Juristit demokratian vaarantajina

 

Sananvapaus hupenee

 

     Viime aikoina on saanut lukea yhä uudelleen törkeistä sananvapauden loukkauksista, joita Euroopassa tehdään tuomioistuimien avulla.

      Saksa taitaa olla tässä omaa luokkaansa ja siellä pienikin vihjaus natsimenneisyyteen herättää heti poliisin ja oikeuslaitoksen, luvassa on herkästi pidätys ja kotietsintä, ellei asiasta selviä pelkillä sakoilla.

     Kuten Die Zeitin (7.5.2026) julkaisemasta kirja-arvoselusta käy ilmi, rikoksena on pidetty miltei mitä tahansa, jota on voidaan tulkita holokaustin ”normalisoimiseksi” (Verharmlosung). Jos vaikkapa koronan aikana kirjoitti ”maski tekee vapaaksi”, joutui leivättömän pöydän ääreen, vaikka yhteys tuohon mammuttirikokseen syntyikin vain juristin epäluuloisten aivojen tekemässä assosiaatiossa.

     Edellä mainitussa Die Zeitin numerossa on kaksikin tärkeää artikkelia sananvapaudesta. Toinen on arvostelu Ronen Steinken kirjasta Meinungsfreiheit. Wie Polizei und Justiz unser Grundrecht einschränken -und wie wir es verteidigen – Mielipiteenvapaus. Miten poliisi ja oikeuslaitos rajoittavat perusoikeuttame jamiten me puolustaudumme sitä vastaan (Berlin Verlag, München 2026, 304 s.). Arvostelun otsikkona on Wie viel Hass ist rechtens?- Kuinka paljon vihaa on oikein?

     Steinkellä sattuu olemaan juutalaisia juuria ja se luultavasti pelastaa hänet oikeinajattelevien pölkkypäiden lynkkaukselta, kun hän argumentoi, että myös vertauksia natsimenneisyyteen on saatava esittää.

     Steinken mielestä Saksassa yleistynyt tyhjä leimaaminen tyyliin ”rasisimi ei ole mikään argumentti”, ei myöskään ole mikään argumentti. Perustuslaki määrää takaamaan mielipiteen esittämisen oikeuden myös vapauden vihollisille.

     Mikään mielipide ei ole niin hyvä, ettei sitä saisi kritisoida. Imbesillit lepertelyt (minun ilmaukseni) ”sananvastuusta” ja ”vihapuheesta” eivät yksinkertaisesti riitä argumenteiksi. Totuuksistakin on kiisteltävä (diskutiert werden) eikä niitä saa määrätä.

     Tämähän on normaalia tervettä järkeä, mutta nykyisessä tilanteessa sellaisen käyttäminen on kuin onkin vallankumouksellinen teko. Ymmärrän, etä Steinke säikäyttää tässä kovasti kelpo poroporvaria -den tüchtigen Spiessbürger. Ajatelkaamme nyt vain, että ehdotonta kunnollisuutta edustavalle Saksalle kehdataan juuri nyt tarjota jopa vaihtoehtoa. Mitä sellainen voisi tarkoittaa?

     Sivumennen sanoen, artikkelissa kuvataan iskusanojen käyttöä argumentolnnin asemesta sanalla ”Selbstvergewisserung”, mikä tarkoittaa pyrkimystä saattaa itsensä jostakin asiasta vakuuttuneeksi.      Ehkäpä sen meillä voisi korvata sanalla ”Itsevanhurskauttaminen”. Kysymyshän on strategiasta, jonka tarkoituksena on farisealaisesti paeta todellisuutta ja onnitella itseään sen johdosta.

     Mainittakoon, että Steinken kirja on ehdolla Saksalainen tietokirja-palkinnon saajaksi. Tämä osoittaa, että suureen maahan mahtuu sentään aina myös kriittistä ajattelua, jota voidaan yhä esittää kaiken maanisen noitavainopsykoosin keskelläkin.

     Sivumennen sanoen, julkisen kritiikin mahdollisuus ei suinkaan välttämättä johda ilmapiirin normalisoitumiseen. Myös noitavainojen aikaan esitettiin mielipiteitä, joiden mukaan kyseiset prosessit olivat mielettömiä.

     Mutta, kuten muuan ranskalainen intellektuelli totesi, le peuple est toujours aussi bête. Se ei ole mikään herjaus, vaan väite, jota sopii vapaasti arvostella. Tuohon kansaan on luettava kulloinkin vallitsevan konsensuksen kannattajat.

     Enemmistöhän kannattaa aina sitä, mitä se kokee johtajien siltä vaativan. Tämä koskee myös juristeiksi nimittämiämme toimihenkilöitä.

     Ja johtajathan vaativat. Samaisessa Zeitin numerossa on myös ”rikoksia”-osastossa englantilaisen Lucy Connollyn haastattelu.

     Kyseessä on perheenäiti, joka Englannissa tuomittiin 31 kuukauden vankeuteen twiitistä(!). Hänen twiittinsä oli toki vihainen ja jopa raivostunut. Kun uutiset kertoivat, mettä muuan aahanmuuttaja oli puukottanut kolme pikkutyttöä kuoliaaksi, menetti perheenäiti malttinsa ja kirjoitti twiitin.

     Twiitissä hän vaahtosi, että siirtolaiset olisi palautettava heti ja että ”minun puolestani nuo paskahotellit kaikkine paskiaisineen saisi polttaa heti ja panna sinne mukaan myös koko petturihallituksen ja poliitikot. Tulen fyysisesti sairaaksi, kun ajattelen, mitä nuo perheet nyt saavat kestää. Jos tämä tekee minusta rasistin, niin siitä vaan.”

     Hyvin pian kirjoittaja alkoi pitää twiittiään inhottavana ja kun levottomuudet alkoivat, hän kehotti lopettamaan ne. Eihän se tietenkään mitään vaikuttanut, kuten ei aiempikaan twiitti ja jokunen tuhopolttokin tapahtui mellakoiden yhteydessä.

     Pääministeri Keir Starmer, entinen korkea oikeusviranomainen, kehotti nyt käyttämään kiihottajia vastaan kaikkea ankaruutta ja niinpä myös Conolly vangittiin ja joutui vuodeksi istumaan.

     Miten hyvin pääministerin käytös sopii vallan kolmijaon piiriin, voi kysyä ja sitäkin suuremmalla syyllä voi kysyä, mitä järkeä oli panna 12-vuotiaan tytön äiti vuodeksi vankilaan siksi, että hän oli menettänyt malttinsa ja kirjoittanut sosiaalisen mediaan raivokkaan purkauksen.

     Lieventävänä asianhaarana olisi voinut pitää, että hän oli itsekin menettänyt poikansa pikkulapsi-ikäisenä ja lasten tappaminen oli hänelle erityisen herkkä asia. Oikeuskin peräti totesi tämän seikan, mutta tuomiosta tuli mitä tuli.

     Kun Zeitin haastattelija kysyi Conollyltä, miten hän selittää tuollaisen tuomion vuoden 2024 Englannissa, tämä vastasi, että nyt oli vallassa kommunistinen diktatuurihallitus, jonka alaisuudessa sananvapaus on vain vasemmistolla.

     Zeitin reportteri ehdotti syyn mahdollisesti kuitenkin olevan se, että maahanmuuttajamaaksi muuttunut Englanti oli alkanut pelätä itseään ja ettei kahta asiaa voinut saada samaan aikaan, mielipiteenvapautta ja yhteiskuntarauhaa.

     Conolly myönsi asiaa voitavan niinkin ajatella, mutta Britanniassa kansalaiset olivat erityisen herkkiä vapaudestaan. Englanti oli toki Magna Chartan maa. Sen sijaan, että ihmiset pakotettiin vaikenemaan olisi tartuttava niihin ongelmiin, jotka ihmisiä suututtivat.

     Conolly kertoi kannattavansa Nigel Faragen Reformipuoluetta, eikä sulkenut pois ajatusta, että ryhtyisi poliitikoksi. Amerikassa oli sananvapaus joka tapauksessa selkeästi määrätty perustuslaissa ja hänet olikin kutsuttu Washingtoniin kertomaan tapauksestaan. Koska tuomio kuitenkin jatkuu maaliskuuhun 2027 saakka, hän ei voinut matkustaa.

     Siinäpä taas muuan tarina kaikessa karuudessaan. En suotta pilaa lukijan iloa vertaamalla tätä tapausta johonkin vastaavaan suomalaiseen.

      Totean vain, että elämme aikoja, jolloin tyhmyys marssii yhä ylpeämmin demokratian perusteita vastaan ja oikeamieliseen laumaan kuulumisen todistelu ja muu itsevanhurskauttaminen koetaan suurimpina hyveinä ja älyllisesti palkitsevina suorituksina myös journalistien piirissä.

     Siellä sentään Kekkosen kaudellakin esiintyi aina myös kriittistä ajattelua. Kannattaa miettiä, mitä meidän kannaltamme tarkoittaa se, että jopa saksalaisissa laatulehdissä esiintyy yhä itsenäistä ajattelua, kun taas meillä sen sijaan jopa ns. koomikot ja pilapiirtäjät tekevät kaikkensa osoittaakseen, että valtavirran ideologia on ainoa oikea.

     Näinhän Neuvstoliitossakin tehtiin., enkä sano tätä heittääkseni kevyen hehrjan. Se, joka selailee esimerksiksi neuvostoajan Krokodil-lehteä, näkee heti yhtäläisyydet meikäläisten ”satiirikkojen” kanssa.

     Mutta tämä kuuluu pintailmiöihin. Olennaista on, mitä perustavia muutoksia pinnan alla tapahtuu. Die Zeitin toimittajan sanat Britannian ”maahanmuuttajayhteiskunnasta”(Einwanderungsland) ja sen yhteensopimattomuudesta sananvapauden kanssa on syytä panna merkille.

Muuan unelma, joka petti

 

Suomi ja Englannin agonia

 

     Helsingissä toimi 1930-luvulla -ja toiminee yhäkin- keskustelukerho nimeltä ”Kesäyliopisto”. Se kokosi piiriinsä kansallista älymystöä Kekkosesta ja Vilkunasta Martti Haavioon ja L.A. Puntilaan. ”Kesäyliopiston” henki oli vahvasti suomenmielinen ja estofiilinen, mutta ei puoluepoliittisesti sitoutunut.

     Luultavasti moni yhä kuvittelee, tutkimuksista (ks. Vihavainen: Haun muuan sitkeä myytti tulokset ) huolimatta, että Saksa olisi ollut 1930-luvulla jonkinlainen suomalaisen älymystön tai yleensä Suomen esikuvamaa. Itse asiassa se oli hyvin epäsuosittu ja suomalainen lehdistö kritisoi sitä niin rajusti, että se herätti itsensä Führerin suuttumuksen.

     Mutta mikä maa sitten oli tuohon aikaan maamme kulttuurinen esikuva? Kansallinen kulttuuri oli toki arvossaan, mutta maailmankulttuurin arvostettavimmat saavutukset oli sentään etsittävä ulkomailta.

     ”Kesäyliopisto” järjesti vuonna 1937 monipäiväisen seminaarin uudessa hotelli Tornissa ja kutsui mukaan pari kerhon ulkopuolistakin henkilöä, jotta myös vasemmistoliberaalinen suuntaus pääsisi kylliksi kuuluviin. Tarkoituksena oli selvittää Suomen kulttuurista asemaa maailmassa.

     Näin syntyi vielä samana vuonna ilmestynyt ja Gummeruksen julkaisema kokoomateos ”Pidot Tornissa” (ks. Vihavainen: Haun tornin pidot tulokset ).

     Keskustelijoiden piirissä vallitsi huomattava yksimielisyys siitä, että nykyinen Saksa ja Venäjä olisivat Suomelle mahdottomia esikuvia. Ranskakaan ei ollut enää entisensä ja Skandinavian maat olivat pieniä ja muutenkin kovasti esillä.

     Yhdysvallat ei kulttuurisena esikuvana tullut lainkaan esille, vaikka siellä asui ylivoimaisesti suurin suomalainen kolonia ulkomailla. Syykin on ilmeinen. Amerikkalainen viihde ja bisnes tunnettiin liiankin hyvin, mutta sen kulttuuria tuskin kukaan piti esikuvallisena edes itse Yhdysvalloissa. Ja toki kielimuuri oli korkea.

     Sen sijaan ”vain Englannissa” tuntui monen mielestä olevan ”henkisiä sukulaisia”, vaikka sen ”hirmuaseman” maailmanvaltana ei voinut enää katsoa olevan kestävällä pohjalla. Englannin erikoispiirteisiin näytti vaikuttavan kelttiläinen aines, joka erotti sen germaanisista kansoista.

     Suomalaisten ja englantilaisten tärkeänä erona oli, että englantilaiset olivat jo niin kauan olleet ”kulttuurin auringonpaahteessa” Heillä oli veressään myös tuo kuuluisa ”cant” -englantilainen tekopyhyys, joka paradoksaalisesti teki heistä vapaita miehiä.

     Se merkitsi sitä, että ”minun on lupa tehdä itsekseni mitä hyvänsä niin kauan uin en loukkaa toisten vapautta tehdä ja tuntea itsekseen mitä hyvänsä. Siis suurin mahdollinen määrä individualismia (ja kulttuuri-ihmisen on pakko olla individualisti…”

     Tässä olikin englantilaisen mentaliteetin ratkaiseva ero saksalaiseen. Muuan keskustelija oli ollut Saksassa opintomatkalla ja kyllästynyt ainaiseen muodolliseen jäykkyyteen ja laumahenkeen.

     Kerran hän huomasi joukossa erään nuorukaisen, joka tuntui olevan koko tämän touhun ulkopuolella. ”Kun sitten kuulin, että he alkoivat solkata tuota merkillistä kieltä, jota ihailen…olin kuin kotonani… Englanti teki sen vapaaksi. Tuntui kuin olisi päässyt kasarmista merelle”.

     Keskustelun edetessä mainittiin myös mahdollisuus anglomanian leviämisestä Suomeen, jossa tosin kouluissa opetettava ruotsi ja etenkin saksa söivät mahdollisuutta opiskella englantia.

     Mahdollista toki myös oli, mettä meillä silloin ryhdyttäisiin matkimaan englantilaisuuden varjopuolia, ”ei tajuta, että englantilainen voi vaaratta olla vailla sivistystä, koska hänellä on veressään kulttuuria”, pohdiskeli muuan keskustelija. Ilmeisesti hän tarkoitti kohteliaisuutta ja herrasmiesmäisyyttä.

     Aldous Huxley oli keskustelijoille tuttu, kuten myös se ”lowbrow”-suuntaus, joka ilmeni englantilaisessa viihdekirjallisuudessa ja Englannissa opiskelleet ”puu- ja konepojat” olivat tuoneet tullessaan myös sellaisen käsityksen, että gentlemannille riittää ”hobbyksi urheilu”.

     Englanti koettiin siis useimmilla tahoilla sopivaksi esikuvaksi ja orientaatiokohteeksi suomalaisille, mutta ei sitä sokeasti ihailtu. Joka tapauksessa kansojemme mentaliteetissa ja nimenomaan individualismin arvostuksessa nähtiin yhtyeisiä piirteitä.

     Itse lisäisin niihin terveen järjen, common sense, mitä yleisesti onkin korostettu. Niin ranskalaiselle kuin saksalaiselle hengelle, venäläisestä totalitarismista puhumatta oli ominaista eksyminen hulluihin johtopäätöksiin, jonne hämäriin tai sitten liiankin selkeisiin periaatteisiin sitoutuneiden filosofien ajattelu yritti väistämättä johdattaa.

     Sellaisen vastapainona oli tervejärkisyys, joka pysytteli tukevasti maan pinnalla. Suomessa sen pohjana oli talonpoikaisuus, Englannissa taas bisnes ja tottumus asioimiseen mitä erilaisimpien kansojen ja heimojen kanssa.

     Nykyinen Englanti on kaukana 1930-luvun edeltäjästään. Tätä kehitystä, joka on koko ajan kiihtynyt  1960-luvulta lähtien on ansiokkaasti analysoinut Roger Scruton (ks. Vihavainen: Haun england, my england tulokset ).

     Se maaninen mentaliteetti, joka hylkää terveen järjen ja hirttäytyy sen sijaan abstraktiin juristeriaan, on nyttemmin päässyt vallitsevaksi myös Englannissa, kun sen todellinen mallimaa tähän saakka oli ollut Saksa, jota koko muu järkensä säilyttänyt maailma oli saattanut kauhistella (vrt. Vihavainen: Haun sievistelevät hupsut tulokset sekä Vihavainen: Haun sananvapaus hupenee tulokset).

     Kun Englanti nyt kieltää suomalaisia parlamentaarikkoja astumasta kamaralleen edes transitlennolla, perusteluna heidän ns. ”vihapuheesta” saamansa tuomiot, ollaan jo saavuttu sille absurdiuden asteelle, joka oli 1930-luvulla mahdollinen vain Hitlerin Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa.

     Kulttuurinen orientaatio Englantiin, jota 1930-luvulla lähinnä kaihoisasti haikailtiin, alkoi todella heti toisen maailmansodan jälkeen ja laajeni heti käsittämään myös Yhdysvallat, joka aktiivisesti pyrki hankkimaan kulttuurilleen adepteja muun muassa ASLA-stipendien avulla.

     Vielä pitkään katsottiin sivistyneinä itseään pitävissä piireissä, ettei Yhdysvalloissa ollut mitään mainitsemisen arvoista kulttuuria, mutta vähitellen sellainen lakkasikin kiinnostamasta massoja, joille alettiin tarjota valtavina annoksina lowbrow-massakulttuuria, ensin televisioon ja sitten internetin välityksellä. Samaan aikaan koko ajatus korkeakulttuurin erityisestä arvosta hiipui pois.

     Yhdysvalloissa nykyään hallitseva poliittinen suuntaus on pitkälti reaktiota siihen terveestä järjestä irtautumiseen, jolla yliopistojen humanistisista tiedekunnista lähtöisin oleva, ranskalaisperäinen älyllinen hölynpöly alkoi syövyttää koko yhteiskuntaa.

     Trumpin ja koko MAGA-ilmiön amerikkalaisuus ja poukkoileva politiikka on kuitenkin lähinnä erottanut maan niin Euroopasta, kuin yleensäkin sivistyneestä maailmasta. Se muistuttaa pikemmin sairaskertomusta kuin vakavasti otettavaa kulttuurista käännettä.

     Suomessa anglosaksinen kulttuuriorientaatio on ollut  vallalla jo kokonaisen ihmisiän, eikä sitä ole mahdollista noin vain muuksi muuttaa.

     Onnettomuutemme on, että länsimaisen sivilisaation agonia, joka aluksi näytti keskittyvän Saksaan ja Ranskaan, näyttää nyt saaneen valtaansa myös Englannin.

     Olemme anglosaksisen kulttuurin tai sivilisaation kanssa henkisesti naimisissa, mutta se, mikä meitä siihen ennen yhdisti eli individualismi, tervejärkisyys ja reilun pelin henki, alkavat olla sielläkin jo menneisyyden jäänteitä, joita lähinnä hävetään.

      Uusi maailmamme on anti-individualistinen ja orwellilainen. Ainakin Englannissa oli joku, joka ymmärsi asian jo kahdeksan vuosikymmentä sitten. Ehkä siellä yhä löytyy jokunen individualisti, joka uskaltaa ajatella omilla aivoillaan, mutta pystyvätkö he mitään muuttamaan?