Usko ja usko

Kommunistinen kristillisyys ja Putin

Vladimir Putin esiintyi hiljattain dokumenttifilmissä, joka käsitteli Valamoa. Kyseessä ei siis ollut virallinen esiintyminen eikä sitä edes mainita presidentin kotisivulla.

Toki asia kuitenkin on niin, että tiettyyn asemaan noustuaan kuka tahansa saa sanoilleen aivan erityisen merkityksen. Silloin asioita ei tarvitse edes määrätä, kun innokas lakeijajoukko koko ajan yrittää ottaa selville, mitä se presidentti nyt haluaa ja mitenkähän minä oikein voisin ensimmäisenä tehdä sen mieliksi.

Muistakaamme vain, miten Kekkonen uudenvuodenpuheessaan mainitsi pitävänsä rattijuoppoutta rikoksena, josta pitäisi antaa kovempia rangaistuksia. Mitä siitä seurasi, tiedetään.

Samoin tiedetään, mitä seurasi Mauno Koiviston fundeerauksesta, jonka mukaan inkeriläisiä pitäisi pitää paluumuuttajina, mikäli he haluavat muuttaa Suomeen.

Kuten tunnettua, tästä syntyi oitis käsitys, jonka mukaan Koivisto on kutsunut inkeriläiset Suomeen ja kutsu koskee kaikkia niitä, joilla on osoittaa suomalaista verenperintöä tai sukulaisuussuhde tuollaisen henkilön kanssa.

On vielä tutkimatta, miten yksi presidentin tokaisu sai aikaan sen, että virkamiesten laumat kaikilla tasoilla kiirehtivät tekemään mitä kummallisimpia päätöksiä ja tietenkin myös kulttuuriväki alkoi kannattaa kaikenlaista huuhaata. Se liittyi muun muassa siihen, miten Suomi oli muka pettänyt inkeriläiset ja maksoi kunniavelkaa ja niin edelleen. Mutta se on jo toinen juttu.

Joka tapauksessa Vladimir Putinin asemaan päässeen miehen suustaan päästämät sanat ovat ainakin potentiaalisesti aina jotakin enemmän kuin tavallista puhetta. Lakeijat odottavat käskyjä ja toiveita.

Mitä tulee Putinin repliikkiin Valamo-filmissä, sikäli kuin TASS sitä oikein selostaa, kuten uskon, on se melko tyypillistä ja harmitonta small talkia ja sellaisessahan pyritään aina virittäytymään vastapuolen oletetulle tasolle ja siten hieman silittelemään sen turhamaisuutta. Tarvitseehan maailma miellyttävää kanssakäymistä.

Moskovan patriarkaatilla on luultavasti halua levittää valtaansa ja kartuttaa omaisuuttaan mahdollisimman paljon, mutta luulenpa, ettei se nytkään riitä suomalaisten ortodoksien nujertamiseen. Kun Valamo evakuoitiin, se oli juridisesti osa Suomea.

Uuteen Valamoon ja evakuoitujen arkistojen ja kirjaston ääreen on kaikilla vapaa pääsy, kuten Putin mainitsi. Niitä myös hoidetaan hyvin, mutta varmaankin lahjoitukset esimerkiksi kopiointia ja internetissä julkaisemista varten otettaisiin myös mielellään vastaan. Ehkäpä Moskovan patriarkaatilta löytyisi halua uhrata varojaan ja ehkä muitakin resurssejaan pyhien muistojen vaalimiseen?

Itse asiassa pidän Putinin sanailua Suomen ja myös meikäläisen Valamon kannalta harmittomana ja ystävällisenä. Turha siitä on koettaa provosoitua.

Muuan kohta Putinin repliikissä (se ei siis ollut mikään ”puhe”) kuitenkin särähti korvaani. Kyseessä oli kommunismin ja kristinuskon rinnastaminen.

Small talk-tasolla kai meistä jokainen saattaa lasketella moista tuubaa keskustelukumppanin iloksi. Pitäkäämme sitä sallittuna ja joskus jopa velvollisuutenamme.

Mikäli kuitenkin ruvetaan vakaviksi, on kommunismin ja kristinuskon rinnastaminen hirmuista jumalanpilkkaa.

Hieno humanisti Lev Kopelev, muuan ns. pysähtyneisyyden ajan tunnetuimpia toisinajattelijoita, kirjoitti aikoinaan kirjan I sotvoril sebe kumira (Ja tein itselleni epäjumalan). Siinä hän kertoo siitä, miten kulakeilta otettiin heidän viimeinenkin leipäpalansa kun uskottiin väkivallan ja vääryyden avulla luotavaan utopiaan. Nuori Lev oli innolla mukana.

Kaukoidässä loikannut Aleksandr Kaznatšev kertoo vaikuttavassa kirjassaan Pagodi, sirppi ja vasara (Helsinki, Kirjakivi 1963), miten buddhalaisuus herätti hänet huomaamaan, että kommunismi oli ”suden oppia”, jonka ytimessä oli väkivallan ja vihan palvonta.

Putin otti esimerkikseen Kommunismin rakentajan moraalikoodeksin ja vertasi sitä kristinuskon dekalogiin. Kuten olen toisaalla (esim. blogi 30.1.2011) todennut, tämä koodeksi eroaa syvällisesti kristinuskon tai vaikkapa Immanuel Kantin etiikasta.

Kun edellisissä ovat keskeisinä yksilön velvollisuudet (sinun pitää) ovat tässä Hruštšovin suuren kommunismin rakentamisohjelman aikaan puoluekokouksessa hyväksytyssä paperissa olennaisia erilaiset nollatoleranssin (et saa suvaita) vaatimukset (neterpimost, neprimirimost).

Kyse oli ennen kaikkea siitä, että ihmisiä vaadittiin vastoin rationaalisuutta toimimaan tuossa järjettömässä systeemissä kollektiivisesti ja pitämään toisiaan kurissa. Se, että tuossa moraalikoodeksissa sattui olemaan muuan samanlainen kohta kuin raamatussakin (sen, joka ei työtä tee, ei myöskään syömän pidä), ei tee niistä suinkaan samanlaisia.

Uuteen testamenttiin verrattuna Kommunismin rakentajan moraalikoodeksi on perusidealtaan sen vastakohta. Armo, rauha ja rakkaus ovat kommunismin rakentamiseen täysin sopimattomia välineitä. Taistelu, viha, armottomuus ja leppymättömyys sen sijaan ovat niin sanoakseni pyhiksi korotettuja, eivät pelkästään välttämättömiä.

Tällä en toki halua sanoa, ettei hyvin monia kommunismin kannattajia, ihmisiä, olisi elähdyttänyt todellinen ihmisrakkaus ja pyrkimys oikeudenmukaisuuteen.

Kysymys on kuitenkin siitä, että vaikka kommunismin rakentamiseen pyrkivän ideologian päämääränä oli jopa peräti anarkistinen eli valtioton yhteiskunta, sen aikaansaamiseksi olivat kaikkein ankarimmat ja säälimättömimmät keinot tarpeen…

Vaikka en ole suuri Ilja Glazunovin ihailija, tulee tässä kyllä mieleen hänen taulunsa Kristus ja antikristus. Nuo kaksi ovat kyllä hyvin, hyvin saman näköisiä, mutta…

Onko usko, itse asiassa sama usko ollut aina Venäjän kansassa läsnä ja sen voimana? Putin näyttää kannattaneen tällaista näkemystä kai keskustelukumppaniensa iloksi, eikä turhaan. Munkit ainakin olivat riemuissaan.

Nykyään tapaamme erinäisillä hämärämiehillä (ven. mrakobes) näkemyksen, jonka mukaan kommunismi itse asiassa pelasti Venäjän sielun läntisen liberalismin mädätykseltä.

Oliko kyseessä oikeastaan se kansallinen Venäjän Jumala, joka sananparren mukaan on mahtava vai sittenkin koko kristikunnan ja ihmiskunnan yhteinen vapahtaja, on kiinnostava kysymys.

Mikäli kansakunnasta ja valtiosta luodaan epäjumala, ollaan harhauduttu kauas siitä kristinuskon tulkinnasta, jonka uudesta testamentista löydämme. Vähänkö sellaista on tapahtunut, eikä vain Venäjällä.

Tällaista kauhistukaamme, silloin uskonto muuttuu kuolemanenkelien kumarteluksi ja Kristuksen ikonin sijasta aletaan kumartaa antikristusta.

Suuri Solženitsyn kehotti Venäjää aikoinaan katumukseen ja itserajoitukseen ja jopa Dostojevski, niin slavofiili ja panslavisti kuin olikin, korosti nöyryyden olevan hyveistä ensimmäinen.

Nämä miehet edustavat Venäjän suurta, yleisinhimillistä perintöä, joka ei hairahtunut kumartamaan epäjumalille. Izborskin klubin hämärämiehet edustavat aivan toista tulkintaa.

Putin on tietenkin vain entinen turvallisuusjoukkojen spesialisti, eikä teologi, joten häneltä ei voida vaatia mitään erityistä alan tuntemusta (sivumennen sanoen, Stalin kyllä oli teologi). Tervejärkisyys on joka tapauksessa ainakin jossakin määrin vielä kuulunut hänen imagoonsa ja on toivottavaa, että sen määrä vielä entisestään lisääntyisi.

Eivät ne halua muuttua

 

Kulttuurien kirjo ja konfliktit

 

Tässä suunnilleen 30 vuotta sitten – mikä muuten on yhden sukupolven mitta- tuntui vielä uskottavalta ajatella, että läntiset arvot ovat ylivertaisia ja ettei niille missään ole vakavasti otettavaa kilpailijaa. Tämähän oli Francis Fukuyaman sanoma.

Neuvostoliiton romahtaessa kuului sieltäkin ääniä, joiden mukaan vain länsimainen sivistys on todellista sivistystä. Soraäänet olivat harvassa, eikä fukuyamalainen väite historian loppumisesta ollut niinkään eksentrinen asia, kuin miltä se äkkiä kuulosti. Siitähän puhuttiin myös Hegelin filosofiassa ja niin sanotussa tieteellisen kommunismin teoriassa.

Samuel Huntingtonin piirtämiä kulttuurien rajoja ei yleensä enää otettu vakavasti ja sen sijaan alettiin puhua eurooppalaisista arvoista. Usko siihen, että ne olivat enemmän tai vähemmän yleismaailmallisia, tuntui vahvalta. Itse järkihän ne saneli ja sillä oli tunnetusti universaalinen auktoriteetti. Valistuksen ajattelun mukaan itse Jumalankin oli sitä pakko kunnioittaa.

Toki jo 1980-luvun alusta lähtien oli tehty valtavaa World Values Survey-tutkimusta, aluksi suppeammassa piirissä ja sittemmin lähes sadassa maassa.

Tässä tutkittiin edustavien otosten avulla kansojen eri maissa tunnustamia elämänarvoja, uskontoon, perheeseen ja yhteisöelämään liittyviä asenteita ja uskomuksia (vrt. Vihavainen: Haun wvs tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Tutkittavia kansoja on ollut jopa lähes sata.

 Haastateltaville esitettiin yli sata kysymystä, joiden perusteella heidät voitiin asettaa sellaiselle koordinaatistolle, jossa vaakasuoralla eli x-akselilla kuvattiin sitä, missä määrin ihmiset olivat perinteiden ja yhteisön sitomia (ns. eloonjäämisarvot) ja missä määrin sen sijaan niistä vapautuneita ja omaa henkilökohtaista tyydytystään hakevia. Pystysuoralla eli y-akselilla taas kuvattiin ulottuvuutta uskonnollisuus vs. sekulaari rationaalisuus.

Tulosten perusteella on laadittu ns. kulttuurin maailmankarttoja (ks. the inglehart-welzel world cultural map 2022 - Поиск (bing.com), joissa kansan sijainti osoittaa sen ”kehittyneisyyttä” noiden mainittujen asioiden suhteen. Mikäli maa on aivan uskonnoton ja täysin hedonistisesti suuntautunut, äärimmäisen suvaitsevainen kaikkia muita arvoja ja elämäntapoja kohtaan ja välinpitämätön perinteitä kohtaan, se sijaitsee mahdollisimman kaukana oikealla x-akselilla ja korkealla y-akselilla, siis ikään kuin karttakoillisessa.

Siellä sijaitsee Ruotsi, jota siis voitaneen ehdollisesti pitää modernien länsimaisten arvojen ja etenkin arvottomuuksien pisimmälle kehittyneenä maana. Päinvastaisella suunnalla eli kartan lounaiskulmassa ovat sitten odotetusti erinäiset muslimimaat, kuten Egypti.

Kartan voidaan ajatella mittaavan maan kehittyneisyyttä, sillä koillisen suunnalla ovat yhteiskunnallisesti kehittyneimmät ja vauraimmat maat. Elintason ja valistustason nousu ovat tärkeä asiaan vaikuttava tekijä.

Kartta ei ole stabiili, vaan siinä tapahtuu koko ajan tiettyä muutosta, vaikka yllä mainittu perusasetelma säilyykin. Esimerkiksi Venäjä ja muut sosialistiset maat siirtyivät Neuvostoliiton ja sen imperiumin hajottua heti jonkin verran sijoiltaan.

Ainakaan pikasilmäyksen perusteella ei kuitenkaan näytä siltä, että kaikki maat olisivat muuttumassa yhä enemmän Ruotsin kaltaisiksi. Kiinnostava ilmiö on, että tietyt maat ryhmittyvät vuosikymmenestä toiseen lähelle toisiaan.

 Sellaisia ovat pohjoismaat, jotka yhdessä Saksan kanssa muodostavat koillisen ryhmän ja sellaisia ovat esimerkiksi konfutselaiset maat, jotka myös sijaitsevat rationaalisuusakselin huipun lähellä, mutta ovat ns. eloonjäämis-itsetoteutusakselilla pohjoismaista aika kaukana, lähempänä y-akselia.

Anglosaksiset maat, joihin kuuluu maita USA:sta Australiaan, sijaitsevat y-akselilla protestanttisen Euroopan ja konfutselaistan maiden alapuolella, mutta x-aksellila niitä lähempänä nollapistettä.

Kiinnostava alue on ortodoksinen Eurooppa, joka sijaitsee x-akselilla kaikkien edellä mainittujen vasemmalla puolella ja y-akselilla suunnilleen katolisen Euroopan tasalla. Venäjä ja Ukraina ovat siellä hyvin lähellä toisiaan, Georgia taas on aika lailla erillään ja voisi arvojensa puolesta yhtä hyvin kuulua muslimimaihin. Ortodoksiseen Eurooppaan on sijoittunut myös Kazakstan, jossa ortodoksien määrä on kovasti supistunut.

Kun ajatellaan, miten tarmokkaasti sekä Neuvostoliitossa että Kiinassa yritettiin luoda uutta ihmistä niin ruoskan kuin porkkanankin avulla, on huomionarvoista, ettei noista valtavista kokeiluista näytä jääneen ainakaan ratkaisevan suurta jälkeä ihmisten asenteisiin. Uskonto on yhä se tekijä, joka tehokkaimmin jakaa kansoja. Tosin esimerkiksi Euroopan ja Latinalaisen Amerikan katoliset muodostavat selvästi omat ryhmänsä.

Neuvostoliitossa julistettiin aikoinaan mahtikäskyllä uusi raamatun dekalogin korvike, Kommunismin rakentajan moraalikoodeksi. Se tapahtui silloin, vuonna 1961 kun piti kahdessakymmenessä vuodessa siirryttämän sosialistisesta yhteiskunnasta kommunistiseen. Siinä keskeistä oli uudenlainen suhtautuminen työhön ja yhteiskunnan omaisuuteen (Vihavainen: Haun kommunismin rakentajan moraalikoodeksi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Sanomattakin on selvää, että tämä yritys menesty yhtä heikosti kuin Kiinan ns. kulttuurivallankumous. Siitä huolimatta molemmissa käytettiin nykyaikaisen valtion kaikkia mahtikeinoja, joita vastaan yksilö on aivan suojaton. Voimme kai päätellä, että kulttuurit ovat luonteeltaan sangen pysyviä ja todellisia asioita, joiden muuttaminen on vaikeaa.

Tämän pohjalta voi ehkä tehdä päätelmiä siitäkin, miten todennäköistä on koko maailman muuttuminen liberaaliksi ja demokraattiseksi tai muslimimaista tulevien siirtolaisten muuttuminen arvojensa puolesta tavallisiksi Svenssoneiksi tai Korhosiksi.

Muutoksia tapahtuu koko ajan ja yksilötasolla ne saattavat uudessa ympäristössä toki olla jopa totaalisia. Mikäli sen sijaan on olemassa laajoja kulttuurienklaaveja, joissa omat arvot ja normit vallistevat, on tuskin syytä olettaa, että suurempaa muutosta tapahtuu.

Kansojen välisissä suhteissa opimme jo toisesta maailmansodasta lähtien ajattelemaan rationaalisesti ja kunnioittamaan lainalaisen ja väkivallattoman yhteiselon ihannetta. Samuel Huntington (vrt. Vihavainen: Haun samuel huntington tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) arveli, että vaikka kulttuurit säilyttävätkin oman erikoisluonteensa, on niissä kaikissa tiettyjä universaaleja normeja, jotka koskevat sellaisia perusasioita kuin ryöstön ja murhaamisen kieltämistä, sopimusten pitämistä ja niin edelleen.

Näihin ”ohuisiin” arvoihin voitiin tukeutua samaan aikaan kun oli syytä välttää omien kulttuurispesifisten arvojen eksportointia muiden kulttuurien alueelle väkivalloin.

Amerikkalaiset eivät ole ottaneet tätä periaatetta vakavasti ja myös Eurooppa on tainnut pöyhistellä aiheettomasti omilla arvoillaan, jotka eivät ole universaaleja eivätkä todennäköisesti sellaisiksi tulekaan. Nyt, kun uusi kulttuurien vastakkainasettelu alkaa saada yhä vakavampia muotoja, kannattaa ehkä taas miettiä sitä, miten mielekästä on kulttuuristen tosiasioiden kieltäminen ja uhmaaminen.

Ne taitavat sittenkin kuulua ns. koviin tosiasioihin. Ainakin ne ovat sitkeitä.

 

 

 

 

Näinköhän?

 

Venäläiset ja valtio

 

Neuvostoaikana kuva venäläisistä muodostui kaksijakoiseksi. Virallisesti he olivat äärimmäisen kuuliaisia ja nöyriä kansalaisia, jotka elivät uutta elämäänsä uusien normien mukaisesti.

Työ oli muuttumassa ihmisen ensimmäiseksi tarpeeksi, eikä siitä saatava materiaalinen korvaus ketään erityisesti kiinnostanut. Erilaiset arvot, kuten kommunistisen työn iskuri, olivat nähtävissä rintamerkeistä ja työporukan punaisista lipuista. Ne ne olivat jotakin!

 ”Sosialistisen työn sankarin” titteli häämötti korkealla marsalkkojen joukossa kultaisine tähtineen. Solidaarisuus ja kollektiivisuus oli neuvostoihmisen kunniana, mammonan keräämistä halveksittiin, sehän oli ositus pikkuporvarillisuudesta (meštšanstvo) tai tavarauskonnosta (veštšizm). Aidon marxilais-leniniläisen materialismin kansa sillä ei tietenkään olut mitään tekemistä.

Kommunistinen yhteiskunta ei toki vielä ollut toteutunut, mutta sen nurkka näkyi jo ja siellä asuivat ja työskentelivät edistyneimmät toverit. Koko kansa oppi kunnioittamaan uutena dekaloginaan kommunismin rakentajan moraalikoodeksia (ks. Vihavainen: Haun kommunismin rakentajan moraalikoodeksi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Rikollisuus oli kokonaan häviämässä.

Näin se oli virallisesti.

Mutta jokainen, jolla oli omaa kokemusta Neuvostoliitosta, tiesi, että asiat olivat aivan toisin. Yleisessä tietoisuudessa asian lienee tehnyt tunnetuksi vasta Hedrick Smithin kirja The Russians (suom. Venäläiset amerikkalaisen silmin, 1976, ks. Vihavainen: Haun hedrick smith tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Itse asiassa venäläiset näyttivät olevan maailman anarkistisin kansa. Tuskin oli sellaista säännöstä, jota ei olisi rikottu ja rikkomistalkoisiin osallistuivat kaikki.

Asiaa saattoi pitkälle selittää se, että koko yhteiskuntaa yritettiin pitää pystyssä epärealistisilla keinoilla. Kun kysyntä ja tarjonta eivät olleet missään järkevässä suhteessa toisiinsa, syntyi kaikkialle levinnyt musta pörssi. Itse asiassa sielläkään raha ollut se paras valuutta, vaan suhteet.

Niin sanottu ”blat” eli keskinäisten palvelusten järjestelmä kukoisti ja esimerkiksi avioliitot olivat monessa tapauksessa korkealle arvostettua valuuttaa. Usein ne olivat niin sanotusti fiktiivisiä eivätkä johtaneet pariskunnan yhteiselämään. Jotakin vastinetta niistä toki aina saatiin.

Entäpä se jokapäiväisen elämän sääntöjen kunnioitus? Muistan, miten Moskovassa joskus sanoin kuskille, että täällä kuuluu olevan uusi kattonopeus, kahdeksankymppiä. ”kohta näette millainen”, kuului vastaus ja Volgasta otettiin irti koko sen hämmästyttävä teho.

Kun seinällä oli tupakoinnin kieltävä teksti, ei siitä käytännössä kukaan välittänyt ja niin edelleen. Kaikki syyllistyivät johonkin ja harva enää välitti siitä. Liikennekulttuuri oli pöyristyttävää. Kaikkia sääntöjä rikottiin ja jalankulkijaa pidettiin aina syyllisenä. Rahaa vaihdettiin laittomalla kurssilla kaikkialla.

Mieleen tuli, että tässä mahtaa olla jotakin Venäjän kansalle ikuisesti ominaista, ellei nyt suorastaan geneettistä, niin ainakin kulttuurin syvärakenteiden mukaista suhtautumista lakiin ja järjestykseen. Voisiko se koskaan muuttua?

Yllättävää kyllä, kaikki muuttui erittäin nopeasti jo 1990-luvulla. Tupakointikieltoja alettiin noudattaa. Jalankulkijasta tuli kaduilla kuningas, laittomat rahanvaihdot loppuivat ja jopa ns. kansalaistaksin aikoinaan mainiot palvelut hävisivät. Kukaan ei enää juonut edes olutta julkisella paikalla ja niin edelleen.

Kapitalismi teki niin palveluksiaan kuin tuhojaan neuvostoyhteiskunnassa ja sai aikaan perusteellisen mullistuksen, jonka yksi ulottuvuus oli lainkuuliaisuuden palautuminen/synty.

Minulle on vieläkin mysteeri, miten kaikki saattoi tapahtua niin äkillisesti, mutta niin siinä vain kävi. Ilmeisesti venäläisyyteen ei siis välttämättä kuulunutkaan olennaisena osana anarkismi sen enempää kuin kommunismikaan?

Valtio on joka tapauksessa Venäjällä nyt vahvempi kuin koskaan tai ainakin se näyttää siltä. Valtion kulttia on rakennettu määrätietoisesti ja sillä on myös pitkät perinteet. Nykyisessä muodossaan se näyttää lännestä katsoen muinaismuistolta, mutta ei osoita merkkejä hajoamisesta.

Tässä joka tapauksessa hieman näkemyksiä ja mietelmiä menneisyydestä tuota venäläisten ja heidän valtionsa suhdetta koskien:

 

 

perjantai 5. elokuuta 2022

Valtiotakin tarvitaan

 

Pyhä valtio

 

Valtio, etenkin Euroopassa, on tietenkin ollut palvonnan kohde monille ihmisille jo iät ja ajat. Keskeisen tärkeäksihän suomalaisen valtion luominen ja puolustaminen on meilläkin ymmärretty hamasta Snellmanista lähtien.

Mutta valtioita on monenlaisia, on sivistysideologiaan nojaava kansallisvaltio, on suvereenisuuttaan eli vapauttaan kaikesta moraalista korostava imperialistinen valtio, on nykyaikainen sosiaalivaltio, on roistovaltio ja niin edelleen.

Tässä matoisessa maailmassa oma valtio on välttämättömyys niille kansoille, jotka eivät tyydy tulemaan sorretuiksi ja käytetyiksi toisten kansojen välikappaleena ja astinlautana. Valtion itsenäisyyden tuhoaminen ja sen liittäminen toiseen valtioon on yleensä ymmärretty hyvin suureksi rikokseksi, sikäli kuin sitä ei ole nostettu suuren hallitsijan ansioluettelon helmeksi.

Joka tapauksessa uuden ajan historian kuuluisimpia ilkitöitä oli Puolan hävittäminen naapurisuurvaltojen Preussin, Venäjän ja Itävallan yhteistoimin. Eivät puolalaiset antaneet tämän vastustelematta tapahtua, mutta heidän oma valtionsa oli sen verran heikko, ettei vastarinta auttanut.

Sen jälkeen Puolasta tuli kapinallisuuden symboli. Puolan jakojen ajan taisteluita seurasi Napoleonin Venäjän retki, jota hän itse nimitti toiseksi Puolan sodaksi. Siinä oli mukana hyvin huomattava puolalainen sotavoima. Myöhemmät Puolan kapinat 1830-1831 ja 1863-1864 kukistettiin ja viimein koko Puolan nimi pyyhittiin kartalta ja sen kielen virallinen käyttäminen kiellettiin Venäjällä. Oli muka olemassa vain venäjän murre eikä kieltä.

Yli sata vuotta Puola sitten oli kansakunta ilman valtiota, kunnes ensimmäinen maailmansota avasi sillekin portit pois kansojen vankilasta.

Ilo jäi kuitekin lyhytaikaiseksi, sillä Neuvostoliitto ja Saksa jakoivat Puolan vielä neljännen kerran vuonna 1939. Niin sanotun ”raja- ja ystävyyssopimuksen” johdosta pitämässään puheessa 28.9.1939 Molotov ylisti tuota tihutyötä ja selitti, ettei ”entisen Puolan”, tuon ”Versailles’n rujon lapsen” palauttamisesta ollut mitään toiveita. Siitä takeena oli kahden maailman vahvimman sotilasvallan, Neuvostoliiton ja Saksan päätös.

On selvää, ettei Puolan valtiollisuutta ollut tarkoitus palauttaa missään muodossa. Neuvostoliitto sai siitä lähinnä valkovenäläisiä ja ukrainalaisia alueita, jotka liitettiin asianmukaisiin neuvostotasavaltoihin. Puolan älymystö murhattiin Katynissa ja jopa sen kommunistipuolue tuhottiin. Saksalaisesta Puolasta tehtiin ”kenraalikuvernementti”. Finis Poloniae!

Tällainen oli aika karua suhtautumista puolalaisten näkökulmasta ja se kannattaa pitää yhä mielessä, kun maiden suhteita tarkastellaan.

Puolan ylösnousemuksen välttämättömänä ehtona oli sitten Neuvostoliiton ja länsivaltojen liitto, jonka puitteissa sen oli pakko päästä tapahtumaan edes jonkinlaisen säädyllisyyden säilyttämiseksi. Tunnetustihan Puolasta riitti kädenvääntöä Stalinin ja Churchillin välillä. Jälkimmäisen oli pakko tehdä myönnytyksiä, mutta puolalaiset saivat kuin saivatkin valtionsa, joka aikansa oli kommunistien hallitsema.

Puolalla on todella kokemusta valtiollisuuden puutteen aiheuttamista ongelmista. Sillä oli ikäviä naapureita molemmin puolin, toisaalla veljeskansaksi tyrkyttäytyvä Venäjä ja toisaalla ylimielinen ja laajenemishaluinen Saksa, jota Nikolai Bakunin kutsui nimellä ”ruoskasaksalainen imperiumi”. Sen palvelijat, preussilaiset upseerit olivat luonteeltaan orjia ja kutsumukseltaan pyöveleitä, mikäli nyt oikein muistan Bakunin käyttämää ilmausta.

Putinin nykyinen ideologia on valtion palvontaa, etatismia, joka kohdistuu vain ja ainoastaan Venäjän imperiumiin. Muut valtiot, ainakin sikäli kuin ne sijaitsevat myyttisen kuivan maan imperiumin alueella eli suunnilleen entisessä Neuvostoliitossa, ovat sen kilpailijoita, eräänlaisia epäjumalia, joilla ei ole olemassaolon oikeutta.

Puolaa ei kukaan ilmeisesti enää kehtaa selittää keinotekoiseksi valtioksi mutta nyt vuorossa on Ukraina, jonka asema on analoginen 1800-luvun Puolan kanssa.

1800-luvun merkittäviä virtauksia oli anarkismi, joka halusi ratkaista koko valtioiden väkivaltaisen luonteen ja pienten kansojen sorron ongelman hävittämällä koko valtion.

Se taitaa jäädä ainaiseksi tekemättä, mutta voi olla kiinnostavaa nähdä, miten asiat siitäkin näkökulmasta näyttivät. Näissä merkeissä taas yksi kesän uusinta:

Torstai 27. joulukuuta 2018

Valtion olemus

 

Musertakaa se inhotus!

 

Otsikkohan on tunnetusti Voltairelta, joka inhosi klerikalismia ja kirkkoa. Tuo tunnus on epäilemättä nytkin mitä ajankohtaisin Euroopan etelä- ja itäpuolisilla alueilla, jossa uskonto ja pappisvalta on luultavasti suurin este kansojen normaalille kehitykselle. Mutta tässä on nyt puhe eri asiasta.

Kuten tunnettua, V.V. Putin on hyvin voimakkaasti korostanut Venäjän valtion ensisijaisuutta solidaarisuuden kohteena ja identiteetin lähteenä. Siinä samalla hän on vedonnut suuriin menneisyyden auktoriteetteihin aina Puškinia myöten.

Etatismilla onkin Venäjän historiassa ollut hyvin keskeinen rooli. Kaikkien imperiumin kansojen eliitit saatiin mukaan palvelemaan yhteistä Venäjän valtiota ja sotilaiden komentaminen sen palvelukseen oli sen jälkeen rutiiniasia.

Mutta olihan niitä vastavoimiakin. Mihail Bakunin oli yksi johdonmukaisimmista Venäjän imperiumin ja koko Venäjän valtion vihollisista.

Hän toi asian selkäesti esille myös puheessaan Kansainvälisen rauhan ja vapauden liiton kongressissa Bernissä vuonna 1868. Läsnä oli muitakin kuin vallankumouksellisia, muun muassa John Stuart Mill.

Puheessaan Bakunin julisti, että vallankumouksellisten ensimmäinen tehtävä oli Venäjän imperiumin hajottaminen.

Isovenäläinen kansa, joka oli slaavilaisten ja suomalaisten kansojen risteytymä, käsitti vain 35 miljoonaa imperiumin asukkaista. Vähävenäläisiä oli 15 miljoonaa (mikäli Galitsian rusiinit laskettiin mukaan) ja valkovenäläisiä 4 miljoonaa.

Sen lisäksi tuli erinäisiä reuna-alueita. Baltian provinssit, joita tuohon aikaan haluttiin Saksassa esittää saksalaisina, olivat itse asiassa suomalaisten ja latvialaisten asuttamia, saksalaisia oli siellä vain kaksisataatuhatta 2,8 miljoonasta asukkaasta eli yksi neljästoista osa.

Huomaamme, että Venäjän väestöräjähdys oli vielä meneillään ja sen väkiluku oli vielä pieni osa siitä, mitä tuleman piti. Mutta sama se oli muuallakin Euroopassa.

Kaikille näille kansoille piti antaa vapaus erota ja sitten yhdistyä joidenkin muiden kanssa, mikäli halusivat. Ehkäpä esimerkiksi vähä- ja valkovenäläiset halusivat liittoa Puolan kanssa. Suomi oli myös vapautettava, julisti suuri vallankumouksellinen, joka tiettävästi pistäytyi myös Suomessa tutkimassa tilannetta.

Bakuninin harmiksi Suomessa ei ollut havaittavissa mitään merkkejä sorretun kansan halusta irtautua imperiumista, kerrotaan.

Joka tapauksessa kaiken pahan alku ja juuri oli Bakuninin mielestä valtiossa. Asia oli yksinkertaisesti niin, että valtion tarpeet ja pyrkimykset olivat diametraalisesti vastakkaisia ihmisyksilön tarpeille ja pyrkimyksille. Hyvä valtio voisi olla vain valtio ilman valtaa, julisti Bakunin mutta mitäpä sellainen olisi muuta kuin contradictio in adjecto, ymmärsi kuulija. Ja silläkin olisi aina pahat mielessä…

Tähän saakka kaikki hyvin. Puolan kapina oli tuoreessa muistissa ja kaikki länsi-Euroopan kansat olivat valmiita taputtamaan sille, että tuo kansa vapautuisi siitä väkivaltaisesta sorrosta, jota siihen kohdistettiin, jopa peräti itse vapauttajatsaarin toimesta.

Mutta entäpä saksalaisten sortamat kansat? Bakunin sattui olemaan suuri saksalaisuuden vihaaja, jonka tilillä on muutamia herkullisia kiteytyksiä saksalaisuuden olemuksesta. Nehän näyttivät aivan sisäistäneen valtiollisen ajattelun, nuo saksalaiset.

Joka tapauksessa siis: mitä mieltä saksalaiset toverit nyt olivat siitä, että myös saksalaisten hallitsemat kansat, Puolan, Sleesian, Böömin, Määrin, Fiumen ja Slesvigin alueilla saisivat vapaasti järjestää olonsa?

En tiedä, mitä vastattiin, mutta tunnetusti Bakuninin suhteet Marxiin ja Engelsiin noihin aikoihin kärjistyivät, mikä johti ensimmäisen internationalen hajoamiseen.

Venäjällä oli valtionvastaisuus aina ollut kehittynyttä, väitti Bakunin. Sen historia oli yhtä talonpoikaiskapinoiden historiaa. Se suuntautui tilanherroja, virkamiehiä ja kirkkoa vastaan.

Kun tähän saattoi huomauttaa, että Venäjän kansa palvoi tsaariaan, totesi Bakunin, että kyseessä oli vain suuri väärinkäsitys. Tsaaria palvottiin siksi, että häntä pidettiin noiden sortajien vastavoimana eikä ymmärretty hänen palvelevan samaa asiaa.

Pietari Suuri oli imperiumin luoja, ja hän ymmärsi, että tätä tehtävää varten oli välttämätöntä luoda byrokratian järjestelmä. Juuri hän loikin sen kauhistuttavan (чудовищную) byrokratian, joka yhä sorti ja kuristi kansaa.

Sivumennen sanoen, sanalla byrokratia on Venäjällä aivan oma kaikunsa, kuten on myös sanalla hallinto (administratsija). Ne viittaavat mielivaltaan.

Dostojevski mainitsee Riivaajissa jopa käsitteen byrokraattinen riemu (административный восторг). Sen valtaan saattaa joutua kaikkein vähäpätöisin suuren valtion edustaja, joka huomaa saaneensa tilaisuuden kiduttaa ja nöyryyttää kanssaihmisiään…

Aleksandr Puškinillakin on ironinen rivi: kolležnyi registrator, potštovoi stantsii diktator…

Siis arvoasteluettelon alimman arvon haltija on omalla asemapaikallaan yhtä ylhäinen hallitsija kuin muinaisessa Roomassa oli se henkilö, jolle senaatti väliaikaisesti luovutti rajattoman vallan.

Tähän hallinnollisen riemun ilmiöön törmäsi vielä usein Neuvostoliitossa, mutta nyt se näyttää jo siirtyneen ainakin enimmäkseen joillekin hyvin harvoille reuna-alueille. Vartiopalveluksessahan on järjen käyttö perinteisesti kaikkialla kiellettyä ja siellä perinne yhä kukoistaa.

Yhtä kaikki, Bakuninin sammumaton viha kaikkea valtiollisuutta ja byrokraattisuutta kohtaan lienee löytänyt tiettyä tukea Venäjän kansanomaisista asenteista. Neuvostoaikanahan sanottiin, että venäläiset ovat maailman anarkistisin kanssa, toisin kuin yleisesti luultiin. Tuota anarkiaa vain sitten yritettiin hallita loputtomilla säännöksillä ja kontrollilla.

Saksalaisten kanssa oli ehkä pahemmin, sillä he olivat, ainakin kaunokirjallisuuden todistuksen mukaan, sisäistäneet valtiollisen kurin ja ajattelutavan.

Mutta se siitä. Bakunin väitti, että Venäjää ja muita kansoja oli tullut tavaksi mitata eri mitoilla. Villinä ja barbaarisena pidetty Venäjä (Puolan kapina) vain teki avoimen kyynisesti sen, minkä länsimaat peittivät tekohurskauden kaapuun.

Bakuninin puhe on kiinnostava sikäli, että se porautuu juuri siihen kohtaan, jota Venäjällä tuohon aikaan pidettiin keskeisenä asiana ja pidetään edelleenkin: valtio ja sen etu.

Tuon ajan Euroopassa, jossa Bismarckin reaalipolitiikka saneli tahdin, oltiin kyllä epäilemättä hyvin suuressa määrin samalla kannalla.

Onko tilanne nyt muuttunut ja missä suhteessa ja miksi?

Sen voi ainakin todeta, että tuon ajan valtio oli ennen muuta sotakone, väkivaltakoneisto. Sosiaalivaltiosta ei kukaan liene kuullutkaan.

Nythän asiat ovat muuttuneet ja kansa alkaa myös Venäjällä pian napista, mikäli sen maksamat verorahat sijoitetaan kovin yksipuolisesti sotalaitokseen eikä esimerkiksi eläkkeisiin ja muihin sosiaalietuuksiin.

 

Erilaisuus ja ideologia

 

Venäjän arvot ja auktoriteetti

 

Perestroikan vuosina Neuvostoliiton kommunistisen ideologian merkitys arvioitiin uudelleen. Merkittävä askel tässä oli niin sanottujen yleisinhimillisten arvojen tunnustaminen. Sellaiset arvot olivat yhteisiä kaikille maailman ihmisille heidän poliittisista näkemyksistään riippumatta.

Muistelen, että tämä tärkeä toteamus yleisinhimillisistä arvoista, sikäli kuin asia koski kansainvälistä tasoa, esitettiin Reykjavikin tapaamisessa 1986, jolloin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Gorbatšov ja Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan sopivat ydinaseita koskevista rajoituksista.

Tuollaisia kaikille yhteisiä arvoja olivat ainakin ihmiskunnan säilyminen ydinsodalta ja luonnon saastumiselta ja näissä asioissa maailman poliittisilla blokeilla oli yhtä suuret intressit, vaikka niiden oli aiemmin oletettu olevan diametraalisesti vastakkaiset. Ei siis pelattukaan nollasummapeliä, jossa toisen tappio oli aina oma voitto, johon oli aina pyrittävä.

Tuona mainittuna vuonna 1986 ilmestyi ainakin Tšingiz Aitmatovin romaani Mestauspölkky (Plaha), jossa hän toi korostetusti esille sen, ettei moraali voinut olla pelkästään luokkakantainen.  Aitmatov nousi tavattoman kuuluisaksi ja suosituksi ja häntä pidettiin varmana Nobel-palkinnon saajana, mikä sitten tosin ei toteutunut.

Muuan Aitmatovin viesti oli, että oli olemassa inhimillisyyden ja kunniallisuuden normeja, joiden rikkominen oli väärin, vaikka ne kuinka palvelisivat sitä suurta poliittista asiaa, jota Neuvostoliitto edusti ja joka oli arvokkaampi kuin sen kansalaisten henkilökohtainen elämä.

Yhtenä esimerkkinä Aitmatov käytti kertomusta kansalaissodan ajan Kaukasukselta, jossa joukko miehiä kokoontui juomaan yhdessä ystävyyttä vannoen. Kun leiri oli nukahtanut, nousi yksi miehistä ylös ja ampui teloitustyyliin kaikki muut. Hän edusti Puoluetta ja neuvostovaltaa, nuo muut olivat kapinallisia.

Tuo kommunisti edusti absoluuttisen oikeudenmukaisuuden asiaa ja edisti sitä teollaan, mutta lukija ei voinut hyväksyä moista sikamaisuutta eikä hänen pitänytkään, halusi kirjailija ilmeisesti sanoa. Aitmatov nosti esille myös uskonnollisia teemoja ja näytti hyväksyvän uskonnollisen tunteen oikeutuksen, mitä monet uskovaiset kommunistit pitivät skandaalina.

Joka tapauksessa ajatus yleisinhimillisistä arvoista oli siis jyrkästi kommunistisen puhdasoppisuuden vastainen. Uskonto ja kommunismi sulkivat ehdottomasti pois toisensa, niin ajateltiin tieteellisen sosialismin piirissä.

Nythän Putin näyttää kuvittelevan tai ainakin antoi ymmärtää kuvittelevansa, että NKP:n virallisesti hyväksymä Kommunismin rakentajan moraalikoodeksi oli itse asiassa vain kristinuskon muunnos kaikkine 12 käskyineen ( vrt. Vihavainen: Haun kommunismin rakentajan moraalikoodeksi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Tämä ei toki pitänyt paikkaansa. Nuo käskyt olivat nimenomaan kollektivismin apoteoosi ja korostivat yksilön alisteisuutta yhteisölle ja velvollisuutta uhrata omat etunsa niiden korkeiden päämäärien hyväksi, joita puolue edusti. Siinä samalla hyökättiin vastustajan voimia vastaan.

Kristillinen etiikka oli universaalia, kommunistinen etiikka oli käytännössä sen vastakohta, vaikka olettikin, että joskus tulevaisuudessa, kun kaikki kansat eläisivät kommunismissa, olisivat niiden arvotkin samanlaisia.

 Mutta niin kauan kuin eri yhteiskuntajärjestelmät taistelivat toisiaan vastaan, oli toisen tappio aina toisen voitto, eikä tämä ollut mitään kuvaannollista puhetta, vaan ankarista ankarinta tiedettä, jonka uhmaajat olli tuhottava, elleivät he antautuisi.

Nykyinenkään Venäjä ei ole vielä Neuvostoliitto ja tuskin kykenee sellaiseksi muuttumaankaan. Ortodoksisen uskonnon ja fasistisen politiikan pohjalta ei vielä voi luoda samalaista totalitarismia, joka syntyi niin sanotun tieteellisen sosialismin leniniläisen tulkinnan pohjalta.

Eivät venäläiset ole uskovaisia eikä sellaiseksi voida heitä pakottaakaan. Sitä paitsi koko uskovaisuuden käsite on ortodoksisessa kirkossa ongelmallinen. Fanaattisuus ei ole ollut tuolle kirkolle tyypillistä ja sen sijaan on korostettu muotoa, tapaa ja traditiota.

Toki lahkolaisia on ollut ja on sielläkin ja itsepolttajat (Vihavainen: Haun pulkin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) kuuluvat nimenomaan Venäjän historiaan, mutta nyt puhutaan valtiollisesta tasosta ja ortodoksisen kirkon roolista sen apulaisena.

Nykyinen putinistinen fasismi nojaa luultavimmin lähinnä propagandakoneiston ja väkivaltakoneiston hallitsemiseen ja tuntuu kyseenalaiselta olettaa, että sen piirissä aito totalitaarinen persoonallisuus voisi kehittyä vallitsevaksi ainakaan rauhan aikana. Ei ortodoksinen kristillisyys siinä mitään auta, paitsi että se korostaa kaiken esivallan olevan Jumalalta (Нет власти не от Бога).

Neuvostoaikana oletettiin kuvaannollisesti sanoen, että Venäjä/Neuvostoliitto edustaa hyvyyden/edistyksen voimia ja länsi taas pahuuden/taantumuksen. Se oli käytännössä venäläisen erityisyyden olettamisen viemistä äärimmilleen, vaikka sen perustelut lähtivät universaaleista arvoista.

Tässä näkökulma venäläisen erityisyyden perustelemisen historiaan. Se on kirjoitettu vuosikymmen sitten, jolloin vielä elettiin rauhan aikaa, vaikka Ukrainan kriisi olikin jo kärjistynyt:

 

perjantai 1. elokuuta 2014

Myöhästynyt Venäjä

 

Myöhästynyt Venäjä ja vaihtoehtoinen kehitystie

 

Aikoinaan ns. kypsän eli kehittyneen sosialismin vuosina, kun oli tarvis selittää, miksi Neuvostoliiton yhteiskunta oli auktoriteettiasemassa Itä-Euroopan kansandemokratioihin nähden, voitiin todeta, että se oli kehityksessään muita pidemmällä, olihan sosialismi siellä saavutettu jo vuonna 1936, kun taas Itä-Euroopan vallankumoukset olivat vielä aivan tuoretta perua.

Tieteellinen johtopäätös oli, että lainomaisen sosialistisen kehityksen vaiheet tunnettiin konkreettisesti vain Neuvostoliitossa, vasta kypsä muoto teki mahdolliseksi nähdä, mistä sosialismissa oli kysymys.

Tämä johtotähden asema oli Venäjän historiassa poikkeuksellinen. Kolmannen Rooman ideana ei aikoinaan ollut kehitys, vaan asema pelastushistoriassa, jonka päämääränä oli viimeinen tuomio, страшный суд. Sinne jokainen oli saapuva yhtä aikaa ja saattoipa käydä niinkin, että viimeiset tulisivat silloin ensimmäisiksi ja päinvastoin.

Joka tapauksessa tietoisuus historiasta kehitysprosessina, jossa kukin valtio oli ennalta määrätty saavuttamaan tietyt kehitysvaiheet, alkoi tulla yleiseksi valistuksen aikana ja ajatus tietenkin herätti suurta kiinnostusta Venäjällä, joka vasta Pietari Suuren aikana oli toden teolla tempaistu mukaan eurooppalaiseen kulttuuripiiriin.

1700-luvun ajattelijat olivat myös lännessä hyvin kiinnostuneita Venäjästä, jossa sivistys näytti alkaneen tyhjältä taululta. Pietari Suurella ei ollut voitettavanaan kaikkea sitä historian painolastia, joka teki järjenmukaisen yhteiskunnan rakentamisesta niin pirullisen vaikeaa Ranskassa ja muualla lännessä. Katariina Suuren suuria suunnitelmia ylistettiin aikakauden nerojen toimesta, vaikka niistä ei käytännössä tullut sen kummempaa.

Tilanne oli joka tapauksessa se, että jälkeenjääneellä Venäjällä oli käytössään valtava etu: se saattoi oppia muiden virheistä ja jättää ne tekemättä.

1800-luvulla alkoi maailman etummaisissa valtioissa näyttää selvältä, että tulevaisuus kuului porvaristolle. Raha, pääoma, toimeliaisuus, teollistaminen ja kansainvälinen kauppa olivat tie loputtomiin rikkauksiin, kuten Englannin esimerkki osoitti. Tähän liittyen myös poliittinen valta kuului oikeutetusti porvaristolle, joka oli näiden uusien rikkauksien luoja.

Demokratiasta saattoi antaa käytännön kokemukseen perustuvan kuvan oikeastaan vain Amerikka, joka siis näytti pitkän päälle olevan jokaisen maan valoisan tulevaisuuden malli. Alexis de Tocqueville ryhtyi tutkimaan tuota uutta ilmiötä, porvarillista demokratiaa ja kirjoitti aiheesta ylittämättömän teoksensa jo 1800-luvun alussa.

Yhdysvallat ei tuntenut Ranskan vallankumouksen kauhuja, siinä mielessä sen demokraattinen vaihtoehto oli selvästi houkuttelevampi kuin se Napoleonia edeltänyt poliittinen kouristelu, joka oli tuonut tullessaan avoimen hirmuvallan ja muutoinkin sotkenut perusteellisesti valtion ja yhteiskunnan asiat.

Kuitenkaan Amerikassa ei ollut kaikki kunnossa. Huolimatta ennennäkemättömästä tasa-arvosta, vapaudesta ja vauraudesta, Yhdysvalloissa oli jotakin luotaantyöntävää. Sen vapaus oli todellisuudessa konformismin orjuutta, kuten Alexis de Tocqueville oli osoittanut ja sen tasa-arvo tarkoitti lähinnä sitä, ettei mikään ollut minkään arvoista. Amerikkalaisen sananlaskun mukaan siellä kuulemma jokainen oli yhtä hyvä kuin kuka tahansa toinen  –ellei hieman parempikin…

Amerikkalainen kulttuuri oli niin mitätöntä ja latteaa, ettei maailma olisi menettänyt mitään, vaikka koko paikka olisi jäänyt löytämättä, huomautettiin vielä satakunta vuotta sitten hieman snobbailevasti. Yhtä kaikki, niin Yhdysvallat kuin Venäjä olivat Euroopan silmissä kulttuurisia mitättömyyksiä 1800-luvun ensi puoliskolla. Molemmissa asia liittyi kulttuurin nuoruuteen, Amerikassa myös sen porvarillisuuteen.

Aleksandr Herzen, joka vihasi Nikolai I:n itsevaltiutta ja nuoruudessaan palvoi länttä, sen vapaata ilmastoa ja korkeaa kulttuuria, pettyi katkerasti Ranskaan, unelmiensa maahan, johon hän kotimaastaan emigroitui. Porvarikuningas Ludvig Filip eli ranskalaisittain Louis-Philippe oli, lisänimensä  mukaisesti, omaksunut uuden, nousevan luokan arvot ja julisti kansalleen: enrichissez-vous! Rikastukaa!

Siinä oli tavoite, joka käytännössä oli vain harvojen ulottuvilla ja joka arkipäiväisyydessään oli mahdollisimman kaukana siitä kansallisesta kunniasta, gloire, jolla Napoleon hieman aiemmin oli hurmannut ranskalaiset.

Maailmassa, josta valistusfilosofit olivat tappaneet Jumalan, oli siis virallisesti hävitetty vielä tämänpuolisetkin yksilöä suuremmat arvot. Jäljelle jäi vain poroporvarillinen latteus, kaiken mittaaminen rahassa, elämä ilman runoutta ja sankaruutta.

Kuin vielä alleviivatakseen uuden luokan ja sen elämäntavan tylsyyttä Louis-Philippe toi käyttöön iskulauseen juste-milieu –kultainen keskitie. Herzen, joka pakolaisena pohdiskeli vanhan kotimaansa ja Ranskan eroja ja yhtäläisyyksiä, päätyi johtopäätökseen, jonka mukaan Venäjä sentään vielä oli verrattomasti korkeammalla tasolla kuin Ranska.

Venäjällä ei vielä ollut lainkaan porvaristoa, venäläinen ei luontojaan ollut mikään mammonan palvoja ja omassa kodissaan kököttävä poroporvari.

Kyläyhteisössään ahertava venäläinen talonpoika ei ollut vain oman kotitaloutensa isäntä ja vaalija, vaan osa koko kylää. Venäläinen oli kollektivisti, hän osasi tuntea myötätuntoa ja huolehtia osattomista, hänelle oli luontaista uhrautua toisten puolesta. Itse asiassa venäläinen talonpoika, tässä ja nyt, oli luonnollinen sosialisti!

Ongelmina olivat itsevaltius ja maaorjuus, mutta pitkällä tähtäimellä ongelmana oli nimenomaan Venäjää uhkaava rakennemuutos. Jos Venäjäkin teollistuisi ja kasvattaisi hallitsevan porvariston, se hävittäisi kyläyhteisön ja ajaisi talonpojan kotoaan siihen proletaariseen orjuuteen, joka oli todellisuutta Euroopassa ja Amerikassakin. Sellainen demokratia, joka toimii kapitalismin ehdoilla, olisi Venäjän moraalinen kuolema.

Karl Marx ja Friedrich Engels julkaisivat omat madonluvunsa hurjassa pamfletissa Kommunistisen puolueen manifesti vuonna 1848. Siinä he kuvasivat, miten kapitalistiset tuotantosuhteet loivat maailman, jossa kaikki moraalisesti todella arvokas sai antaa tilaa ahneudelle ja törkeydelle.

Raha puhui ja korotti tolvanat valtaan ja kunnon ihmiset orjuuteen. Näin ei voinut jatkua eikä näin saanut jatkua, selittivät nuoret miehet Saksassa, jossa demokratia oli myös nostamassa päätään ja uusi aikakausi häämötti mellakoivan kansan noustessa poliittiselle areenalle.

Mutta Saksassa ei ollut enää samoja mahdollisuuksia kuin Venäjällä. Sosialismi koko läntisessä Euroopassa ja Amerikassa olisi toteutettava kurjistuneen teollisuusproletariaatin toimesta ja lopputuloskin taisi olla epävarma.

Venäjällä sosialismi oikeastaan oli jo julistamista vaille valmis. Venäläisen henkinen rakennekin oli sellainen, ettei poroporvarillinen ihanne sitä kiehtonut. Venäläinen oli äärimmäisyyksien ihminen, juste-milieu oli hänelle mahdoton, päätteli Herzen.

Kuten tunnettua narodnikit, joiden kantaisiin ja esikuviin Herzen on luettava, lähtivät sitten terrorin ja väkivallan tielle, kunnes itse miekkaan hukkuivat. Vallankumokselliset sosialistit, SR:t, joiden suuri nousu tapahtui 1900-luvun alussa, saivat jo havaita, että ihannoitu kyläyhteisö kuvitteellisine sosialismeineen alkoi olla menetetty.

Venäjän ikkuna, josta haluttiin astua ulos eurooppalaisesta kehityksestä, oli jo sulkeutunut. Markkinavoimat jyräsivät kyläyhteisön ja Stolypinin reformit tekivät siitä juridisestikin selvää.

 

Venäjästä tuli siis yksi kapitalistinen maa muiden joukossa ja kun kerran näin oli, tekivät intellektuaalisia häränpyllyjä rakastavat dialektikot siitä yksin tein koko kapitalistisen maailman johtavan maan, joka aloittaisi maailmanvallankumouksen marxilaiselta pohjalta.

Tietenkään mistään maailmanvallankumousta ei koskaan tullut, mutta Leninin sekopäinen teoria Venäjästä maailman yhteiskuntakehityksen etummaisena maana saavutti kyllä vallan tavattoman merkityksen ja uskottavuuden. Asia tietenkin perustui siihen, että tämän tolkuttomuuden takana oli maailman suurin sotakoneisto, mutta toki sitä myös uskottiin.

Neuvostoliitolle ja sen sosialismille kävi niin kuin kävi, mutta tuon teoreettisen korttitalon romahdus heitti Venäjän taas tuttuun tilanteeseen. Venäjä oli taas myöhästyjä. Voisiko se taas käyttää myöhästyjän etua? Voisiko löytyä ikkuna, josta se voisi hypätä pois tämän kehityksen kyydistä?

Koko se ideologinen kasvullisuus, joka on pian parisen kymmentä vuotta kukoistanut ns. suvereenin demokratian ympärillä, on ollut tämän saman teeman jauhamista. Venäjä ei halua tulla normaaliksi kapitalistiseksi yhteiskunnaksi, sille ei sovi poroporvarillinen juste-milieu.

 

Kapitalistinen kehitys näyttää kuitenkin vievän kulttuurin arvomaailmaa siihen suuntaan, mitä Ruotsi kaikessa latteudessaan symbolisoi. Näinhän World Values Survey tieteen arvovallalla meille ilmoittaa. Moniarvoisuus, monikulttuurisuus, suvaitsevaisuus…

Kehitttyneellä globaalisella kapitalismilla on näistä asioista omat tulkintansa, joita puhtaimmillaan ilmentää Ruotsi, mutta ne eivät ole Venäjän tulkintoja –ainakaan vielä. Näinhän on painokkaasti todennut Putin. Näin myös ajattelee Venäjän kansa, kuten World Values Surveyn tutkimukset osoittavat.

Venäjä todella siis on taas kerran myöhässä mitä sen arvomaailman kehitykseen tulee. Näyttää myös siltä, ettei se taaskaan halua kehittyä siihen suuntaan, kuin meidän kaikkien muiden määränä näyttäisi olevan. Mutta onko asia pelkästä halusta kiinni?

Ehkäpä Venäjällä on vain kyse siitä, että se on vasta tulokas uudessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Kapitalismin voimat ovat vaikuttaneet siellä vasta parikymmentä vuotta. Se kollektivistinen ja altruistinen kulttuuri, jossa venäläiset vielä muutamien sikäläisten analyytikkojen mielestä asuvat, rappeutuu kovaa vauhtia.

Uusslavofiilit kiittävät Jumalaa siitä, että kommunismi paradoksaalisesti säästi maan ja kansan kapitalistisen roskakulttuurin vyöryltä. Venäläiset patriootit vannovat ortodoksian nimeen ja entiset KGB-upseerit tekevät ristinmerkkejä kuin suntio praasniekassa.

 Lännen mädännäisyys, sen populaarikulttuuri, jota Solzhenitsyn nimitti paskavelliksi, tuomitaan virallisesti ja korkeimmalla tasolla: Venäjän tie on oleva toinen ! Мы пойдем другим путем!

Mutta onko tämä mahdollista ja onko se edes alkuunkaan totta? Uskonnollisuus Venäjällä on kyllä taas laajasti hyväksyttyä, mutta ilmeisen pinnallista. Länttä pelätään ja vihataan nyt, Krimin ja Ukrainan kriisin takia, mutta onko Venäjällä muka todella tarjolla tai edes kehittymässä jotain vaihtoehtoista kulttuuria?

Miksi venäläisen eliitin lapset opiskelevat eurooppalaisissa yliopistoissa? Miksi sadat tuhannet ovat muuttaneet länteen? Onko paljon puhutun vaihtoehtoisen kehitystien ikkuna jo sulkeutunut vai onko sitä koskaan ollutkaan?

Potjomkin oli kulissien rakentajan pelkkä amatööri, hänen jälkeensä on tämä toiminta tullut paljon suurisuuntaisemmaksi ja kaikki ennätykset ehkä lyötiin Brezhnevin aikana. Kehityksen juna oli silloin pysähtynyt, mutta jokaisen oli teeskenneltävä uskovansa, että se liikkui. Verhot pantiin kiinni ja hytkyteltiin, mutta silloin se ei auttanut. Ei se taida auttaa nytkään.

 

Tämän jälkeen on vettä virrannut Moskova-joessa paljon. Rajanveto länteen on tapahtunut länsimaiden innokkaalla avustuksella. Kulttuurinen suuntautuminen Kiinaan ja muihin BRICS-maihin on kuitenkin lähinnä vitsi. Venäläinen kulttuuri on epäilemättä erilainen kuin Läns-Euroopan tai Pohjois-Amerikan, mutta kiinalaiseen ja intialaiseen verrattuna se on jo kon eri planeetalta.

On eri asia myydä Kiinaan öljyä ja kaasua, kuin omaksua konfutselaisuus ja vaihtaa läntiset klassikot kiinalaisiin. Kieliongelma on tässä nykyisten käännöskoneiden aikakaudella pienimmästä päästä, mutta toki silläkin on vaikutusta.

Venäjä on nyt eristetympi lännestä kuin koskaan, lukuun ottamatta internetin kanavia, joiden merkitys saattaakin olla olennainen. Ideologisella tasolla se ei kuitenkaan enää ole mikään ainutlaatuinen auktoriteetti kenellekään ja tuskin voisi sellaiseksi tullakaan.

Venäjän omaleimaisuus ja erottuminen lännestä ovat ikiaikaisia asioita, jotka on syytä ottaa huomioon, mutta maantieteelle sekään ei voi mitään ja sen kulttuurinenkin paluu takaisin on vain ajan kysymys.