Tornin pidot

 

Tässä nyt vielä vertailun vuoksi vähä niistä Tornin pidoista.

 

tiistai 3. syyskuuta 2013

Tornin ikkunasta

 

Viimeiset kesät

 

Etenkin kesällä ja tietysti muulloinkin kannattaa lueskella vanhoja epäajankohtaisia kirjoja. Erityisen hyviä ovat sellaiset, jotka heti julkaisuajankohtansa jälkeen kokonaan vanhenevat. Ne näyttävät oman aikansa kuvan ilman jälkiviisauden retusointia.

Muuan tämän lajin klassikko on Pidot Tornissa, jossa suomalaisen nuoren kulttuurieliitin edustajat pohdiskelevat maailman menoa ja suomalaista kulttuuria vuonna 1937.

Sehän oli vuosi, jolloin itärajan takana tapettiin ihmisiä sadoin tuhansin.

Keskustelu ilmeisesti käytiin kuitenkin hiukan ennen vuoden raflaavimpia tapahtumia ja esimerkiksi Itä-Karjalan suomalaisuuden täydellinen likvidointi tapahtui vasta hieman kirjan ilmestymisen jälkeen. Itävallan Anschluss, Münchenin sopimus ja Punalippuisen Itämerenlaivaston aiheuttama paniikki Helsingissä kuuluivat vasta vuoteen 1938. Tornin kulttuurikeskustelijat elivät vielä täydessä rauhan tunnelmassa ja olivat virittyneet katselemaan asioita pikemminkin sub specie aeternitatis kuin päivälehtien ja sähkösanomien perspektiivistä.

Keskustelijoiksi oli myös löydetty ns. hyviä tyyppejä, jotka eivät keskittyneet jankkaamaan omaansa, vaan ottivat toistensa argumentit tosissaan ja yrittivät nähdä pintaa syvemmälle. Poliittista väriäkin löytyi laidasta laitaan: Martti Haavio, Matti Kurjensaari ja Urho Kekkonen oli helppo sijoittaa poliittiselle kartalle, Olavi Paavolainen oli hankalampi, koska Suomessa ei tainnut olla hänelle riittävän hohdokasta viiteryhmää, minkä vuoksi hän tyytyi symbolisella tasolla osoittamaan sympatiansa Saksalle ja Neuvostoliitolle.

Jonkun mielestä tämä saattaa olla yllättävää, mutta yleinen konsensus keskustelussa oli, ettei Saksa missään tapauksessa kelvannut suomalaisten kulttuuriorientaation kohteeksi. Saksalaiseen hallintoon, ideologiaan ja elämäntapaan suhtauduttiin ironisesti, sen peittelemättömässä irrationalismissa nähtiin Spenglerin ennustamaa kulttuurin rappiota ja rotuopit leimattiin juuri sellaiseksi hupsutukseksi kuin ne sekä terveen järjen että tieteen näkökulmasta olivat. Vain Paavolainen murisi vaisusti vastaan, mutta hänkään ei keksinyt hyvää vastaväitettä siihen ennustukseen, että muutaman vuoden kuluttua Saksa ja Venäjä saattaisivat olla liitossa, niin samasta puusta ne olivat. Tämä rinnastus ei muuten ollut vieras suomalaiselle lehdistöllekään.

Mihin suomalaiset kulttuurin siis olisi orientoiduttava? Skandinaviaa ei pidetty kiinnostavana, koska se oli liian pieni ja samanlainen ja muutenkin välitti kulttuuriaan Suomeen jo aivan tarpeeksi. Saksa ja Venäjä olivat mahdottomat, Ranska jo loistonsa menettänyt. Jäljelle jäi Englanti ja jopa Yhdysvallat.

Englanti ja Suomi jakoivat keskenään jotakin hyvin merkittävästi samanlaista elämänasennetta. Niille oli saksalainen jäykkyys ja paraatimaisuus vierasta. Ne olivat vapaita maita.

Ongelmana oli, ettei Suomessa osattu englantia, koska kouluissa keskityttiin ruotsiin ja saksaan. Keskustelijat olivat sitä sukupolvea, joka vielä muisti pakkovenäjänsäkin, mutta sattuneesta syystä orientaatiota itään ei kannatettu. Aika kainosti siihen joutui viittaamaan myös Kurjensaari.

Tornin keskustelijat eivät erityisemmin kumarrelleet läntistäkään kulttuuripiiriä. Jopa Paavolainen joutui toteamaan vain muutaman vuoden takaisen tulenkantajavaiheensa jossakin määrin naurettavaksi, vaikka korosti ilmiön lopultakin olleen tärkeä. Englantilainen tekopyhyys oli kaikille tuttu käsite siinä kuin saksalainen mauttomuus.

Entäpä kansallinen itsetunto. Luultavasti oikea havainto oli, että natsismi oli Saksassa puuttuvan itsetunnon paikkaamista ja että Suomessakin tämä asia oli ongelma, vaikka urheilussa meille ei pärjännyt kukaan. Suomalainen viinapää liittyi ehkä tähän. Suomalaiset ulkomailla tunnisti humalakäytöksestään.

Venäläisistä käytettiin silloin tällöin ”ryssä”-nimitystä, mutta asenteista on vaikea löytää russofobiaa. Venäläiset leimattiin dostojevskilaisiksi masokisteiksi, mikä tietenkin oli aika köykäinen heitto, mutta heitä luonnehdittiin keskustelussa kohteliaasti verrattuna siihen käsittelyyn, jonka seipään nielleet saksalaiset saivat.

Omaa kansaa ei erehdytty sokeasti ylistämään. Olivatko suomalaiset esimerkiksi lainkaan soturikansaa? Sitä saattoi epäillä. Muuan keskustelija jopa jostakin syystä arveli, että juuri puolustustaistelussa he saattaisivat olla huonoja. Muuten, kuva suomalaisten ominaisuuksista, eri heimojen tyypillisistä piirteistä ja niin edelleen, ei ollut sen kummempaa kuin kirjailijoiden keksintöä. Ehkä se myös jossakin määrin toimi kuin itsensä toteuttava ennustus.

Ymmärsikö suomalainen sivistyneistö mitä maailmassa tapahtui? Tornin pitojen valossa näyttää siltä, ettei tuossa vaiheessa voitu uskoa meneillään olevien prosessien koko kohtalokasta brutaalisuutta ja tolkuttomuutta. Keskustelijat kyllä yleisesti ottaen käsittivät, millaista intellektuaalista myrkkyä ja humpuukia natsismi ja kommunismi olivat eivätkä erehtyneet pitämään niitä toistensa vastakohtina.

Kuitenkin näyttää siltä, että idyllinen Suomi koettiin yhä rauhan satamaksi, joka pystyisi pysymään ristiriitojen ulkopuolella. Eihän se ketään uhannut.

Kaksi lämmintä kesää oli vielä jäljellä ennen kuin alkoi rytistä.

 

Ennen sotia

 

Älykköjen kerho

 

Yrjö Kivimies, Toisen asteen ihmisiä. Gummerus 1938, 246 s.

 

Yrjö Kivimies (1899-1980) oli ahkera pakinoitsija ja kääntäjä. Hän käänsi klassikoita etenkin englannista ja ranskasta. Saksa ei erityisesti näy hänen lyhyessä elämäkerrassaan, mutta sen sijaan hän ajoi yhdessä Tahko Pihkalan kanssa vuonna 1926 Pohjois-Amerikan mantereen halki autolla ja kirjoitti siitä kirjan.

Wikipedia lukee Kivimiehen ansioksi myös legendaarisen keskustelukirjan ”Pidot tornissa” (ks. Vihavainen: Haun tornin pidot tulokset), jota se lapsekkaasti kuvailee Kivimies-artikkelissaan.

”Toisen asteen ihmiset” sijoittuvat siis hieman noiden kuuluisien pitojen jälkeen. Kirjan eetos on reippaan nietzscheläinen, kuten jo sen nimestäkin kuulee. Aikakauden laumaihmistä halveksitaan, ei mitenkään aktiivisesti saati intohimoisesti, vaan itsestäänselvyytenä. Omien näkemysten viitekehyksenä viitataan sen sijaan intialaiseen ajatteluun ja mytologiaan.

Kirjan kohteena on joukko miehiä, joiden ikärakenne vaihtelee nuoresta vanhaan. Kaikkia yhdistää älyllinen kunnianhimo ja harrastus humanistisiin teemoihin, erityisesti kieliin ja kulttuuriin, mutta myös historiaan ja filosofiaan liittyviin.

Aikakauden virtaukset freudilaisuudesta suhteellisuusteoriaan tunnetaan kyllä, mutta yleensäkään ajan muodit, saati poliittiset vertaukset eivät kiinnosta lainkaan.

Kaikki ovat vähintäänkin puoliboheemeja ja joukossa on myös yksi täysboheemi kuvataiteilija, joka on vailla vakituista asuntoakin ja ”kiinaa” sen sijaa milloin kenenkin asunnossa

Tämä joukko kokoontuu säännöllisesti tai ehkä pikemmin asustaa antikvaarisen kirjakaupan takahuoneessa, jota se nimittää ”kasematiksi”. Se on linnoitus, jonne tullaan turvaan nykyhetken maailman hyökkäävältä vulgaarisuudelta.

Sotavalmisteluihin ja diktaattoreihin ei juuri edes viitata, mutta sen sijaan kyllä välillä mietitään suomalaisen kulttuurin yhteisiä piirteitä suurten maailmankulttuurien kanssa. Kuten Tornin pidoissa, tässäkin Englanti kaikkine puutteineen pääsee voitolle. Ranska on monessa suhteessa etummainen, mutta liian kaukana Suomesta ja suomalaisuudesta.

Eipä sikäli, ei tässä ole ideana pohtia Suomen kulttuurista suuntausta, toisin kuin ”Pidoissa”. Tämä joukko tuntee olevansa ”toisen asteen ihmisiä” ja irrallaan massoista, paarioista, joilla ei ole toivoa.

Joku joukosta on huolissaan tai ainakin hieman masentunut siitäkin, miten lukutaito on maassa rappeutunut ja millaista roskaa nykyään luetaan. Aikoinaan suosikkeja oli esimerkiksi Anatole France, joka ei tietenkään voinut maailmansodan barbariaa estää: eiväthän massat häntä koskaan lukeneet, saati ymmärtäneet.

Myös kielitaidon rappio huolettaa. Ruotsin saaminen on yhä sellainen itsestäänselvyys, ettei sitä mainita, mutta uusi tilanne on nyt se, ettei nuori polvi osaa lainkaan venäjää. Kuitenkin vihollisen kielen osaaminen olisi kaikkein tärkeintä, huomautetaan, vaikka ei tuosta vihollisuudesta ja sen syistä sen enempää puhuta. Olisihan sitä jutun juurtakin löytynyt.

Mutta politiikka ei voisi tätä joukkoa vähempää kiinnostaa. Kannanotot tämän tai tuon diktaattorin puolesta olisivat sille olleet mahdoton asia. Sen ajattelu ja kiinnostuksen kohteet olivat toisella tasolla.

Tiettyä epikurolaisuutta mahtuu kyllä kasemattilaisten elämään. Erinomaista konjakkia nautitaan hyvin pieninä annoksina. Joskus toki menee vähän enemmänkin. Myös tuoksuva vesipiippu kuuluu kalustoon.

Tässä on siis puhtaasti miehinen piiri, jonka ulkojäsenenä toimii vielä kolmikymppinen eronnut rouva, johon joukon kaksikymppinen kuopus onnettomasti rakastuu.

”Nainen”, kuten häntä lyhyesti, kutsutaan, edustaa myös korkeaa älyllistä tasoa ja lukee Propertiuksen runoja alkukielellä. Häntä kyllä kunnioitetaan ja itse asiassa rakastuneitakin on kaksi kasematin miehistä, mutta keskusteluissa hän ei ole mukana.

Ilmeisesti koko joukko jakaa sen näkemyksen, että naisten osallistuminen keskusteluun laskee sen tasoa. Syynä ei ole naisten älyllisten kykyjen puute, vaan se vaikutus, joka heidän läsnäolollaan on miehiin. Näin ainakin tulkitsen tätä asiaa, joka toki on vain detalji koko kirjassa. Ei sellaisiin sen enempää energiaa tuhlattu.

Vanhojen kirjojen lukeminen on useimmiten avartavaa. Tässäkin kirjassa esiintyy aina silloin tällöin detaljeje, joita enää voisi edes kuvitella. Sellainen on vaikkapa radiossa luettu uutinen, jonka mukaan ”Tänään klo 16.20 hyppäsi Pasilassa junan alle eräs mies kuollen heti… vainaja, nimeltään Aulis Kallio on..” jne.

Kokonaan unhoon ja ansaitusti on jäänyt myös sellainen kirjassa mainittu kapine kuin koirapiiska. Mutta nämä ovat vain yksittäisiä kuriositeetteja. Kirjan anti on muualla, sen hengessä.

Tuo henki on ymmärrettävissä vain oman aikansa ilmauksena. Fiktiotahan koko opus on, mielikuvitusta puhtaimmillaan. Mutta se on oman aikansa pohjalta syntynyttä mielikuvitusta, joka sai kirjallisen asun, painettiin ja sai lukijoita.

Tornin ikkunasta

Viimeiset kesät

Etenkin kesällä ja tietysti muulloinkin kannattaa lueskella vanhoja epäajankohtaisia kirjoja. Erityisen hyviä ovat sellaiset, jotka heti julkaisuajankohtansa jälkeen kokonaan vanhenevat. Ne näyttävät oman aikansa kuvan ilman jälkiviisauden retusointia.

Muuan tämän lajin klassikko on Pidot Tornissa, jossa suomalaisen nuoren kulttuurieliitin edustajat pohdiskelevat maailman menoa ja suomalaista kulttuuria vuonna 1937.

Sehän oli vuosi, jolloin itärajan takana tapettiin ihmisiä sadoin tuhansin.

Keskustelu ilmeisesti käytiin kuitenkin hiukan ennen vuoden raflaavimpia tapahtumia ja esimerkiksi Itä-Karjalan suomalaisuuden täydellinen likvidointi tapahtui vasta hieman kirjan ilmestymisen jälkeen. Itävallan Anschluss, Münchenin sopimus ja Punalippuisen Itämerenlaivaston aiheuttama paniikki Helsingissä kuuluivat vasta vuoteen 1938. Tornin kulttuurikeskustelijat elivät vielä täydessä rauhan tunnelmassa ja olivat virittyneet katselemaan asioita pikemminkin sub specie aeternitatis kuin päivälehtien ja sähkösanomien perspektiivistä.

Keskustelijoiksi oli myös löydetty ns. hyviä tyyppejä, jotka eivät keskittyneet jankkaamaan omaansa, vaan ottivat toistensa argumentit tosissaan ja yrittivät nähdä pintaa syvemmälle. Poliittista väriäkin löytyi laidasta laitaan: Martti Haavio, Raoul Palmgren ja Urho Kekkonen oli helppo sijoittaa poliittiselle kartalle, Olavi Paavolainen oli hankalampi, koska Suomessa ei tainnut olla hänelle riittävän hohdokasta viiteryhmää, minkä vuoksi hän tyytyi symbolisella tasolla osoittamaan sympatiansa Saksalle ja Neuvostoliitolle.

Jonkun mielestä tämä saattaa olla yllättävää, mutta yleinen konsensus keskustelussa oli, ettei Saksa missään tapauksessa kelvannut suomalaisten kulttuuriorientaation kohteeksi. Saksalaiseen hallintoon, ideologiaan ja elämäntapaan suhtauduttiin ironisesti, sen peittelemättömässä irrationalismissa nähtiin Spenglerin ennustamaa kulttuurin rappiota ja rotuopit leimattiin juuri sellaiseksi hupsutukseksi kuin ne sekä terveen järjen että tieteen näkökulmasta olivat. Vain Paavolainen murisi vaisusti vastaan, mutta hänkään ei keksinyt hyvää vastaväitettä siihen ennustukseen, että muutaman vuoden kuluttua Saksa ja Venäjä saattaisivat olla liitossa, niin samasta puusta ne olivat. Tämä rinnastus ei muuten ollut vieras suomalaiselle lehdistöllekään.

Mihin suomalaiset kulttuurin siis olisi orientoiduttava? Skandinaviaa ei pidetty kiinnostavana, koska se oli liian pieni ja samanlainen ja muutenkin välitti kulttuuriaan Suomeen jo aivan tarpeeksi. Saksa ja Venäjä olivat mahdottomat, Ranska jo loistonsa menettänyt. Jäljelle jäi Englanti ja jopa Yhdysvallat.

Englanti ja Suomi jakoivat keskenään jotakin hyvin merkittävästi samanlaista elämänasennetta. Niille oli saksalainen jäykkyys ja paraatimaisuus vierasta. Ne olivat vapaita maita.

Ongelmana oli, ettei Suomessa osattu englantia, koska kouluissa keskityttiin ruotsiin ja saksaan. Keskustelijat olivat sitä sukupolvea, joka vielä muisti pakkovenäjänsäkin, mutta sattuneesta syystä orientaatiota itään ei kannatettu. Aika kainosti siihen joutui viittaamaan myös Palmgren.

Tornin keskustelijat eivät erityisemmin kumarrelleet läntistäkään kulttuuripiiriä. Jopa Paavolainen joutui toteamaan vain muutaman vuoden takaisen tulenkantajavaiheensa jossakin määrin naurettavaksi, vaikka korosti ilmiön lopultakin olleen tärkeä. Englantilainen tekopyhyys oli kaikille tuttu käsite siinä kuin saksalainen mauttomuus.

Entäpä kansallinen itsetunto. Luultavasti oikea havainto oli, että natsismi oli Saksassa puuttuvan itsetunnon paikkaamista ja että Suomessakin tämä asia oli ongelma, vaikka urheilussa meille ei pärjännyt kukaan. Suomalainen viinapää liittyi ehkä tähän. Suomalaiset ulkomailla tunnisti humalakäytöksestään.

Venäläisistä käytettiin silloin tällöin ”ryssä”-nimitystä, mutta asenteista on vaikea löytää russofobiaa. Venäläiset leimattiin dostojevskilaisiksi masokisteiksi, mikä tietenkin oli aika köykäinen heitto, mutta heitä luonnehdittiin keskustelussa kohteliaasti verrattuna siihen käsittelyyn, jonka seipään nielleet saksalaiset saivat.

Omaa kansaa ei erehdytty sokeasti ylistämään. Olivatko suomalaiset esimerkiksi lainkaan soturikansaa? Sitä saattoi epäillä. Muuan keskustelija jopa jostakin syystä arveli, että juuri puolustustaistelussa he saattaisivat olla huonoja. Muuten, kuva suomalaisten ominaisuuksista, eri heimojen tyypillisistä piirteistä ja niin edelleen, ei ollut sen kummempaa kuin kirjailijoiden keksintöä. Ehkä se myös jossakin määrin toimi kuin itsensä toteuttava ennustus.

Ymmärsikö suomalainen sivistyneistö mitä maailmassa tapahtui? Tornin pitojen valossa näyttää siltä, ettei tuossa vaiheessa voitu uskoa meneillään olevien prosessien koko kohtalokasta brutaalisuutta ja tolkuttomuutta. Keskustelijat kyllä yleisesti ottaen käsittivät, millaista intellektuaalista myrkkyä ja humpuukia natsismi ja kommunismi olivat eivätkä erehtyneet pitämään niitä toistensa vastakohtina.

Kuitenkin näyttää siltä, että idyllinen Suomi koettiin yhä rauhan satamaksi, joka pystyisi pysymään ristiriitojen ulkopuolella. Eihän se ketään uhannut.

Kaksi lämmintä kesää oli vielä jäljellä ennen kuin alkoi rytistä.

Vajavaisilla tiedoilla tulevaisuuteen

Tuntemattomaan menossa

Arkiajattelussa sitä aina kuvittelee tuntemansa parhaiten juuri sen hetken, jossa kulloinkin eletään. Tämä päivä on vielä lähimuistin hallittavissa ja tuntuu sitä, ettei päänsä puolesta terveelle ihmiselle voi syöttää mitä tahansa pajunköyttä siitä, millainen maailma nyt on ja mitä siinä tapahtuu. Poikkeuksia toki on.

Vielä hiljattain tiesimme hyvin, ettemme tunne nykyisyyttä. Sanomalehdet ja lennättimet toivat uutisia luettavaksemme melkoisella viiveellä. Uutisissa oli lähdeviite, joka ilmoitti sekä päivämäärän että lähteen tai ainakin välittäjän. Suuret uutiset levisivät kyllä nopeasti, mutta oltiin kaukana niin sanotusta reaaliajasta. Tämä ei kuitenkaan ollut tärkeintä. Tiesimme, ettemme tiedä monia tärkeitä asioita, jotka vaikuttavat kaiken taustalla. Maailmanpolitiikan suuret päätökset perustuivat todennäköisesti kulissientakaisiin sopimuksiin, joista saataisiin tietoa vasta kymmenien vuosien kuluttua.

Maailmanpolitiikan päättäjätkään eivät tunteneet toisten osapuolten salaista aineistoa tai tunsivat sen korkeintaan hyvin pintapuolisesti. Totuus selviäisi vasta viidenkymmenen vuoden kuluttua tai ehkä sadan, arkistojen auetessa. Tässä suhteessa ei ehkä kovin paljon ole muuttunut.

Optimistisen näkemyksen mukaan ymmärrämme siis nykyisyyttä viimeistään sadan vuoden kuluttua, vaikka tietenkään emme nyt. Silloin tiedämme yhä sen, mitä nyt luultiin ja tavoiteltiin tulevaisuudelta, mitä pelättiin ja mitä päätettiin riskeerata. Mikä tärkeintä, silloin tiedämme myös sen, mitä nyt ei tiedetä eikä voidakaan tietää. Se, mihin nykyiset päätökset johtavat, ei tietenkään ole ennakolta todistettavissa, mutta selviää aikanaan.

Jälkiviisauden valossa ymmärrys lisääntyy olennaisesti ja nostaa suurella varmuudella esille myös tekijöitä, joita nyt on väheksytty ja laiminlyöty tai otettu vain vajavaisesti huomioon. Suuri maailmanlama saattaa olla tulossa tai jo alkanut, mutta emme tiedä mitä se tuo mukanaan. Sen aikanaan synnyttämiä ja siihen reaktiona tehtäviä päätöksiä ei ole vielä tehty. Megatrendit ovat nähtävissä, mutta niiden konkreettinen merkitys ei. Ehkä palataan vielä protektionismiin? Ehkä ei?

Kasvaako maapallon väkiluku todella monella miljardilla ja nimenomaan Afrikan takia vai taittaako jokin tekijä tämän kehitystrendin? Jatkaako maailman ilmasto todella lämpenemistään ennustetussa tempossa vai tapahtuuko jotakin muuta? Ihmissuku näyttää kovin vakaasti uskovan, että kehityksen avaimet ovat juuri nyt sen omissa, kylläkin huonoissa käsissä, mutta huominen kehitys saattaa antaa aihetta johonkin muuhun näkemykseen.

Vanhat aikalaistilitykset ovat kiinnostavia. Oswald Spenglerin kirja Ratkaisun vuosia ilmestyi hiukan natsien valtaanpääsyn jälkeen. Kirjoittajan katse ei kuitenkaan pysähtynyt ajankohtaiseen politiikkaan, vaan etsi aikakauden kulttuurisen muodon merkityksiä. Megalomania, kaiken arviointi rahassa, kvantiteetin herruus ja kvaliteetin hiipuminen, vanhan Gemeinschaftin hajoaminen, suurkaupunkilainen juurettomuus ja värillisten rotujen alkava vapautuminen näyttivät kiinnostavammilta kuin se ilmeinen tosiasia, että elettiin maailmansotien aikakautta. Värillisten kansojen uuden teollisuuden aiheuttama taloudellinen uhka oli Spengleristä yksi ajan suurimmista haasteista ja hyvinkin ajankohtainen.

Kulttuurin rappio oli Spenglerille todellisuuden keskeistä ainesta ja poliittisen historian tapahtumat ja konstellaatiot vain pintakuohua. Toki hän kannatti kansallista vallankumousta ja preussilaisuuden mielestään ylevää ydintä. Kulttuuria ei voinut korjata, mutta sen puitteissa oli vapausasteita. Hitlerin politiikka ei kuitenkaan vakuuttanut, eikä filosofi tainnut ottaa itävaltalaista korpraalia täysin vakavasti. Ei kai moni muukaan niin tehnyt. Toki poliitikkoja oli kaikenlaisia ja groteski lama-aika nosti pinnalle vastaavia hahmoja joka puolella.

Suomalaisen älymystön Pidot Tornissa pidettiin merkittävänä vuonna 1937. Keskustelun suuria kysymyksiä olivat Suomen kulttuurinen orientaatio, suomalaisuuden olemus ja jopa urheilun merkitys. Neuvostoliiton suuri terrori jäi keskustelun katveeseen, vaikka varmasti vaikutti maan imagoon siinä kuin natsismin vastenmieliset ilmiöt Saksan hahmoon ja arvovaltaan.

Tornin pitoja enempää kuin Spenglerin kirjaakaan voi nykyään tuskin olla lukematta ilman, että ajattelisi niitä asioita, joita kirjoista puuttuu. Saksan ”kansallinen vallankumous” toi seurauksia, joita kukaan ei varmasti voinut tietää eikä edes aavistaa. Tornin pitojen keskustelijoille ajatus Neuvostoliiton ja Saksan yhteistyöstä ei ilmeisesti ollut lainkaan mahdoton, mutta mitä he olisivatkaan sanoneet, jos olisivat tienneet, että Englanti ja Yhdysvallat liittoutuisivat vain parin vuoden kuluttua Neuvostoliiton kanssa taistellakseen Saksaa vastaan ja Eurooppa näkisi tuhoamissodan, josta Verdunin barbaria oli vasta esimakua?

Mielikuvitus ei toki tunne rajoja, mutta uskottavuus tuntee. Jopa kaunokirjallisten teosten on yleensä otettava huomioon, ettei lukija viitsi tuhlata aikaansa sellaisiin sepustuksiin, joiden toteutumisen todennäköisyys on nykyajan perspektiivistä katsoen huono. Siitä huolimatta sellaiset vaihtoehdot ovat toteutuneet usein.

Olisi kiinnostavaa pohtia, mitä tässä ajassa on sellaista, jota emme kykene näkemään tai minkä laiminlyömme vaikka sen näemme. Mistä asioista tulevaisuus on meitä kerran syyttävä ja mistä kiittävä, jos mistään. Nähdäänkö tämä aikakausi joskus hukattujen tilaisuuksien traagisena aikakautena ja jos niin miksi? Vai nähdäänkö se pikemminkin järjettömien päätösten tai tekemättä jättämisien koomisena tai ehkä tragikoomisena aikana, jolloin kyllä ymmärrettiin, mitä ollaan tekemässä, mutta päätettiin toivoa, ettei se, mikä oli ilmeistä, sittenkään tapahtuisi?

Meillä on nykyään tietoa maailman fyysisen ja sosiaalisen kehityksen megatrendeistä, mutta ei siitä, mitä konkreettisesti tulee tapahtumaan. Emme myöskään tiedä, miten nuo nyt niin ilmeiset trendit tulevat vielä muuttumaan tai tulevatko ne. Historia tuntee runsaasti esimerkkejä bifurkaatioista: jossakin vaiheessa se, minkä piti olla ikuisesti normaalia ja ilmeistä kehitystä tai edistystä, lakkasikin olemasta sellaista.

World Values Survey-projektin pohjalta voidaan olettaa, että tulevaisuudessa kaikki yhteiskunnat alkavat arvojensa puolesta muistuttaa yhä enemmän Ruotsia sellaisena kuin sen nyt tunnemme. Suvaitsevaisuus ja sekulaari humanismi ovat olleet ja ovat nousussa, joka jatkuu ja jatkuu.

Mutta jatkuuko se enää kauan? On mahdollista ja jopa todennäköistä, ettei edes tulevaisuuden Ruotsi ole arvojensa puolesta samanlainen kuin tämän päivän Ruotsi. Myös Eurooppa ja Amerikka voivat muuttua yllättävän nopeasti. Suurin osa ihmiskunnasta ei kannata suvaitsevuutta ja sekulaaria humanismia, vaan vastustaa niitä, usein kiihkeästi. Ne näyttävät kuuluvat nimenomaan vauraan hyvinvointiyhteiskunnan arvoihin. Entä jos niiden taloudellinen ja yhteiskunnallinen pohja tuhoutuu?

Elämme varsin kummallista aikakautta ja tulevaisuus tuntuu juurin nyt poikkeuksellisen arvaamattomalta. Maailman talouden ja politiikan navat ovat siirtymässä. Rationaalisuuden ja humanismin haastavat yhä röyhkeämmin keskiaikainen teokratia ja maaginen ajattelu.

Kuin huomaamatta myös pasifismi ja edistysajattelu syrjäytyvät yhä selkeämmin militarismin ja nihilismin tieltä. Sentimentalismin puutarhassa kukoistavat yhtäläisellä oikeudella saatanallinen raakuus ja kyynelöivä hempeys. Järki ja kohtuus ovat ne asiat, joita siellä ei siedetä. Ihmiset, jotka haluavat kokea itsensä hyviksi ja moraalisesti arvokkaiksi, pitävät kunnia-asianaan ainakin nyökkäillä hyväksyvästi primitiiviselle raakuudelle ja imbesilliydelle sikäli kuin eivät aktiivisesti osallistu niiden rahalliseen ja moraaliseen tukemiseen, mitä pidetään kaikkein arvokkaimpana.

Vaikka tämän aikakauden kohtalokkuus yleisesti ainakin aavistetaan, näyttää ainakin niin sanotun sivistyneistön piirissä vallitsevan jonkinlainen huonon omantunnon henki, joka ilmenee myötäsukaisuutena kaikkea avointa typeryyttä ja vaateliasta röyhkeyttä kohtaan, mikäli se uskaltaa arvostella omaa kulttuuriamme. Tämä ei lupaa hyvää.

Nykyajalle leimallista on, ettei tärkeimpiä ja koko tulevaisuuden kannalta keskeisiäkään asioita haluta nähdä, vaikka ne ovat silmien edessä. Kuitenkin on ilmassa selvä tietoisuus suurista muutoksista. Minkä edessä olemme nyt? Mikä on vastuumme tuleville sukupolville?

 Nykyajassa on aina läsnä asioita, joita emme tiedä emmekä voi tietää ja ne saattavat olla ratkaisevan tärkeitä. On kuitenkin myös asioita, jotka tiedämme ja jotka myös ovat ratkaisevan tärkeitä. Vastuumme tässä maailmassa koskee sitä, miten hoidamme nuo jälkimmäiset. Löyhistä unelmistamme ei tulla maksamaan mitään.

Libero

 

Kun yösijaa ei annettu

 

Seppo Konttinen, Kari Vitie, Eri mieltä. Todenpuhuja Kauko Kareen elämä. Otava 2020, 271 s.

 

Ennen sotia oli muodissa merimieslaulu, jonka kertosäe kuului: Hiiohoi, hiiohei, nyt hurrataan/ me lähdemme Ranskaan ja Espanjaan! Noista maistahan oli jo kauan ollut tapana käydä hakemassa suolalasteja Suomeen.

Kun muuan viiksiniekka nousi valtaan Saksassa, löytyi hänelle tietysti meiltäkin oma ihailijakaartinsa. Toki vaalitulokset osoittivat sen todellisen kannatuksen hyvin vähäiseksi.

Joka tapauksessa asia antoi aihetta uudenlaiselle muunnokselle tuosta laulusta. Nyt ruvettiin laulamaan kilpaa: toiset lauloivat menevänsä Ranskaan ja Espanjaan ja toiset taas Saksaan ja Espanjaan. Ja niitä Espanjaan menijöitähän myös löytyi pian vastakkaisista poliittisista piireistä. Silloin oli jo tosi kyseessä.

Kauko Kare kuului ehdottomasti niihin, jotka menivät Ranskaan. Ranskan kolmas tasavalta oli jo lähes syntymästään saakka symbolisoinut vapaamielisyyttä, antiklerikalismia ja jopa ruumiin nautintojen nostamista kurin ja puritanismin tilalle. Se oli siis selvä vastapaino preussilaiselle menolle.

Noita Saksaan menijöitäkin toki älymystöön kuului, mutta kun vuonna 1937 julkaistiin ns. Kesäyliopiston piirissä syntynyt keskustelukirja Pidot Tornisssa, voitiin havaita, että Saksa jätettiin itsestään selvästi pois laskuista, kun pohdittiin, mihin päin Suomen sopisi kulttuurisesti suuntautua. Esikuvamaaksi ei tosin kelvannut oikein Ranskakaan, vaan sellaiseksi nousi Englanti, johon meillä arveltiin olevan henkistä sukulaisuutta.

Kauko Kare kuului myös sotien jälkeen Kesäyliopiston, tuon keskustelukerhon piiriin. Vanhastaan siellä olivat olleet muun muassa Urho Kekkonen ja Kustaa Vilkuna ja monta, monta pienempää profeettaa. Siellä oli katto korkealla ja eri näkemyksiä edustavat keskustelivat sopuisasti ja sivistyneesti. Sinne mahtuivat myös Kekkonen ja Kare samaan aikaan.

Kekkonen oli tietenkin uraohjus, joka oli ponnistanut melkeinpä savupirtin lattialta tasavallan huipulle. Kare sen sijaan oli kartanon poika, joka oli joutunut alenevaan säätykiertoon. Myös sellainen luokkaretki antoi perspektiiviä.

Vaikka Kauko oli jo lapsesta saakka ollut kirjatoukka, oli hän myös erinomainen voimistelija ja sodassa rohkea rivimies, joka kelpasi jopa kaukopartioon, eikä tämä johtunut vain hänen nimestään. Kartanon poikanakin hän oli joutunut tekemään runsaasti töitä niin pelloilla, metsissä kuin pikku sahalla ja tutustumaan eri sosiaaliluokkiin laajasti.

Taustaltaan Karetta voi pitää todellisena sivullisena. Lapsena hän saattoi sivusta seurata seurapiirien, usein ruotsinkielisten elämää, nuorena tehdä fyysisiä töitä ja armeijassa tavata koko suomalaisuuden kirjon. Historioitsija Richard Pipes käytti aikoinaan itsestään nimitystä non-belonger -mihinkään kuulumaton. Samaa olisi kai Karekin voinut käyttää.

Kekkosen vastustajana hänet tietenkin lokeroitiin asianmukaisesti ja hänestä tehtiin äärioikeistolainen. Sellainen leima oli tarjolla kenelle tahansa, joka uskalsi asettua Kekkosen arvovaltaa ja hänen häikäilemätöntä vallankäyttöään vastaan.

Kareella oli kyllä taipumusta käydä poikkiteloin muitakin auktoriteetteja vastaan, mikä toi hänelle paritkin potkut työpaikastaan, jopa hyvin vapaamielisestä Suomalaisesta Suomesta. Kekkosen vihaa hän ei kuitenkaan sen enempää pelännyt, sillä hänestä tuli taloudellisesti riippumaton sen jälkeen, kun hän sai julkaistua kuuluisan pamfletin, Tähän on tultu, joka arvosteli kirpeästi Kekkosta ja koko hänen uraansa.

Toki Kekkosella olisi yhä ollut konsteja. Vähänkö on ihmisiä oikeudenkäyntien avulla taloudellisesti ja muutenkin tuhottu. Presidentillä ei kuitenkaan ollut erityistä halua nostaa juttua, koska pamfletti sisälsi sellaista ikävää totuutta, josta mieluummin vaiettiin.

Kare ei halunnut vaieta ja hänen perustamansa kustantamo Alea-kirja julkaisi kymmenittäin sellaisia teoksia, joita meillä mikään muu kustantamo ei olisi huolinut. Tosin tällekin alalle syntyi sittemmin jokunen pieni kilpailija, mutta vähäisine voimineen nuo väärää totuutta julistavat tahot jätettiin tehokkaasti marginaaliin.

Niinpä meillä on tiettyjen vuosikymmenien osalta valtava aukko Venäjää koskevassa suomenkielisessä kirjallisuudessamme. Kun sitä vielä vastaa rajan itäpuolella vielä suurempi aukko Suomi-kirjallisuuden kohdalla, täytyy sanoa, että tämän repeämän paikkaamisessa riittää töitä vielä pitkään.

Kaikki nuo toisinajattelevien kirjat eivät tietenkään olleet varsinaisia alana helmiä, mutta kauhistuttaa ajatus, miten yksisilmäistä alan kirjallisuus olisi ollut ilman niitä.  Ja nuo toisinajattelijat, jotka hurjimmillaan vaativat normaalien vaalien pitämistä perustuslain mukaisesti, eivät tietenkään olleet mitään äärioikeistolaisia, kaukana siitä. Näin heidät kuitenkin luokiteltiin, itse maanisän näyttäessä esimerkkiä.

Jälkeenpäin on helppo ymmärtää toisinajattelijoita, mutta kun on itse sellaisessa henkisessä ympäristössä, joka totaalista yksimielisyyttä tuottaa ja vaatii, ei se olekaan yhtä helppoa. Vain poikkeusihmiset uskaltavat silloin sanoa julkisesti, mitä todella ajattelevat ja minkä lähes kaikki itse asiassa näkevät, mutta kieltäytyvät näkemästä tai ainakin sanomasta.

Ajatteleminen ja sanominen kuitenkin on tai sen ainakin pitäisi olla älymystön rooli ja tehtävä. Vähintäänkin siltä on vaadittava, ettei se aktiivisesti kannata valheita ja humpuukia. Mikäli mielettömyys on muodikasta, kuten fasismin eri muunnokset aikanaan punaisesta ruskeaan, ei vapaasti liikkuvalle intellektuellille sovi vaieta siitä, että hän on eri mieltä niitä liehittelevien auktoriteettien kanssa.

Kirjoittajien mukaan Kare sai potkut jopa Kesäyliopistosta. Tästä olisi mielellään kuullut enemmänkin. Epäilen Kekkosen olleen asian takana.

Sivumennen sanoan, Kesäyliopisto on yhä olemassa ja vaalii yhä kunniakkaita keskustelun ja ajattelun vapauden periaatteita. Ottaen huomioon, että tälläkin hetkellä yhteiskunnassamme on havaittavissa sellaisia paineita yleisen mielipiteen ohjaamiseen, joita voi pitää epäterveinä, tulee mieleen, että olisi aika taas kerran koota uusi Tornin pitojen ryhmä, jossa tilannetta puitaisiin perusteellisesti eri puolilta.

Elämme kummallista aikaa, jonka käsittämiseen eivät riitä puolueiden ja politrukkien tarjoamat oikeaoppisuudet. Tarvitsemme taas riippumattomia ajattelijoita, jotka mielellään saavat loukatakin mielensäpahoittajaryhmiämme (ent. eturyhmät), kunhan tekevät sen perustellusti, sine ira et studio.

Kareen henkilöhistoria on tavallaan rohkaiseva esimerkki, tavallaan varoittava esimerkki siitä, miten totuudenpuhuja voidaan jättää marginaaliin. Voisikohan mitään vastaavaa tapahtua nyt?

What do you want to do ?

New mail