Eivät ne halua muuttua

 

Kulttuurien kirjo ja konfliktit

 

Tässä suunnilleen 30 vuotta sitten – mikä muuten on yhden sukupolven mitta- tuntui vielä uskottavalta ajatella, että läntiset arvot ovat ylivertaisia ja ettei niille missään ole vakavasti otettavaa kilpailijaa. Tämähän oli Francis Fukuyaman sanoma.

Neuvostoliiton romahtaessa kuului sieltäkin ääniä, joiden mukaan vain länsimainen sivistys on todellista sivistystä. Soraäänet olivat harvassa, eikä fukuyamalainen väite historian loppumisesta ollut niinkään eksentrinen asia, kuin miltä se äkkiä kuulosti. Siitähän puhuttiin myös Hegelin filosofiassa ja niin sanotussa tieteellisen kommunismin teoriassa.

Samuel Huntingtonin piirtämiä kulttuurien rajoja ei yleensä enää otettu vakavasti ja sen sijaan alettiin puhua eurooppalaisista arvoista. Usko siihen, että ne olivat enemmän tai vähemmän yleismaailmallisia, tuntui vahvalta. Itse järkihän ne saneli ja sillä oli tunnetusti universaalinen auktoriteetti. Valistuksen ajattelun mukaan itse Jumalankin oli sitä pakko kunnioittaa.

Toki jo 1980-luvun alusta lähtien oli tehty valtavaa World Values Survey-tutkimusta, aluksi suppeammassa piirissä ja sittemmin lähes sadassa maassa.

Tässä tutkittiin edustavien otosten avulla kansojen eri maissa tunnustamia elämänarvoja, uskontoon, perheeseen ja yhteisöelämään liittyviä asenteita ja uskomuksia (vrt. Vihavainen: Haun wvs tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Tutkittavia kansoja on ollut jopa lähes sata.

 Haastateltaville esitettiin yli sata kysymystä, joiden perusteella heidät voitiin asettaa sellaiselle koordinaatistolle, jossa vaakasuoralla eli x-akselilla kuvattiin sitä, missä määrin ihmiset olivat perinteiden ja yhteisön sitomia (ns. eloonjäämisarvot) ja missä määrin sen sijaan niistä vapautuneita ja omaa henkilökohtaista tyydytystään hakevia. Pystysuoralla eli y-akselilla taas kuvattiin ulottuvuutta uskonnollisuus vs. sekulaari rationaalisuus.

Tulosten perusteella on laadittu ns. kulttuurin maailmankarttoja (ks. the inglehart-welzel world cultural map 2022 - Поиск (bing.com), joissa kansan sijainti osoittaa sen ”kehittyneisyyttä” noiden mainittujen asioiden suhteen. Mikäli maa on aivan uskonnoton ja täysin hedonistisesti suuntautunut, äärimmäisen suvaitsevainen kaikkia muita arvoja ja elämäntapoja kohtaan ja välinpitämätön perinteitä kohtaan, se sijaitsee mahdollisimman kaukana oikealla x-akselilla ja korkealla y-akselilla, siis ikään kuin karttakoillisessa.

Siellä sijaitsee Ruotsi, jota siis voitaneen ehdollisesti pitää modernien länsimaisten arvojen ja etenkin arvottomuuksien pisimmälle kehittyneenä maana. Päinvastaisella suunnalla eli kartan lounaiskulmassa ovat sitten odotetusti erinäiset muslimimaat, kuten Egypti.

Kartan voidaan ajatella mittaavan maan kehittyneisyyttä, sillä koillisen suunnalla ovat yhteiskunnallisesti kehittyneimmät ja vauraimmat maat. Elintason ja valistustason nousu ovat tärkeä asiaan vaikuttava tekijä.

Kartta ei ole stabiili, vaan siinä tapahtuu koko ajan tiettyä muutosta, vaikka yllä mainittu perusasetelma säilyykin. Esimerkiksi Venäjä ja muut sosialistiset maat siirtyivät Neuvostoliiton ja sen imperiumin hajottua heti jonkin verran sijoiltaan.

Ainakaan pikasilmäyksen perusteella ei kuitenkaan näytä siltä, että kaikki maat olisivat muuttumassa yhä enemmän Ruotsin kaltaisiksi. Kiinnostava ilmiö on, että tietyt maat ryhmittyvät vuosikymmenestä toiseen lähelle toisiaan.

 Sellaisia ovat pohjoismaat, jotka yhdessä Saksan kanssa muodostavat koillisen ryhmän ja sellaisia ovat esimerkiksi konfutselaiset maat, jotka myös sijaitsevat rationaalisuusakselin huipun lähellä, mutta ovat ns. eloonjäämis-itsetoteutusakselilla pohjoismaista aika kaukana, lähempänä y-akselia.

Anglosaksiset maat, joihin kuuluu maita USA:sta Australiaan, sijaitsevat y-akselilla protestanttisen Euroopan ja konfutselaistan maiden alapuolella, mutta x-aksellila niitä lähempänä nollapistettä.

Kiinnostava alue on ortodoksinen Eurooppa, joka sijaitsee x-akselilla kaikkien edellä mainittujen vasemmalla puolella ja y-akselilla suunnilleen katolisen Euroopan tasalla. Venäjä ja Ukraina ovat siellä hyvin lähellä toisiaan, Georgia taas on aika lailla erillään ja voisi arvojensa puolesta yhtä hyvin kuulua muslimimaihin. Ortodoksiseen Eurooppaan on sijoittunut myös Kazakstan, jossa ortodoksien määrä on kovasti supistunut.

Kun ajatellaan, miten tarmokkaasti sekä Neuvostoliitossa että Kiinassa yritettiin luoda uutta ihmistä niin ruoskan kuin porkkanankin avulla, on huomionarvoista, ettei noista valtavista kokeiluista näytä jääneen ainakaan ratkaisevan suurta jälkeä ihmisten asenteisiin. Uskonto on yhä se tekijä, joka tehokkaimmin jakaa kansoja. Tosin esimerkiksi Euroopan ja Latinalaisen Amerikan katoliset muodostavat selvästi omat ryhmänsä.

Neuvostoliitossa julistettiin aikoinaan mahtikäskyllä uusi raamatun dekalogin korvike, Kommunismin rakentajan moraalikoodeksi. Se tapahtui silloin, vuonna 1961 kun piti kahdessakymmenessä vuodessa siirryttämän sosialistisesta yhteiskunnasta kommunistiseen. Siinä keskeistä oli uudenlainen suhtautuminen työhön ja yhteiskunnan omaisuuteen (Vihavainen: Haun kommunismin rakentajan moraalikoodeksi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Sanomattakin on selvää, että tämä yritys menesty yhtä heikosti kuin Kiinan ns. kulttuurivallankumous. Siitä huolimatta molemmissa käytettiin nykyaikaisen valtion kaikkia mahtikeinoja, joita vastaan yksilö on aivan suojaton. Voimme kai päätellä, että kulttuurit ovat luonteeltaan sangen pysyviä ja todellisia asioita, joiden muuttaminen on vaikeaa.

Tämän pohjalta voi ehkä tehdä päätelmiä siitäkin, miten todennäköistä on koko maailman muuttuminen liberaaliksi ja demokraattiseksi tai muslimimaista tulevien siirtolaisten muuttuminen arvojensa puolesta tavallisiksi Svenssoneiksi tai Korhosiksi.

Muutoksia tapahtuu koko ajan ja yksilötasolla ne saattavat uudessa ympäristössä toki olla jopa totaalisia. Mikäli sen sijaan on olemassa laajoja kulttuurienklaaveja, joissa omat arvot ja normit vallistevat, on tuskin syytä olettaa, että suurempaa muutosta tapahtuu.

Kansojen välisissä suhteissa opimme jo toisesta maailmansodasta lähtien ajattelemaan rationaalisesti ja kunnioittamaan lainalaisen ja väkivallattoman yhteiselon ihannetta. Samuel Huntington (vrt. Vihavainen: Haun samuel huntington tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) arveli, että vaikka kulttuurit säilyttävätkin oman erikoisluonteensa, on niissä kaikissa tiettyjä universaaleja normeja, jotka koskevat sellaisia perusasioita kuin ryöstön ja murhaamisen kieltämistä, sopimusten pitämistä ja niin edelleen.

Näihin ”ohuisiin” arvoihin voitiin tukeutua samaan aikaan kun oli syytä välttää omien kulttuurispesifisten arvojen eksportointia muiden kulttuurien alueelle väkivalloin.

Amerikkalaiset eivät ole ottaneet tätä periaatetta vakavasti ja myös Eurooppa on tainnut pöyhistellä aiheettomasti omilla arvoillaan, jotka eivät ole universaaleja eivätkä todennäköisesti sellaisiksi tulekaan. Nyt, kun uusi kulttuurien vastakkainasettelu alkaa saada yhä vakavampia muotoja, kannattaa ehkä taas miettiä sitä, miten mielekästä on kulttuuristen tosiasioiden kieltäminen ja uhmaaminen.

Ne taitavat sittenkin kuulua ns. koviin tosiasioihin. Ainakin ne ovat sitkeitä.