen patsaita ja koristekuvioita.

Sata vuotta sitten tämä lienee kuulostanut aika fantastiselta, mutta nykyajan tietokoneet ovat kuin ovatkin muuttaneet käsityksemme koko laskemisen ideasta, olkoonkin, että arkipäivän matematiikka on yhä sitä samaa kuin ennenkin eikä kaksi kertaa kaksi ole lakannut olemasta neljä.

Jukka Korpela on ottanut hieman samanlaisen tehtävän kuin Spengler hajottaessaan länsimaiset perusarvot alkutekijöihinsä ja kaivamalla niiden syntyhistoriaa esiin antiikin ja erityisesti keskiajan pimennoista. Hänen tarkoituksenaan on osoittaa niiden suhteellisuus ja erityisyys.

Esille nousevat erityisesti nuo käsitykset ihmisoikeuksista ja vapauksista ja yksilön asemasta yhteiskunnassa, jotka usein kuvataan ”luonnollisiksi” ja kaikkia yhtä lailla sitoviksi luovuttamattomiksi oikeuksiksi, joiden pitäisi vallita koko maailmassa.

Huolimatta siitä, että käytännössä koko maailma on tunnustanut YK:n peruskirjan julistuksen ihmisoikeuksista, ne käsitetään eri tavoin lännessä ja idässä ja jopa Euroopan eri osissa. Itse asiassa koko tuo oikeuksien luettelo on länsimaiden historiallisen erityistien tuottama erikoisuus ja niiden pohjalle rakentuu paljon sellaista, mikä hyväksytään vain aivan rajoitetuissa osissa maailmaa.

Kirjoittaja lähtee siitä järkevästä periaatteesta, että historia on nimenomaan nykyajan perspektiivistä sen tarpeisiin luotu konstruktio eikä mitään paluuta menneeseen, jonka kolkkia voitaisiin yrittää tutkia juurta jaksain. Tämäkin kirja on mielestäni selvästi reaktio länsimaiden nykyiseen kriisiin, jonka merkitystä ja erikoislaatua kirjoittaja pyrkii tekemään ymmärrettäväksi osoittamalla sen perustan syntyhistoriaa.

Länsimaiden ohella tarinassa esiintyy ennen muuta itä, joka ei tietysti myöskään ole mikään monoliitti, vaan hyvinkin hajanainen kokoelma toisenlaisen historian tuottamia kulttuureita, joille länsimaisuuden pohjalla olevat periaatteet ovat pysyneet vieraina.

Tuollaisia periaatteita on leegio: yksilön ja hänen pyrkimystensä keskeinen asema yhteiskunnassa, oikeus oppositioon hallitusta ja hallitsijaa vastaan, avoimuus uudelle ja sen tunnustaminen, ettei kaikkea tiedetä.

Aidosti ja nimenomaan vain länsimaista on yksilön pyhyys ja jopa hänen kaikkien mahdollisten halujensa kunnioittaminen, joita yhteiskunta ja valtio ovat velvoitettuja mahdollisuuksiensa mukaan edistämään sen sijaan, että ensisijaisena pidettäisiin hänen velvollisuuksiaan.

 Sen tunnustaminen, ettei absoluuttinen totuus ole kenenkään hallussa enempää yhteiskunnassa kuin tieteessä on syvästi länsimainen innovaatio.

Tässä olen koettanut omin sanoin tiivistää sitä, mitä kirjoittaja on koonnut ja perustellut satojen ja jopa tuhansien vuosien kehityksestä. Huippunsa länsimaiden erityiskehitys saavutti jo valistusajalla, ellei nykyisempiä virtauksia itsetuhoisesta wokesta totalitaariseen ”demokratiaan” pidetä uutena huippuna, vaikka kyseessä varsin selvästi on alaspäin johtava trendi, joka kivettyessään saattaa muodostua tuhoisaksi.

Huomautan, että nämä tulkinnat ovat omiani ja että kirjoittaja säilyttää tieteellisen, pidättyvän otteensa vyöryttäessään esille yhä uusia kiinnostavia seikkoja, jotka asettavat asiat uuteen ja totunnaisesta poikkeavaan valaistukseen. Ei siis panna hänen tililleen sitä, mitä siellä ei ole nimenomaan sanottu.

Kirjan lähde- ja kirjallisuusluettelo on aika laaja, mutta huomiota kiinnittää, että sieltä puuttuvat monet sellaiset teokset, joiden odottaisi siellä olevan. Siellä ei ole Spenglerin, Toynbeen, Sorokinin, Fergusonin tai Danilevskin teoksia puhumattakaan Leontjevista, Dostojevskista, Homjakovista, Dostojevskista tai Pobedonostsevista, vain muutaman mainitakseni.

Kuitenkin kirjoittaja on vanhan Venäjän tuntija ja lisäksi ortodoksisen kirkon ylidiakoni ja tuntee nuo ajattelijat varmasti hyvin.

Varsin yllättävää myös on, että Samuel Huntington kyllä mainitaan tekstissä, mutta hänen ajatuksiinsa ei puututa muutoin, kuin mainitsemalla hänen olleen väärässä asiaa sen enempää selittämättä.

Ymmärrän, että asia selittyy siitä, että kirjoittajalla on tämän teoksen kohdalla aivan oma lähtökohtansa lännen ja länsimaisuuden selittämiseen ja että nuo mainitut teokset ovat sen kannalta enemmän tai vähemmän irrelevantteja. Ehkä olisi sentään voinut odottaa, että asia olisi mainittu. Lukijalle se olisi voinut selventää tilannetta.

On selvää, että kyseessä ei ole mikään tarkkojen käsitteiden pohjalta luotujen syllogismien tuottama todistelu siitä, miten asiat syntyivät ja kehittyivät. Historiassa käsitteet ovat hämäriä ja alituisessa muutoksen tilassa. Juuri tämä onkin muuan asia, jonka tällaisesta kirjasta voi oppia. Kirjan lopussa on kaksi varsin monimutkaista kaaviota, jotka kirjoittajan sanoin palvelevat ”aivomyrskynä” kuvatessaan kehityksen verkostoja, idän ja lännen rajaa ja vallan muotojen kehityspolkuja.

Kun länsimainen arvoajattelu asetetaan kyseenalaiseksi ja vain yhdeksi, tietynlaisen historian tuottamaksi mahdollisuudeksi, on lähellä ajatus, että se rinnastetaan samanarvoisena erilaisten tyrannian ja obskurantismin tuotteiden kanssa.

No, tout comprendre, ce n’est pas tout pardonner, sanoo viisas ranskalainen. Minäkään en tohtisi ainakaan nostaa toista kulttuuria edustavien johtajien ja jopa ”kansojen” roistomaisia tekoja moraalisesti korkeatasoisiksi siitäkään huolimatta, että kansan enemmistö niitä vilpittömästi kannattaa. Tarkoitan esimerkiksi Putinin hyökkäystä Ukrainaan.

Mikäli ainakin tiettyä, kaikkein olennaisinta osaa eri kansojen omaksumien arvojärjestelmien ytimestä ei hyväksytä universaaliseksi ja kaikkia sitovaksi, joudutaan nihilismiin.

Huntington, jonka tekijä vain mainitsee puhuvan kulttuurien konfliktista, varoitti nimenomaan menemästä toiseen luostariin omilla säännöillään, venäläistä sananpartta käyttääkseni. Sen sijaan hän piti olennaisen tärkeänä, että tietyt ”ohuet” moraaliperiaatteet tunnustettaisiin kuitenkin kaikkialla.

Se aines, joka kantaa mukanaan raskasta kulttuurista laahusta, on jätettävä kunkin kansan omaksi huoleksi. Tästä olisivat amerikkalaiset voineet ottaa oppia, ennen kuin aloittivat taannoiset ristiretkensä ”ihmisoikeuksien” nimissä.

Mitä tulee ”idän” ja ”lännen” rajaan, olen kyllä sangen hämmästynyt kuullessani, että jopa Puola kuuluisi itään. Pelkään pahoin, että tämä väite suututtaisi puolalaiset in corpore. Kyllähän tuo maa on ainakin omasta mielestään aina seisonut lännen etuvartiossa.

Hyvin pitkälle tämänkin kirjan ongelmissa on kyse vallasta ja oikeudesta ja niiden perustelemisesta. Kuten kirjoittaja toteaa, laki ja oikeus eivät ole sama asia ja laittomuutta onkin yhä uudelleen perusteltu nimenomaan oikeudenmukaisuudella, yleensä huonoon lopputulokseen päätyen.

Neuvostoliitossa oli aikoinaan merkittävä juridinen suuntaus, jonka päämääränä oli formaalisen lain hävittäminen, jotta oikeus voisi kukoistaa. Luulen, että sillä saattaisi olla itäisiä juuria.

 Sen suuri edustaja oli latvialainen Jevgeni Pašukanis, jonka ura päättyi vuonna 1937. Teloituksen syynä oli syytös osallistumisesta vastavallankumoukselliseen toimintaan. Tuomio ei kaiketi tavoitellut oikeutta lain vastakohtana, vaan perustui voimassa olevaan lakiin, sen tunnettuun pykälään 58.

Epämuodikasta

 

Kohtuullisuutta etsimässä

 

Roger Scruton, Conservatism. Profile Books,  s.a. , 169 s.

 

Pari vuotta sitten kuolleesta Roger Scrutonista ja hänen ajatusmaailmastaan on tullut kirjoitettua jo useamman kerran (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton ).

Se ei tee tarpeettomaksi palaamista niihin taas kerran. Meidän aikanamme olisi hyvin tarpeellista syventyä näihin näkökulmiin vähintäänkin kerran viikossa. Se voisi olla jonkinlainen vastapaino herkeämättömälle ja suuriääniselle anti-intellektualismin pommitukselle, joka yhä useammin rikkoo häikäilemättä totuudellisuuden periaatetta.

Tässä pikku kirjassa Scruton hahmottelee konservatismin synnyn ja kehityksen poliittisena voimana erityisesti Britannian ja sen naapureiden esimerkkejä käyttäen ja pohtii myös sen ominaispiirteitä erityisesti liberalismiin ja radikalismiin verrattuna.

Konservatismi ei Scrutonille ole pelkkä valtiollisesta vallasta taisteleva puolue. Kyseessä on erityinen tapa olla ihminen ja konservatiivinen temperamentti on saanut ilmauksensa niin taiteessa, musiikissa, kirjallisuudessa, tieteessä kuin uskonnossa. Tässä kirjassa tekijä kuitenkin käsittelee lähinnä konservatismin poliittista filosofiaa.

Scrutonin tarkoittamassa mielessä konservativismi ei merkitse privilegioitujen säätyjen jäykkäniskaista kieltäytymistä maailmassa tapahtuvien muutosten näkemisestä, vaan on olennaisesti moderni maailmankatsomus, jonka juuret ovat valistuksessa.

 Scruton laskee esimerkiksi Locken nykyaikaisen konservatismin oppi-isiin. Se haluaa puolustaa yksilöä sortoa vastaan ja kannattaa oppia kansansuvereniteetista.

Varhainen konservatismi oli paljolta kritiikkiä Ranskan vallankumousta vastaan, joka toimi elävänä esimerkkinä siitä, mitä mielettömyyksiä järjen nimissä voitiin saada aikaan. Eri maissa tämä kritiikki sai erilaisia muotoja, Ranskassakin ne vaihtelivat de Maistren filippiikeistä Tocquevillen viileään analyysiin ja empiiriseen lähestymistapaan.

Nykyaikaisen konservatismin Scruton arvioi olevan nyt länsimaisen sivilisaation (ainoa?) puolustaja sen vihollisia vastaan. Noita vihollisia on erityisesti kaksi: poliittinen korrektius, joka pyrkii rajoittamaan sananvapautta ja sysäämään kaiken maailman pahuuden läntisen maailman syyksi. Toinen on uskonnollinen ekstremismi ja sen piirissä erityisesti militantti islam.

Aikojen kuluessa konservatismin poliittinen rooli on vaihtunut, tradition puolustajasta liberalismia vastaan tuli liberalismin liittolainen sosialismia vastaan. Nyt se vastustaa liberalismin nimellä kaupiteltua pyrkimystä vapauden rajoittamiseen.

Muutoksia on ollut, mutta olennaiset asiat ovat säilyneet, kuten usko siihen, että hyviä asioita on helpompi tuhota kuin rakentaa ja päättäväisyys puolustaa noita hyviä asioita poliittisesti organisoituja muutospyrkimyksiä vastaan.

Konservatismilla on tuskin minkäänlaista kannatusta Britannian yliopistoissa, huomauttaa Scruton ja sama taitaa päteä koko läntiseen maailmaan nähden.

Kuitenkin merkittävät konservatiivit kansoittivat vielä hiljattain sellaistakin kuulua opinahjoa kuin London School of Economics (LSE). Sellaisia historioitsijoita kuin Paul Johnson ja Niall Ferguson, jotka ovat irrallaan akateemisesta historiankirjoituksesta, Scruton nimittää dissidenteiksi.

Samuel Huntington Amerikassa, Pierre Manent Ranskassa ja Roger Scruton englannissa ovat (olivat)samaa mieltä siitä, että niin sanottu multikulturalismi ei ole ratkaisu nykyajan ongelmiin, vaan osa niitä. Scrutonin mielestä vastaus ongelmaan on konservatismi, joka korostaa kansalaisuutta, sellaista kansalaisuutta, joka liittyy maahan ja sen perinteisiin eikä mihinkään ylikansalliseen ummaan.

Konservatismista ja liberalismista puhuttaessa tulee aina mieleeni Venäjän tutkija Leonard Schapiro, joka korosti sitä, että kun konservatismin ja liberalismin välillä on vain aste-ero, on niiden ja radikalismin välillä olennainen jakolinja. Radikalismi on olemukseltaan sokeaa ja valmis tuhoamaan kaiken, mikä ei mahdu sen kaavoihin ja jonka merkitystä se ei kykene ymmärtämään.

Venäjän tragedia oli, ettei siellä oikeastaan koskaan ollut liberalismia tai edes konservatismia. Sen sijaan siellä oli militantti taantumus, jota vastassa oli ekstremistinen radikalismi ja ne ruokkivat toisiaan.

Toki oli olemassa yksilöitä, kuten Pjotr Struve ja jopa pieniä ryhmiä, kuten tunnettu Vehi-ryhmä, mutta ne hukkuivat demagogian ja väkivallan mereen. Bolševismi perustui uskomattoman alkeelliselle filosofialle, johon liittyi kyyninen kansankiihotus.

Kun ajattelee nykyistä Venäjää ja sen ilmentämää mentaliteettia, tuntuu ilmeiseltä, että vanha bolševistinen radikalismi on siellä sisäänrakennettuna. Putinin Venäjän nimittäminen konservatiiviseksi olisi pelkkää sanoilla kikkailua.

Nykyinen venäläinen kansallisfasismi kantaa sisällään bolševistisen ajattelun ydintä, johon kuuluu oman ja vieraan välisen ristiriidan totaalisuus ja sovittamattomuus. Kuten jo marxismi opetti, antagonistinen ristiriita voidaan ratkaista vain siten, että se kehitetään äärimmilleen ja toinen osapuoli tuhoaa toisen.

 Siitäpä juuri seuraa se ”armottomuus”, jota bolševistisessa kielenkäytössä yhä uudelleen korostetaan ja jonka voi löytää vaikkapa FSB:n ”jäsenkirjasta”, mikäli netissä esitettyä versiota on uskominen.

Se kuuluu totalitaariseen ajatteluun, joka on kaiken radikalismin ytimessä. Konservatismi siinä mielessä, kuin Scrutonin esittelemät sen modernit edustajat asian ymmärtävät, on pyrkimystä kohtuullisuuteen, joka lähtee siitä, ettemme pysty käsitteisiimme vangitsemaan elämän olennaista sisältöä eikä meillä ole oikeutta pyrkiä säätelemään kaikkia asioita.

Kohtuus kaikessa kuulostaa helpolta asialta, mutta se ei ole helppohintainen hälläväliä maksiimi, vaan jopa se kaikkein vaikein ja siitä huolimatta kaikkein tavoiteltavin toimintaohje.

Sivilisaatioiden fuusio

Sivilisaatioiden fuusio

Arvostetun Foreign Affairs –lehden touko-kesäkuun numerossa teemana on Venäjä. kirjoittajina on todellisia asiantuntijoita ja jälki on sen mukaista. Eipä sen tasoisia juttuja meidän viestimistämme kannata etsiä.

Mutta siitä toiste. Samassa numerossa on myös Kishore Mahbubanin ja Lawrence H. Summersin artikkeli Sivilisaatioiden fuusio (The Fusion of Civilizations. The Case for Global Optimism).

Kirjoittajat esittävät teesin, jonka mukaan kulttuurien konfliktista puhunut Samuel Huntington oli väärässä. Konfliktin sijaan on tapahtunut sivilisaatioiden fuusioitumista.

Tämä tarkoittaa sitä, että suurimmalla osalla maailman ihmisistä on nyt samanlaiset tavoitteet kuin länsimaiden keskiluokilla. He haluavat lastensa saavan hyvä koulutuksen ja hyvät ammatit ja elävän onnellista elämää rauhallisten ja vakaiden yhteisöjen jäseninä.

Tässä toteutuu se järjen riemumarssi, jonka länsi pani alulle kehittäessään valistuksen. Se on johtanut rationaalisten, pragmaattiseen ongelmanratkaisuun pyrkivien kulttuurien syntyyn kaikkialla ja se on mahdollistanut kestävien ja vakaiden, sääntöihin perustuvien kulttuurien synnyn kaikilla alueilla.

Köyhyys on maailmassa aivan viime aikoina vähentynyt dramaattisesti ja kehitys jatkuu yhä. Maailman keskiluokka kasvaa todennäköisesti vuoden 2009 1,8 miljardista vuoden 2020 3,2 miljardiin ja vuoden 2030 4,9 miljardiin.

Jopa islamilaisilla alueilla monet maat ovat kouluttaneet naisiaan ja etenkin Itä-Aasiassa Malesian ja Indonesian kaltaiset suuret maat ovat modernisoituneet islamista huolimatta.

Maailman tila paranee koko ajan, kun pragmatismi ja järjen käyttö lisääntyvät. On tapahtumassa sivilisaatioiden fuusio, mikä ennen muuta tarkoittaa läntisen DNA:n siirtoa muihin sivilisaatioihin. Niistä lännen suuntaan on myös tapahtunut siirtymistä, ainakin ruokakulttuurin alalla…

Kun itsekin olen pohjimmiltani optimismi, nautin suuresti tällaisten hyvien uutisten lukemisesta. Toivotaanpa sitten vain parasta!

Tässä kaikessa ei kuitenkaan taida olla erityisen paljon uutta. Eikö Francis Fukuyaman perusidea ollutkin juuri tämä: lännen ja siis järjen riemuvoitto, johon mainiosti sopii lisätä ruokakulttuurin moninaistumista ja vaikkapa joogan ja buddhalaisuuden vaikutuksen kasvamista lännessä. Nehän tuskin ovat pahasti irrationaalisia asioita, ellei niistä haluta sellaisia tehdä.

On tunnettua, että Malesian ja Indonesian kaltaiset muslimimaat ovat kyenneet enemmän tai vähemmän modernisoitumaan eli länsimaistumaan. Olisi kuitenkin kevytmielistä ja hyväuskoista kuvitella, että sama voisi ilman muuta tapahtua Lähi-Idässä ja Afrikassa.

Jollakin aikavälillä se varmaan on mahdollista, mutta ikävä kyllä se tuskin käy päinsä kriisin oloissa ja selvää on, että näemme siellä suuren rakenteellisen kriisin, joka on vasta kypsymässä ja tulee todennäköisesti pitämään nuo alueet äärimmäisyyspolitiikan tyyssijoina lähimmät sata vuotta.

Lähi-Itä ja myöskin Afrikka ovat nimenomaan länsimaisen rationalismin ja irrationaalisen, pahanlaatuisen islamismin konfliktien aluetta ja tämä näyttää hyvin pitkälle johtuvan maantieteestä. Länsi on niin voimakkaasti läsnä noissa kouristuksissa, että sille suorastaan pyritään sälyttämään velvollisuus hoitaa noiden kansojen mielipuolisen käytöksen seuraukset ottamalla kärsivä osapuoli aina asumaan keskuuteensa.

Jokainen rationaaliseen ajatteluun kykenevä ymmärtää, ettei tämä ole mikään ratkaisu mihinkään ongelmaan. Sen sijaan se luo uuden ongelman, joka on jotakin aivan muuta kuin se sivilisaatioiden fuusio, josta Mahbubani ja Summers kirjoittavat.

Rationaalisuuden DNA:n ruiskuttaminen militanttiin islamismiin ei ole osoittautunut mahdolliseksi ja tuskin on sitä tulevaisuudessakaan. Tiettyä määrää uskonnollista radikalismia modernisaatioprosessin sivutuotteena on pidettävä varmaankin välttämättömänä hintana kehityksestä, joka joskus tulevaisuudessa saattaisi olla myönteistäkin.

Itä-Aasian muslimeille modernisaatio näyttäisi olevan ennen muuta sisäinen asia eikä reagointia ylivertaisen lännen vastenmieliseen kulttuuriin, joka helposti aikaansaa sellaisia tapahtumia, joita viimeksi olemme nähneet Pariisissa, Brysselissä ja Orlandossa. Viime mainitut ovat monikulttuurin tuotteita eivätkä modernisaation. Sellaisia syntyy, kun keskiaikainen irrationalismi ja myöhäinen rationaalinen sivilisaatio joutuvat elämään tiiviisti limittäin.

Aito sivilisaatioiden fuusio voisi ja voi syntyä silloin, kun alempi matkii ylempäänsä omasta tahdostaan ja toimintansa oikeutuksesta vakuuttuneena. Silloin vältytään ilmeisesti niiltä kitkatekijöiltä, jotka syntyvät kahden keskenään antagonistisen arvojärjestelmän pakotetusta rinnakkaisuudesta, joka saattaa tuhota koko prosessin.

Kuten kirjoittajat aivan oikein toteavat, vain länsimaat synnyttivät sen rationaalisuuden, jota koko maailma sittemmin on jäljitellyt. Ymmärtääkseni tästä seuraa myös, että niiden tehtävänä on pitää pyhä tuli palamassa ja torjua kaikki kompromissit, joita saatetaan ehdottaa mielettömien, keskiaikaisten uskomusjärjestelmien toimesta.

Että tässä vältyttäisiin pahoilta kitkatekijöiltä, on sivilisaatiot pidettävä turvallisen välimatkan päässä toisistaan, se on kaikkien osapuolten etu ja osa siitä länsimaiden vastuusta koko maailman edessä, joka seuraa niiden etevämmyydestä rationaalisen modernisaation luojia.

On ilmeistä, että soihtu voidaan aikanaan luovuttaa myös niille kansoille, jotka ovat pystyneet läksynsä lukemaan. Kiina ja Intia kuuluvat niihin. Mikäli sen sijaan sorrutaan monikulttuuriin, jota markkinoidaan vaikkapa kulttuurien fuusion nimellä, merkitsee se lännen kulttuurisen mission pettämistä.

Onko Venäjä aasialainen?

 

Eurooppalainen Venäjä

 

Kirjoitin tässä pari blogia sitten, ettei Venäjä voi muuttua aasialaiseksi. Se on niin eurooppalainen, että jos siitä otetaan pois nuo eurooppalaiset piirteet, jää jäljelle tuskin mitään.

Tässä on jo saanut tottua siihen, että kaikki, minkä voi käsittää väärin, myös käsitetään väärin. Eivät kaikki näin tee, mutta yllättävän moni kyllä. Niinpä jotkut kiiruhtivat kokemaan moisen väitteen loukkauksena ja joku neropatti selitti oitis, että asiahan on juuri päinvastoin: mikäli eurooppalaisuudesta ajatellaan poistettavaksi kaikki venäläinen aines, ei jäljelle jää mitään…

No, tätä ei nyt taida kannattaa kommentoida, mutta tulkoon mainituksi esimerkkinä somettamisen tasosta näinä päivinä.

Yhtä kaikki, kiinnostavaa on, että asia ilmeiseesti kyettiin mieltämään jonkinlaiseksi loukkaukseksi venäläisyyttä kohtaan. Kun Napoleon aikoinaan murjaisi, että venäläistä kun raaputtaa, tulee pian tataari vastaan, hänellä oli aivan ilmeinen tarkoitus loukata. Tuohon aikaan eurooppalaisuus ymmärrettiin niin itsestään selvästi kehittyneisyyden ja valistuneisuuden synonyymiksi, että viittaus aasialaisuuteen tarkoitti yksinkertaisesti raakaa alkukantaisuutta ja primitiivisyyttä.

Tuohon alkukantaiseen tilaan liittyi myös köyhyys ja ilmeinen kehityskyvyttömyys. Esimerkiksi kiinalaisen kulttuurin katsottiin kivettyneen tyhjiksi muodoiksi, joiden pohjalta ei voinut syntyä mitään edistystä, mikä taas oli eurooppalaisuuden eli aidon kulttuurin tunnusmerkki.

Eurooppalaisuuden ylivertaisuus selitettiin 1800-luvulla usein valkoisen rodun erityisominaisuuksilla, joten viittaus tataareihin, mongolisuuteen tai suomalaisuuteen merkitsi myös oletusta alempiarvoisuudesta.

Venäläiset toki iskivät takaisin samalla mitalla ja Aleksandr Herzen kirjoitti vuonna 1867: Olemme tyytyväisiä siihen, että suonissamme virtaa suomalainen ja mongoliveri: se asettaa meidät sukulais- ja veljeyssuhteeseen niiden paariarotujen kanssa, joista Euroopan ihmisrakas demokratia ei pysty puhumaan ilman halventavia ja loukkaavia sanoja…

Ei haukku haavaa tee, tuumattiin siis Venäjällä, kun venäläiset leimattiin aasialaisiksi. He olivat sellaisen yläpuolella. Nyt, kun sitten esitettiin väite, jonka mukaan he ovatkin (kulttuurisesti) lähes täydellisen eurooppalaisia, keksii aina joku, että sekin on parjausta…

Ajat muuttuvat. Sille, joka on viime vuosina vieraillut Aasiassa, etenkin sen edistyneimmissä osissa, on selvää, että siellä asuu kansoja, jotka ovat tavattoman eteviä ja kehityskykyisiä. Rahaakin siellä liikkuu käsittämättömiä määriä. Lännen kaupungit näyttävät vaatimattomilta Aasian ihmeiden rinnalla.

Niiden kulttuuri poikkeaa kuitenkin suuresti länsimaisesta. Toki valkoisen miehen uudella ajalla kehittämä tiede ja tekniikka on ollut avainasemassa hedelmöittämässä myös Aasian kehitystä ja monet arkielämän instituutiot ovat siellä muodostuneet samanlaisiksi kuin lännessä, pukeutumisesta lähtien. Vaikutussuhde on varsin selkeä: alussa oli länsi, mutta itä otti siltä viestikapulan ja nousi kehityksessä pian opettajansa rinnalle.

Mutta Putinin hahmossa Venäjä todella on nyt ilmoittanut, ettei se kaipaa länneltä eli ensi sijassa Euroopalta mitään. Se voi yhtä hyvin kääntyä itään. Sillähän onkin jo paljon yhteistyötä muun muassa ns. BRICS-maiden kanssa, joista tosin kaikki eivät kuulu itään eikä Aasiaan.

Duginilainen euraasialaisuus korostaa myös Venäjän kuulumista suureen Aasian tasankoon, johon kohtalonyhteys sen liittää, vaikka Venäjän asukkaista tuolla valtavalla alueella asuukin tuskin kolmeakymmentä miljoonaa. Itse asiassa Venäjä onkin Tšingis-kaanin imperiumin perillinen ja siten olennaisesti aasialainen valtio, väitetään.

Näiden houremaisten kuvitelmien tukemiseksi piirrellään sitten karttoja, joissa Euraasian ”sydänalue” on nimenomaan Venäjä ja muut sitten ympäröivät sitä lisäkkeinä, joiden hallitseminen kuuluu ns. geopolitiikan lakien mukaisesti sydänalueen hallitsijalle. Sellainen tiede se on tämä geopolitiikka…

Antti Helanterän ja Veli-Pekka Tynkkysen kirja Maantieteelle Venäjä ei voi mitään, otti kantaa näihinkin fantasioihin. Kun kartta piirretään ottaen huomioon väestömäärät eikä alueen laajuus, näyttää se aivan erilaiselta. Sen sijaan, että olisi Aasian keskus, onkin Venäjän Aasian puoleinen osa vain kapea kaistale asuttua ja asumiskelpoista aluetta jättiläismäisten naapurien vieressä…

Olettakaamme, että Venäjä pystyy korvaamaan Euroopan kanssa käymänsä kaupan Aasiaan suuntautuvalla, olkoonkin se sitten heikosti kannattavaa ja kallista ainakin aluksi. Venäjä kääntyykin siis nyt Aasiaan ja irtautuu kontakteista kiittämättömän ja petollisen Euroopan ja ”kollektiivisen lännen” kanssa. Silloin toteutuu Konstantin Leontjevin ja Nikolai Danilevskin kaipaama uusi suuntaus ja lännelle kumartelu loppuu.

Mutta väitteemme mukaan Venäjä on kuin onkin kaikessa olennaisessa eurooppalainen. Mitä jää jäljelle, jos eurooppalaisuus siitä otetaan pois?

Venäjän kieli on eurooppalainen kieli ja läheistä sukua Euroopan suurimmille ja monille pienemmillekin kielille. Sama koskee sen kirjoitusjärjestelmää, uskontoa, tiedettä, taidetta, filosofiaa ja arkipäivän kulttuuria alkaen veitsellä ja haarukalla syömisestä ja päätyen pukeutumiseen ja vaikkapa perheinstituutioon.

 Tiettyjä omaleimaisia piirteitä venäläisessä kulttuurissa tietenkin on, kuten kaikissa eurooppalaisten valtioiden kulttuureissa. On mahdollista, että kannattaa ajatella ortodoksinen kulttuurialue omaksi yksikökseen, kuten Samuel Huntington on tehnyt ja myös esimerkiksi World Values Survey viittaa samaan. Siitä huolimatta kysymys on eurooppalaisesta eli siis länsimaisesta kulttuurialueesta, jonka kynnys lännempänä asuvien naapurien kulttuuriin on varsin matala. Yhteistä on paljon kaikilla olennaisilla aloilla.

Aivan toisin ovat asiat, kun mennään idän suuntaan. Kiinaan ja kiinalaiseen kulttuuriin venäläisiä ei yhdistä mikään, ei liioin japanilaiseen tai korealaiseen. Konfutselaisuus ja taolaisuus samoin kuin buddhismi eri muodoissaan ovat venäläiselle kulttuurille täysin vieraita. Kuitenkin ne kuuluvat naapurien kulttuurien ytimeen. Ne yhdistävät tekijät, joita voimme havaita, ovat länsimaista perua, kuten vaikkapa moderni vaateparsi.

Voimmeko kuvitella tilannetta, jossa Euroopasta ja lännestä eristynyt Venäjä alkaakin omaksua laajassa mitassa kulttuuriinsa itäaasialaisia vaikutteita syvimmälläkin tasolla, uskonnon, filosofian ja kielen tasolla?

Totta kai voimme. Tulevaisuus saattaa olla juuri sellainen. Entä voimmeko kuvitella, että tässä prosessissa suurimman panoksen antaakin naapureilleen Venäjä ja Itä-Aasian mahtivaltiot venäläistyvät nopeasti ja alkavat matkia venäläisiä instituutioita omansa hyljäten?

Tämä vaatisi kyllä jo enemmän mielikuvitusta, kuin keskivertokansalaisella on. Ilmeisesti joku Dugin kykenee moiseen tai sitten ei.

Ei tarvitse kauankaan silmäillä tilastoja ymmärtääkseen, että Venäjän suuri itäinen naapuri on sille joka suhteessa niin ylivoimainen, ettei lännestä irrottautuvalle Venäjälle ole siellä tarjolla muuta kuin rengin osa, joka sekin käy ajan mittaan yhä vähämerkityksellisemmäksi.

Venäjä on eurooppalainen maa ja mikäli se ei itse asiaa ymmärrä, pakottavat olosuhteen sen ennemmin tai myöhemmin sen tunnustamaan. On koko Euroopan ja muunkin lännen kannalta suuri vahinko, mikäli sen yksi merkittävä osa ajaa itsensä umpikujaan.