Lännen omituisuuden juurilla

 

Lännen oikeus ja vääryys

 

Jukka Korpela, Länsimaisuuden historia. Lännen noususta maailmanjärjestyksen muutokseen. Gaudeamu 2025, 448 s.

 

Oswald Spengler, pyrkiessään hajottamaan lukijan ajatuspinttymiä kertoi kirjassaan, että myös matematiikka sellaisena kuin sen tunnemme, ei ole mitään muuta kuin yksi kulttuurimme synnyttämä ajattelun muoto. Joskus tulevaisuudessa suhtaudutaan logaritmitauluihimme ja laskutikkuihimme samanlaisella etnografisella kiinnostuksella, kuin me nykyään tutkimme muinaisten kansojen patsaita ja koristekuvioita.

Sata vuotta sitten tämä lienee kuulostanut aika fantastiselta, mutta nykyajan tietokoneet ovat kuin ovatkin muuttaneet käsityksemme koko laskemisen ideasta, olkoonkin, että arkipäivän matematiikka on yhä sitä samaa kuin ennenkin eikä kaksi kertaa kaksi ole lakannut olemasta neljä.

Jukka Korpela on ottanut hieman samanlaisen tehtävän kuin Spengler hajottaessaan länsimaiset perusarvot alkutekijöihinsä ja kaivamalla niiden syntyhistoriaa esiin antiikin ja erityisesti keskiajan pimennoista. Hänen tarkoituksenaan on osoittaa niiden suhteellisuus ja erityisyys.

Esille nousevat erityisesti nuo käsitykset ihmisoikeuksista ja vapauksista ja yksilön asemasta yhteiskunnassa, jotka usein kuvataan ”luonnollisiksi” ja kaikkia yhtä lailla sitoviksi luovuttamattomiksi oikeuksiksi, joiden pitäisi vallita koko maailmassa.

Huolimatta siitä, että käytännössä koko maailma on tunnustanut YK:n peruskirjan julistuksen ihmisoikeuksista, ne käsitetään eri tavoin lännessä ja idässä ja jopa Euroopan eri osissa. Itse asiassa koko tuo oikeuksien luettelo on länsimaiden historiallisen erityistien tuottama erikoisuus ja niiden pohjalle rakentuu paljon sellaista, mikä hyväksytään vain aivan rajoitetuissa osissa maailmaa.

Kirjoittaja lähtee siitä järkevästä periaatteesta, että historia on nimenomaan nykyajan perspektiivistä sen tarpeisiin luotu konstruktio eikä mitään paluuta menneeseen, jonka kolkkia voitaisiin yrittää tutkia juurta jaksain. Tämäkin kirja on mielestäni selvästi reaktio länsimaiden nykyiseen kriisiin, jonka merkitystä ja erikoislaatua kirjoittaja pyrkii tekemään ymmärrettäväksi osoittamalla sen perustan syntyhistoriaa.

Länsimaiden ohella tarinassa esiintyy ennen muuta itä, joka ei tietysti myöskään ole mikään monoliitti, vaan hyvinkin hajanainen kokoelma toisenlaisen historian tuottamia kulttuureita, joille länsimaisuuden pohjalla olevat periaatteet ovat pysyneet vieraina.

Tuollaisia periaatteita on leegio: yksilön ja hänen pyrkimystensä keskeinen asema yhteiskunnassa, oikeus oppositioon hallitusta ja hallitsijaa vastaan, avoimuus uudelle ja sen tunnustaminen, ettei kaikkea tiedetä.

Aidosti ja nimenomaan vain länsimaista on yksilön pyhyys ja jopa hänen kaikkien mahdollisten halujensa kunnioittaminen, joita yhteiskunta ja valtio ovat velvoitettuja mahdollisuuksiensa mukaan edistämään sen sijaan, että ensisijaisena pidettäisiin hänen velvollisuuksiaan.

 Sen tunnustaminen, ettei absoluuttinen totuus ole kenenkään hallussa enempää yhteiskunnassa kuin tieteessä on syvästi länsimainen innovaatio.

Tässä olen koettanut omin sanoin tiivistää sitä, mitä kirjoittaja on koonnut ja perustellut satojen ja jopa tuhansien vuosien kehityksestä. Huippunsa länsimaiden erityiskehitys saavutti jo valistusajalla, ellei nykyisempiä virtauksia itsetuhoisesta wokesta totalitaariseen ”demokratiaan” pidetä uutena huippuna, vaikka kyseessä varsin selvästi on alaspäin johtava trendi, joka kivettyessään saattaa muodostua tuhoisaksi.

Huomautan, että nämä tulkinnat ovat omiani ja että kirjoittaja säilyttää tieteellisen, pidättyvän otteensa vyöryttäessään esille yhä uusia kiinnostavia seikkoja, jotka asettavat asiat uuteen ja totunnaisesta poikkeavaan valaistukseen. Ei siis panna hänen tililleen sitä, mitä siellä ei ole nimenomaan sanottu.

Kirjan lähde- ja kirjallisuusluettelo on aika laaja, mutta huomiota kiinnittää, että sieltä puuttuvat monet sellaiset teokset, joiden odottaisi siellä olevan. Siellä ei ole Spenglerin, Toynbeen, Sorokinin, Fergusonin tai Danilevskin teoksia puhumattakaan Leontjevista, Dostojevskista, Homjakovista, Dostojevskista tai Pobedonostsevista, vain muutaman mainitakseni.

Kuitenkin kirjoittaja on vanhan Venäjän tuntija ja lisäksi ortodoksisen kirkon ylidiakoni ja tuntee nuo ajattelijat varmasti hyvin.

Varsin yllättävää myös on, että Samuel Huntington kyllä mainitaan tekstissä, mutta hänen ajatuksiinsa ei puututa muutoin, kuin mainitsemalla hänen olleen väärässä asiaa sen enempää selittämättä.

Ymmärrän, että asia selittyy siitä, että kirjoittajalla on tämän teoksen kohdalla aivan oma lähtökohtansa lännen ja länsimaisuuden selittämiseen ja että nuo mainitut teokset ovat sen kannalta enemmän tai vähemmän irrelevantteja. Ehkä olisi sentään voinut odottaa, että asia olisi mainittu. Lukijalle se olisi voinut selventää tilannetta.

On selvää, että kyseessä ei ole mikään tarkkojen käsitteiden pohjalta luotujen syllogismien tuottama todistelu siitä, miten asiat syntyivät ja kehittyivät. Historiassa käsitteet ovat hämäriä ja alituisessa muutoksen tilassa. Juuri tämä onkin muuan asia, jonka tällaisesta kirjasta voi oppia. Kirjan lopussa on kaksi varsin monimutkaista kaaviota, jotka kirjoittajan sanoin palvelevat ”aivomyrskynä” kuvatessaan kehityksen verkostoja, idän ja lännen rajaa ja vallan muotojen kehityspolkuja.

Kun länsimainen arvoajattelu asetetaan kyseenalaiseksi ja vain yhdeksi, tietynlaisen historian tuottamaksi mahdollisuudeksi, on lähellä ajatus, että se rinnastetaan samanarvoisena erilaisten tyrannian ja obskurantismin tuotteiden kanssa.

No, tout comprendre, ce n’est pas tout pardonner, sanoo viisas ranskalainen. Minäkään en tohtisi ainakaan nostaa toista kulttuuria edustavien johtajien ja jopa ”kansojen” roistomaisia tekoja moraalisesti korkeatasoisiksi siitäkään huolimatta, että kansan enemmistö niitä vilpittömästi kannattaa. Tarkoitan esimerkiksi Putinin hyökkäystä Ukrainaan.

Mikäli ainakin tiettyä, kaikkein olennaisinta osaa eri kansojen omaksumien arvojärjestelmien ytimestä ei hyväksytä universaaliseksi ja kaikkia sitovaksi, joudutaan nihilismiin.

Huntington, jonka tekijä vain mainitsee puhuvan kulttuurien konfliktista, varoitti nimenomaan menemästä toiseen luostariin omilla säännöillään, venäläistä sananpartta käyttääkseni. Sen sijaan hän piti olennaisen tärkeänä, että tietyt ”ohuet” moraaliperiaatteet tunnustettaisiin kuitenkin kaikkialla.

Se aines, joka kantaa mukanaan raskasta kulttuurista laahusta, on jätettävä kunkin kansan omaksi huoleksi. Tästä olisivat amerikkalaiset voineet ottaa oppia, ennen kuin aloittivat taannoiset ristiretkensä ”ihmisoikeuksien” nimissä.

Mitä tulee ”idän” ja ”lännen” rajaan, olen kyllä sangen hämmästynyt kuullessani, että jopa Puola kuuluisi itään. Pelkään pahoin, että tämä väite suututtaisi puolalaiset in corpore. Kyllähän tuo maa on ainakin omasta mielestään aina seisonut lännen etuvartiossa.

Hyvin pitkälle tämänkin kirjan ongelmissa on kyse vallasta ja oikeudesta ja niiden perustelemisesta. Kuten kirjoittaja toteaa, laki ja oikeus eivät ole sama asia ja laittomuutta onkin yhä uudelleen perusteltu nimenomaan oikeudenmukaisuudella, yleensä huonoon lopputulokseen päätyen.

Neuvostoliitossa oli aikoinaan merkittävä juridinen suuntaus, jonka päämääränä oli formaalisen lain hävittäminen, jotta oikeus voisi kukoistaa. Luulen, että sillä saattaisi olla itäisiä juuria.

 Sen suuri edustaja oli latvialainen Jevgeni Pašukanis, jonka ura päättyi vuonna 1937. Teloituksen syynä oli syytös osallistumisesta vastavallankumoukselliseen toimintaan. Tuomio ei kaiketi tavoitellut oikeutta lain vastakohtana, vaan perustui voimassa olevaan lakiin, sen tunnettuun pykälään 58.