Huumorinvastuu

Vastuulliseen huumoriin

Jossakin aviisissa, jonka nimeä en juuri nyt muista, oli haastateltu useita vakavasti otettavia julkisuuden henkilöä arasta aiheesta: huumorista.

Vastaukset eivät jääneet mieleeni lukuun ottamatta nimimerkki Saara Särmän kontribuutiota, jossa hän totesi, että huumori parhaimmillaan saa vallanpitäjien pallit heilumaan tai jotakin vastaavaa.

Kyllähän tuo jotenkin hauskalta kuulosti, vaikka en tiedä, saako Särmälle nauraa vai ei. Muistan, miten aikoinaan nauroin katketakseni Anja Kaurasen romaanille Pelon maantiede. Luulin jostakin avainkohdasta oivaltaneeni, että kyseessä on parodia ja nauru kuuluu siis asiaan. Kirjoittaja sai minulta monta pistettä.

Sellaisena sitä sitten kaikille suosittelin, kunnes sain havaita, että kyseessä oli täysin totinen tuotos. Mietin, miten minut sitten pitäisi suhtautua omaan nauramiseeni. Taiteilijan eli siis kirjailijan kannalta se oli väärä reaktio, ehkä jonkinlainen oheisvahinko. Olikohan kyseessä itse asiassa naurettava reaktio?

No, tämä tuskin lopultakaan on tärkeää, mutta kyllä ongelma ihan todellinen on. Muutama päivä sitten luin kaiketi hesarista (?) jonkin kolumnin, jossa miespuolinen kirjoittaja kertoili, miten häntä on pyytämättä lähennelty erilaisilla festareilla monet kerrat. Parran hypistely keljutti suuresti ja muu kiehnääminen vielä enemmän. Miksipä ei olisi?

Se oli ollut ärsyttävää ja myös loukannut hänen arvokkuuttaan. Heti hän ei asiaa tullut oikein noteeranneeksi (miksi? miksi?), mutta jälkeenpäin oli alkanut harmittaa yhä enemmän. Eikö kyseessä ollutkin itse asiassa ruumiillisen koskemattomuuden loukkaaminen ja sellaisethan saattavat pahimmillaan johtaa hengen menoon? Tämänhän me kaikki tiedämme erään viitasaarelaisen väkivaltarikollisen tapauksesta.
Mutta oma vikahan se kai lopultakin oli tämä festarilähentely, ainakin se nyt oli omalla vastuulla, ettei uhri ottanut yhteyttä festivaalin järjestäjiin ja kukaties sitä kautta järjestyshenkilöihin. Tällainen vastuullinen käyttäytyminenhän sitä paitsi olisi saattanut muuttaa koko kulttuurimme. #metoo on ollut jo eräänlainen vallankumous, mikseivät miehet ole pystyneet samaan?

Kyllä minua nauratti tuota lukiessa, mutta hymy hyytyi, kun muistin tämä Kauras-tapauksen. Vitsiähän siinä poika väänsi, mutta eikös hän liikkunut kovin aralla alueella? Feministisessä uskossa oleva toimitus ei kai uskaltanut satiiria sensuroidakaan, mutta eikös sen jäseniä lainkaan naurattanut? Vai oliko koko juttu tehty täysin vakavissaan?

En todellakaan osaa enää olla näistä varma. Tiedän vain sen, että vitsi on liki virallisesti nyt julistettu vaaralliseksi asiaksi, jonka käyttäjän täytyy niin sanotusti tuntea vastuunsa. Muuten saattaa häkki heilahtaa.

Vai mitä voi sanoa siitä, että kun eräässä huomattavassa tutkimuksessa hiljattain kartoitettiin naisten kokemaa seksuaalista ahdistelua, oli kaikkein yleisin muoto tätä rikollisuutta nimenomaan seksistiset vitsit. Mitä ne ovat olleet, riippuu tietenkin häiriintyjän omasta tulkinnasta ja mielikuvituksesta.

Voisi ajatella, että jos ongelmat ovat tätä tasoa, ei oloissa ole valittamista.

En kuitenkaan olisi ihan noin levollinen. Jos vitseistä tulee kiellettyjä, on yhteiskunnassa jotakin pahasti vialla. Se tosiaankin tarkoittaa sitä, etteivät vallanpitäjät tunne pallejaan turvatuiksi.

Nimimerkki Särmä kaiketi pallipuheillaan halusi viitata jonkinlaisiin kätkettyihin patriarkaalisiin valtarakenteisiin, jotka tätä yhteiskuntaa hallitsevat ja joiden pylväät pelkäävät naisten naurua.

No, kukin näyttää pelkäävän oman naurettavuutensa todellisia syitä. Joskus silmäilemissäni feministisissä lehdyköissä annettiin suurta painoa sille, että patriarkaatti pyrkii naurunalaistamaan tuota jaloa aatetta, feminismiä.

Eihän näin ylevä aate muuten, katsokaas, voisi naurua ansaita. Kovin helposti vain näyttää syntinen ihminen tuntevan halua nauraa nähdessään ja kuullessaan feminististä julistusta, joka esiintyy kovin korkeilla koturneilla ja hyvin usein täyttää koomisuuden klassiset tunnusmerkit.

Kaiken kaikkiaan kulttuurimme on nyt siinä tilassa, että parodian tekeminen siitä on mahdotonta. Tämä ei ole mikään puujalkavitsi, vaan raaka totuus.

Kun tilanne on tämä, on kulttuurin portinvartijoilla jäljellä vain yksi keino: kieltää nauraminen. Sehän on vanha tyrannien ultima ratio ja totalitaristisen ajattelun varma tunnusmerkki. Yhtä varmaa on, etteivät kieltäjät tule menestymään pyrkimyksissään.

Itse asiassa, kun alan muistella, huomaan, että viimeisten 5-10 vuoden aikana on ilmestynyt varsin suuri määrä journalistisia hengentuotteita, joissa sopimattomia naureskelun kohteita on pyritty etsimään ja rajaamaan yleisön kasvattamista ajatellen. Toivottavasti muistan väärin, mutta tällä harrastuksella taitaa olla aika paljon myös yliopistollista taustaa.

Pari vuotta sitten keksittiin uusi käsite sananvastuu, joka kyllä taisi olla sen verran nolo, että on jäänyt jo pois käytöstä. Joka tapauksessa sen takana oleva psykologia on yhä voimissaan. Sananvastuu ymmärtääkseni edellyttää esimerkiksi siirtolaisia ja muita vähemmistöryhmiä koskevista vitseistä pidättäytymistä. Enemmistöryhmistä sen suojelupiiriin kuuluu naissukupuoli.

On siis vitsailtava vastuullisesti. Mietin hyvän tovin, miten sellainen voisi olla mahdollista. Luulen, että ainakin kohteen pitäisi olla sallittu, esimerkiksi kokolihaa syövä heteromies. Kenenkään mieltä ei saa pahoittaa, mikä on aika vaikea pykälä, sillä kuka tahansa voi pahoittaa mielensä mistä haluaa. Vitsin kohteeksi on siis parasta valita vaikkapa eläinkunnan tai kasvikunnan jäsen sillä tavalla, ettei assosiaatiota ihmislajiin synny (banaanit!).

No, pitemmittä puheitta, miten olisi tämä ajankohtainen ja ehkä hieman mauton (mitä se on? luokkaennakkoluulo?) vitsi: mietipä seuraavan sanayhdistelmän todennäköistä käsittämistä juhannuksena ja tavallisena arkipäivänä: juhannussima teemukissa.

Olipa asian huumoriarvo mikä tahansa, kyseessä kai nyt ainakin on niin sanotusti vastuullinen huumori ja kukapa voisi siitä pahoittaa mielensä? Vai voiko?

Kun asiaa tarkemmin ajattelin, tuli mieleeni, että tässähän nauretaan pöyristyttävällä tavalla rääkätyn eläimen kustannuksella. Itse asiassa mielikuvitus kieltäytyy edes loppuun saakka käsittelemästä Teemu-kissan kohtaloa. Alan jo nähdä sieluni silmillä sen syyttävän katseen… Anteeksi… Ja hyvää juhannusta kaikesta huolimatta.

Piru merrassa?

Piru on merrassa, tohtori Pangloss

Molti nemici -molto onore, sanottiin joskus. Niinhän se toki on, että on suuri kunnia saada paljon vihollisia, tässä tosin kannattaa ottaa huomioon myös laadulliset tekijät.

Joskus kuitenkin tapahtuu, että jonkin asian osakseen saama huomio tuntuu täysin suhteettomalta sen merkitykseen nähden. Tällaisessa tapauksessa saatettiin ennen maailmassa sanoa trop d’honneur, messieurs! Ei tämä nyt niin suurta kunniaa ansaitse.

Mutta tällaiset arviot ovat pakostakin subjektiivisia. Mikäli jokin asia saa julkisessa sanassa osakseen suuria huomionosoituksia, sillä kai täytyy joillekin ihmisille jostakin syystä olla se suuri merkitys. Miksi näin on, saattaa ulkopuoliselle olla vaikeaa ja mahdotontakin selittää, mutta toki meillä itse kullakin on oikeus älylliseen uteliaisuuteen ja teemme sen johdosta selitysyrityksiä.

Enpä ollut vielä hiljattain kuullut mitään professori Tapio Puolimatkasta ja ensi kertaa sattuu nyt silmiini myös Petri Luomasen nimi. Joka tapauksessa edellinen julkaisi pari viikkoa sitten blogikirjoituksen, joka aiheutti skandaalimaisen reaktion sekä hänen oman yliopistonsa että jopa erään Professoriliiton edustajan taholta.

Helsingin Sanomien uutisen mukaan johdosta otettiin kirjoituksen takia esille jopa kirjoittajan ”kohtalo yliopistolla” eli mahdollinen työpaikan menetys. Jälkimmäinen taas -nähtävästi yksityishenkilönä- antoi ymmärtää, että kirjoittaja olisi rikkonut professorien eettisiä ohjeita, muun muassa käyttämällä vanhentuneita lähteitä.

Tuossahan tuota jo olikin seurauksia yhdelle blogikirjoitukselle, olkoonkin, että järki ilmeisesti voitti ja säästyimme siltä kansainvälisen luokan skandaalilta, jota erottaminen mielipidekirjoituksen takia olisi merkinnyt.

Koska viittaukset kyseiseen Puolimatkan tekstiin näyttivät osoittavan, ettei sitä ollut lainkaan luettu, saati ymmärretty, tuntui siltä, että kyseessä oli taas ns. hihamerkkijournalismia edustava tapaus. Oltiin siis uskovinaan, että jotakin hyvin kauheaa oli tehty ja kehrättiin siitä suuri skandaali, vaikka olisi ollut aivan yksinkertaista vain lukea, mitä oli sanottu.

Huomiota herätti, että vaadittiin aivan häpeilemättä rangaistusta mielipidekirjoituksen johdosta, vaikka siinä ei millään juridisella mittapuulla ollut mitään sellaista, jota olisi voitu pitää jotakin henkilöä loukkaavana tai uhkaavana tai muulla tavalla laittomana tai sopimattomana.

Tässä tapauksessa uutta käsitettä sananvastuu oltiin siis vyöryttämässä aivan uudelle alueelle: oli loukkaannuttu assosiaatioista, joita kirjoituksessa esitetyt asiat saattoivat herättää. Triggeröitymistään demonstroiva opiskelijajärjestö sitä paitsi väitti valheellisesti kirjoituksen sulauttavan toisiinsa homoseksualismin ja sellaiset asiat, joita on tapana kutsua perversioiksi.

 Kyseessä oli yhtä hupaisa kuin surullinenkin osoitus kyvyttömyydestä ymmärtää lukemaansa, kuin aikoinaan kuuluisan ns. Mustan kirjan julkaisijoilla. Mikäli kyseessä olisi ollut opinnäyte, olisi reput joutunut antamaan.

Puolimatkan kirjoitus herätti myös joidenkin oppineina pidettävien henkilöiden reaktioita. Varsin humoristista oli havaita, että blogikirjoituksessa esitettyjä ajatuksia siitä, että erilaisia seksuaalisia perversioita ollaan läntisessä maailmassa yhä enemmän suvaitsemassa ja oikeuttamassa, vastustettiin suurella ponnella. Näinhän ei suinkaan ollut!

Panu Raatikainen-niminen henkilö, jota minulla ei myöskään ole kunnia tuntea, esitti peräti, että tällainen näkemys olisi tieteellisesti perusteltava, ennen kuin sen saa esittää: akateemisessa kontekstissa väitteet, että länsimaissa olisi meneillään tällainen kampanja, pitäisi oikeuttaa empiirisellä yhteiskuntatieteellisellä tutkimuksella. Mitään sellaista Puolimatkalla ja tämän lähteillä ei ole esittää – pelkkää hataraa spekulaatiota…

Raatikaisen mielestä tuon -kaiketi jostakin syystä rienaavan- ajatuksen esittäminen merkitsi jopa salaliittoteorioiden kannattamista.

Kyseinen logiikka jäi ainakin minulta kokonaan ymmärtämättä. Jopa on aikoihin eletty, ellei täällä saa -blogikirjoituksessakaan- esittää hypoteesejä siitä, minne maailma mahdollisesti on menossa. Tuleepa mieleen Voltairen tohtori Pangloss ja hänen näkemyksensä siitä, että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa.

Sapekkaat ja tolkuttomat hyökkäykset Puolimatkaa vastaan edustivat siis nähtävästi ns. vastuulliseksikin kehuttua hihamerkkijournalismia, jossa peesattiin uskollisesti auktoriteetteja eikä esitetty mitään järkeviä, konkreettisia argumentteja. Puheet Puolimatkan lähteiden vanhentuneisuudesta olivat täysin asiaankuulumatonta pötyä.

Suurempi kunnia Puolimatkalle koitui siitä, kun teologian professori Petri Luomanen kirjoitti peräti Vartija-lehdessä tieteellisen vastineen hänen blogikirjoitukseensa. Kävihän siitä nyt ainakin ilmi se, että artikkeli oli luettu ja että sitä vastaan polemisoitiin nyt argumenteilla eikä tyhjällä pötypuheella.

Jätän tässä nyt käsittelemättä sen, että Luomasen kirjoituksessa viitataan esimerkiksi Oikea media -nettijulkaisuun ”äärioikeistolaisena” ja kirjoittaja syyllistyy erinäisiin hullunkurisiin asenteellisuuksiin (tasoa: Scruton lukeutuu homoseksualismin ja tasa-arvoisen avioliiton vastustajiin minkä Puolimatka hyvin tietää…). Olisiko Puolimatkan pitänytkin ottaa huomioon vain sellaiset kirjoittajat, jotka ovat eri mieltä hänen kanssaan?

Entä mitä on sanottava siitä, että kirjoittaja paheksuu sitä, että Puolimatka siteeraa melko paljon Kinseyn käyttämää aineistoa lapsen seksuaalisuudesta? Eikö näin saisi tehdä? Pitäisikö jotkut lähteet kieltää?

Eikö Kinseyn referointi tosiaan lisää yhtään mitään ymmärrykseemme siitä, miten tämä asia on nähty ja joillakin tahoilla ilmeisetsi yhä nähdään? Jos moinen niin suuresti kiusaa lukijaa, hänen olisi ilmeisen mahdotonta tutustua esimerkiksi Freudin teoksiin ja muihin psykologian klassikoihin.

Luomanen epäilemättä pyrkii kuitenkin yleensä nojautumaan asia-argumentteihin, joiden pätevyydestä kyllä riittäisi keskustelemista, mikäli siihen olisi tarvetta. Sanottakoon tämä hänen kunniakseen.

Ikävä pääasia tässä kuitenkin ainakin minun mielestäni on, että koko asetelma on joka tapauksessa äärimmäisen outo: professori käy mahtipontisesti blogikirjoituksen kimppuun ja vaatii siltä tieteellisyyttä. Tämä tapahtuu jopa tieteellisen aikakauslehden palstoilla.

Hienoa toki, että blogi herättää lukijoissa reaktioita ja nostattaa keskustelua, mutta onkohan tässä jo liikaa kunniaa? Trop d’honneur?

Luomasen johtopäätös joka tapauksessa on yhtä tolkuton kuin merkille pantava: Akateeminen tutkimuksen ja opettamisen vapaus on turvattu hyvin Suomessa. Tähän vapauteen liittyy se, että tutkimuksessa noudatetaan hyvää tieteellistä käytäntöä. Jos yliopistojen professorien ja muiden tutkijoiden kirjoitukset alkavat olla luotettavuudeltaan samaa tasoa kuin Takametsän Tapsan tajunnanvirta someen, yhteiskunnalla tuskin on mitään syytä jatkaa vapaan tutkimuksen ja opetuksen tukemista.

Siis kuten Luoman artikkelin otsikossa esitettiin: Puolimatka uhkaa akateemisen tutkimuksen ja opetuksen vapautta…

Non sequitur, sanoi entinen mies. Ehkä tämä ei vaadi kommentteja.

Kyllähän Puolimatkan tapaus antaa viitteitä siitä, että akateemisen tutkimuksen ja opetuksen vapaus tässä maassa todella on uhattuna. Uskallan sanoa tämän viittaamatta suureen empiiriseen aineistoon ja totean, etten viittaa tässä salaliittoteorioihin.

Kummallisen suuria intohimoja nyt joka tapauksessa on herättänyt ihan normaali blogikirjoitus, jollaiset eivät koskaan ole, eikä niiden pidäkään olla tieteellisiä. Kyseessä on oma lajityyppinsä ja ellei asiaa ymmärrä, ei siihen kannata puuttuakaan.

Aika erikoisesta suunnasta tässä nyt joka tapauksessa ahdistellaan niitä, joilla näyttää olevan väärät mielipiteet. Ehkäpä joistakin tuntuu, että piru on nyt merrassa. Joistakin asioista nyt vain ei sovi edes spekuloida. Herra ties miksi.

Pois sieltä, missä pilkkaajat istuvat

 

Vale ja vihapuhe

 

Eskoni tyhmä?

-Se on vale ja vihapuhe,

kateudesta siinnyt!

Topias, nummisuutari

 

Joukko hyvinajattelevia tahoja on päättänyt erota Facebookista ja X:stä (entinen Twitter). Syynä on, että X lopetti palstojensa sensuroinnin ja Fb niin sanotun faktantarkistuksen. Tämä on kauhistuttanut erinäisten tuotemerkkien omistajia, jotka eivät halua toimia samalla alustalla, jolla saattaa olla myös vihapuhetta. Aiemmin se siis näköjään oli estetty juuri tuolla faktantarkastuksella.

Tämä merkkifirmojen moraaliposeeraus näyttäisi perustuvan siihen uskomukseen, että kyllin suuri, itsensä edistykselliseksi mieltävä joukko arvostaa sitä ja antaa sen vaikuttaa myönteisesti ostopäätöksiinsä. Asiassa on omat riskinsä, kuten parin meikäläisenkin firman kohdalla on havaittu. Mainitsen vain nimen Finlayson.

 To mainittu faktantarkastus oli Fb:n omistajan mielestä tosiasiassa muuttunut sensuuriksi. Asia on helppo ymmärtää. Vain hölmöt kuvittelevat, että tätä maailmaa voidaan hallita pelkkiä faktoja latelemalla. Tärkeimmät ja kiinnostavimmat kysymykset ovat aina tulkintojen varassa, kuten jokainen historiaa vakavasti harrastanut ymmärtää.

Vastoin kohtuullisia odotuksia, tämä aikakausi on kyllä synnyttänyt monenmoisia uusia irrationaalisia liikkeitä. Uskonnollisella puolella niitä on aina ollut, mutta nyt jopa litteän maapallon kannattajat ovat nousseet merkittäväksi ilmiöksi ja saaneet mukaansa jonkin suomalaisen poliitikonkin.

Ei kukaan olisi puoli vuosisataa sitten voinut uskoa, että tällaista tapahtuisi. Se ei kuitenkaan taida erityisemmin huolettaa niin sanottuja faktauskovaisia. Oleellisempaa on globalisaatioon ja multikulturalismiin kohdistuvan kritiikin vaientaminen.

Nuo molemmat kuuluvat ideologioiden piiriin ja ideologiat taas ovat keskeinen osa politiikkaa ja jopa sen ydin.

Elämä ja politiikka eivät ole trivial pursuitia, vaan tahdon asia ja mikäli suhtaudumme vakavasti demokratian perusperiaatteisiin, myönnämme, että jokaisella on oikeus omaan näkemykseensä ja pyrkimykseensä. Mikäli ”tarkastajat” ottavat itselleen tulkitsemisvallan niiden suhteen, ne tietenkin loukkaavat sananvapauden periaatetta.

Puheet sananvastuusta ilmoittavat yleensä avoimesti pyrkimyksen estää jotakuta ilmoittamasta mielipidettään jostakin tärkeästä asiasta (vrt. Vihavainen: Haun sananvastuu tulokset). Ihmisillä on toki vastuu myös sanomisistaan. Mikäli ne aiheuttavat vahinkoa, on vahinko korvattava. Millainen se missäkin tapauksessa on, voidaan selvittää tarvittaessa oikeudessa.  Ennakkosensuurin kieltää perustuslakimme.

Mikäli asiaa koskeva lainsäädäntö on liberaalisen yhteiskuntakäsityksen hengen mukainen, voidaan olettaa, että sanktioita voidaan määrätä vain aidosta vahingon tuottamisesta eikä missään tapauksessa pelkästä käsityksiensä ilmaisemisesta.

Ongelmaksi saattavat tosin tulla ja ovat jo tulleetkin tuomarit, joiden älyllinen ja moraalinen taso on viime vuosina herättänyt hämmästystä (Vihavainen: Haun räsänen tulokset).

Ei toki ole sanottu, että juuri demokratia ja kassinen liberalismi voisivat parhaiten auttaa selviytymään maailman uusista haasteista. Trendi kohti autoritaarisuutta on nyt ollut taas muodissa myös vauraassa pohjolassa, jonka asema ja merkitys maailmassa ovat hitaasti, mutta varmasti heikkenemässä.

Ideologinen orwellilaisuus vai pitäisikö sanoa oseaanisuus on kulkenut voitosta voittoon jo muutaman vuosikymmenen ajan (vrt. Vihavainen: Haun ankkapuhe tulokset). Nyt on merkkejä siitä, että suunta olisi kääntymässä. Edellä mainittu sensuurin hellittäminen viittaa juuri siihen.

On toki ennenaikaista sanoa, mitä tässä todella tapahtuu. Maailmanpolitiikan mannerlaattojen liikkeet viittaavat niin suuriin muutoksiin, ettei niiden todellista merkitystä voitane arvioida, ennen kuin ainakin puoli vuosisataa on kulunut.

”Vihapuheen” suuri aika totalitaarisen ideologian keskeisenä apukäsitteenä saattaa joka tapauksessa olla jo loppumassa. Nyt olisi jo vaikea kuvitella samanlaista falskia pöyristymiskulttuuria, joka vallitsi vielä noin kymmenen vuotta sitten (vrt. Vihavainen: Haun väljarnas tulokset).

Itse asiassa se oli voimissaan vielä puoli vuosikymmentä sitten. Silloin saattoi jo sentään havaita tiettyä varauksellisuutta asiaan nähden, ainakin maamme vastuunalaisilla tahoilla.

Tällaista se meininki silloin oli:

 

maanantai 6. tammikuuta 2020

Vihaisuuden kauhistuksesta

 

Vihapuhe

 

Joskus viime vuosituhannen loppumetreillä tulin jutelleeksi jotakin small talk-tason latteuksia Britannian sen ajan suurimman Venäjä-gurun, Geoffrey Hoskingin kanssa.

Kun mainitsin käsitteen belovežski tšelovek (etenkin kommunistien Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen käyttämä parodinen muunnelma käsitteestä sovetski tšelovek -neuvostoihminen), kurtisti arvoisa keskustelukumppanini hieman kulmiaan, mutta valaistui sitten ja sanoi ”Aha –hate speech!”.

Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin tuon sanayhdistelmän englanniksi. Suomeksi muistin toki suutari Topiaksen sanat siitä, että hänen Eskonsa kutsuminen tyhmäksi oli vale ja vihapuhe, kateudesta siinnyt.

Mutta jokaisessa kielessä on sanoilla omat merkityksensä ja oma käyttönsä.

Kun tuota Hoskingin tuolloin käyttämän hate speech käsitteen merkitystä analysoi, huomaa pian, että sen kohteessa viitataan nimenomaan ironisesti uuteen, muodikkaaseen ajattelutapaan. Belovežskaja puštša oli se paikka, jossa tehtiin Neuvostoliiton hajottamista merkitsevät päätökset.  Belovežski tšelovek oli se ihminen, joka siellä ilmeisesti luotiin, ainakin siis tämän hate speechin mukaan.

Kun ei enää ollut Neuvostoliittoa, ei siis voinut olla neuvostoihmistäkään (sovetski tšelovek). Mutta mikä kummajainen sitten oli tuo IVY-ihminen? Hänet oli ilmeisesti luotu muutamalla kynänvedolla Valko-Venäjän viimeisessä aarniometsässä. Mutta kuka hän oikein oli? Pelkkä kummitus?

Kyseessä oli siis ironinen suhde uutena tarjottuun totuuteen. Käsitteen käyttäjät olivat epäilemättä enimmäkseen vanhoja kommunisteja tai muuten epäilyttäviä henkilöitä ajan mielipideilmastossa. Kuitenkaan käsitteen käyttö ei ollut sinänsä sopimatonta, ei siinä ketään uhattu eikä paneteltu, se nyt vain oli aika huvittava ja pani ehkä jopa vähän ajattelemaan.

Suomessa käsite vihapuhe on ollut aivan määrittelemätön ja hallitsematon ja sitä on voitu käyttää leimaamaan kaikkea mahdollista, mikä on oman agendan vastaista. Aivan erityisesti hallitsemattomaan ja valikoimattomaan maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvat puheenvuorot on haluttu varustaa vihapuheen leimalla.

Presidentti Niinistö mainitsi tuon käsitteen uudenvuodenpuheessaan: Maalittaminen ja vihapuhe ovat uudempaa ilmaisua yleisessä keskustelussa. Lainsäätäjämme on kuitenkin ollut kaukaa viisas. Esimerkiksi kiihottaminen kansanryhmää vastaan sekä yksilön kunniaa, rauhaa tai yksityisyyttä loukkaavat teot ovat jo vanhastaan olleet rangaistavia. Muita ihmisiä kohtaan rikoksen tekevä joutuu siitä vastuuseen. Siinä ei ole mitään yhteyttä sananvapauteen saati sen rajoittamiseen.

Kuten puhuja toteaa, kiihottaminen kansanryhmää vastaan sekä yksilön kunniaa, rauhaa tai yksityisyyttä loukkaavat teot ovat jo vanhastaan rangaistavia. Kun kyseessä on rikos, siitä saa rangaistuksen.

Presidentti siis vain totesi, että sellaiset ovat lait ja antoi ymmärtää olevansa tilanteeseen tyytyväinen. Ehkäpä hän tarkoitti, että uudet vihapuhepykälät ovat tarpeettomia? Tämä mieltähän moni myös eduskunnassa on.

Itse asiassa hän liikkui niin korkealla abstraktiotasolla, että tyytyväisyyden ilmaisemisen lisäksi ei tässä kohdassa mitään sisältöä ollutkaan.

Lainsäädäntö ei kuitenkaan kuulu presidentille ja hänen puoleltaan oli melkoisen uskallettua astua alueelle, jolla esiintyy perusteltua erimielisyyttä siitä, miten nuo uhkauksiin ja agitaatioon liittyvät pykälät olisi muotoiltava.

Mutta nyt ei puhuta laista, vaan vihapuheen käsitteestä, jota laki ei tunne lainkaan. Mitä se on ja kuinka se tapahtuu?

Presidentin mukaan asialla ei ole sananvapauden kanssa mitään tekemistä. Rikos nyt vain on rikos. Tämä on aika rohkea väite.

Valitettavasti me hallintoalamaiset emme elä pelkästään käsitteiden keskuudessa, vaan myös reaalimaailmassa.

Kun rikokseksi on voitu hyvin joustavasti tulkita sellainenkin puhe, jonka sisältönä ei minkään mahdollisen tulkinnan perusteella ole kiihottaa ketään esimerkiksi väkivaltaan toista ryhmää vastaan, vaan sen sijaan lausua mielipide ryhmän politiikan kannalta merkittävästä ja esimerkiksi tilastollisesti osoitettavissa olevasta ominaisuudesta, on selvää, että rikoksen käsitettä nyt ollaan vaarallisesti liu’uttamassa poliittiseksi aseeksi.

Lienee turha sanoa, mikä merkitys tällaisella on. Moisesta mielivallasta moni pahoittaa mielensä ja vihastuu, jolloin lakia hyödyntävät saavat aihetta vielä farisealaisesti kauhistua vihapuheen –tuon määrittelemättömän pahuuden osoituksen johdosta.

On jo aika määritellä myös suomeksi, mitä vihapuheella oikein tarkoitetaan ja mitä sillä ei tarkoiteta. Olisi pelkästään typerää yrittää tuolla käsitteellä leimata niitä, jotka sattuvat olemaan tyytymättömiä tuohon tai tähän poliittiseen päätökseen tai suunnitelmaan.

Kansanvalta tarkoittaa juuri sitä, että poliittiset päätökset perustuvat viime kädessä äänestäjien tahtoon. Tuon jälkimmäisen laatua taas ei poliitikoilla ole oikeutta määrätä. Päinvastoin, juuri he ovat niitä, jotka on valtuutettu tuota tahtoa toimeenpanemaan.

Enemmistön tahdon toteuttaminen ei tarkoita sitä, että opposition mielipide olisi kielletty. Tämä perusasia näyttää yhä enemmän hämärtyvän kaiken maailman silakkaliikkeiden tuottaman anti-intellektuaalisen käsitesaasteen seassa.

Itse asiassa, toimiakseen demokratian on perustuttava siihen, että kulloinkin vallassa oleva taho herkällä korvalla kuuntelee myös sitä, mitä oppositiolla on sanottavana ja aidosti keskustelee sen kanssa. Silloin se myös voi toivoa oppositioilta lojaalisuutta.

Ylimielinen leimaaminen pahentaa varmasti sitäkin tilannetta, josta presidentti Niinistö kertoi olevansa huolissaan.

Englanniksi vihapuhe, hate speech on myös määritelty sanakirjassa:

Hate speech is defined by Cambridge Dictionary as "public speech that expresses hate or encourages violence towards a person or group based on something such as race, religion, sex, or sexual orientation".

Julkinen puhe toki voi ilmentää vihaa, vihaisuutta ja jopa raivoa olematta millään tavoin rikollinen ja uhkaamatta ketään. Sellaisen puheen kieltäminen olisi tietenkin suoraa ja perusteetonta puuttumista sananvapauteen, koska sen tarkoituksena ei ole uhata jonkin ryhmän oikeutta turvallisuuteen.

Mikäli taas rohkaistaan väkivaltaa (kehotetaan väkivaltaan?) jonkin synnynnäisen tai lähes synnynnäisen (uskonto) ominaisuuden perusteella, tullaan jo ainakin lähelle rikoslakia myös Suomen oloissa. Tämä lieneekin yleisesti hyväksyttävä periaate, ainakin meillä Suomessa, jossa on jo vanhastaan ollut lait tällaisia tapauksia varten, kuten Niinistö totesi.

Mutta periaate on periaate ja käytäntö on käytäntö, kuten useimmat meistä ymmärtävät tai ainakin heidän pitäisi ymmärtää.

Vihapuhetta ei kuitenkaan ole määrätty rangaistavaksi USA:ssa, jossa on katsottu sananvapauden olevan suurempi arvo.

Näyttää siltä, että siellä lainsäätäjä on ollut varovaisempi ja luultavasti jo ennakolta halunnut estää sellaisen lakipykälien prostituoinnin, joka tuossa asianajajien luvatussa maassa merkitsee monelle mahdollisuutta sekä rikastua aineellisesti että lyödä helppohintaista poliittista mynttiä kansanjoukkojen yksinkertaisimpien kerrosten kustannuksella.

Euroopan neuvoston suositus sen sijaan on todellinen kuminauhapykälä, jota voinee pitää lähinnä parodiana komiteatyöskentelyn tuloksista parhaimmillaan: Euroopan neuvoston ministerikomitean suosituksessa R (97) (20) vihapuhe on määritelty seuraavasti: »Vihapuhetta ovat kaikki ilmaisumuodot, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjautuu suvaitsemattomuuteen.

Lietsovat, edistävät tai oikeuttavat…tai muuta vihaa… Niinpä niin. Eipä tässä sitten muuta kuin siitä vain saivartelemaan. Kyllä vihaa ja etenkin tuota muuta vihaa aina löytyy reposteltavaksi. Ja mistä tiedetään, mettä viha pohjautuu juuri suvaitsemattomuuteen? Jospa henkilö vain on typerä, ahdaskatseinen tai suorastaan perverssi?

Tässä tulee kyllä mieleen suutarin ja oppipojan tapaus. Oppipoika sanoi, että oli nähnyt unen, jonka voisi kertoakin, ellei mestari nyt vain suutu.

Kun mestari antoi juhlallisen vakuutuksen, kertoi poika, että unessa hän oli pudonnut paskatynnyriin ja mestari taas siirappitynnyriin.

 Hehheh, myhäili mestari, mutta synkkeni kun kuuli jatkon: sitten poika oli joutunut nuolemaan mestarin puhtaaksi ja mestari taas pojan.

Tämän jälkeen mestari päästeli irti vyönsä ja alkoi roimia onnetonta viestintuojaa.

-Mutta mestarihan lupasi, ettei vihastu!

-Enhän minä vihastunutkaan, huvikseni hutkin, kuului vastaus.

 

Vaikeaa, ylen vaikeaa on tässä maailmassa toimia, jos asioita ruvetaan jyvittämään niiden takana olevien emootioiden mukaan.

 

Ulkopolitiikan ideologioita

Fasistista ulkopolitiikkaa?

Tässä ei sitten käsitellä fasistista ulkopolitiikkaa, vaan sitä, mielestäni avutonta tapaa, jolla tiettyihin vakaviin asioihin halutaan ripustaa kylttejä, joiden toivotaan antavan niille myönteisen imagon tai peräti vallan sisällönkin.

Pari kirjoittajaa julisti eilisen hesarissa, että Suomen pitäisi pyrkiä noudattamaan feminististä ulkopolitiikkaa. Tosin Ruotsi on siinä päässyt maailman kärkeen, mutta voisihan Suomi yrittää hyväksi kakkoseksi. Miksi ei?

Kaikkeahan sitä voi yrittää, mutta kaikkea ei kannata. Asiahan on niin, että politiikkaan ripustetut kyltit eivät ole käytännössä koskaan riittäneet sanomaan yhtään mitään olennaista tuon politiikan sisällöstä. Paitsi tietenkin sen, millaista kylttiä on haluttu näyttää. Mutta se on demonstraatiota eikä politiikkaa.

Minun sukupolveni muistanee, miten kulttuuripiirit ja julkinen sana olivat kerran jokseenkin yksimielisiä siitä, että sosialismi oli kapitalismia kehittyneempi järjestelmä, sehän määrätietoisesti pyrki hyvään ja vastusti pahaa ja tietenkin myös tuossa pyrkimyksessään menestyi.

Kun piti sitten selittää, mitä oli vaikkapa sosialistinen ulkopolitiikka, sanottiin tietenkin, että se merkitsi kansainvälistä solidaarisuuttaa, rauhaa, rakkautta ja oliko nyt veljeyttä, tasa-arvoa ainakin.

Nämä kaikki kuulostivat hyviltä asioilta, mikä ei ollut sattuma, sillä sosialismin kerrottiin ajavan kaikkia maailman hyviä asioita. Kääntäen voitiin sanoa, että jos joku asia oli hyvä, niin se oli sosialistinen.

Käytännön kannalta moinen arvoposeeraus ei antanut mitään osviittoja. Oliko oma maa tasa-arvoinen toisten kanssa? Mitä siitä seurasi? Oliko omien veronmaksajien rahoja annettava sinne yhtä paljon kuin omaan maahan? Jos ei niin kuinka paljon?

Entä mitkä valtiot noudattivat sosialistista ulkopolitiikkaa? Oliko Neuvostoliitto sellainen? Miten siihen suhtautuivat Kiinan, Vietnamin, Demokraattisen Kamputsean, Angolan ja Tansanian ulkopolitiikat? Kun ne joutuivat ristiriitaan, mitä sosialistista politiikkaa oli pidettävä eniten sosialistisena ja siis tuettava?

Kun sosialismi tarkoitti rauhaan pyrkimistä, merkitsikö se sitä, että sosialistimaiden ponnistuksia rauhansa takaamiseksi välttämättömien sotavoimien vahvistamiseksi oli maksimaalisesti tuettava? Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Mikään kyltti ei pysty tässä matoisessa maailmassamme antamaan käyttökelpoisia ohjeita politiikan hoitamiseksi. Ne eivät siis korvaa järkeä ja tämä koskee myös EU:n ulkopolitiikan peesausta. Sillä on jokaiselle maalle erilainen merkitys eri tapauksissa ja ellei tätä tunnusteta, mennään takuuvarmasti harhaan.

Kekkonen viittasi joskus osuvasti generalissimus A.V. Suvorovin mietelmään, jonka mukaan pölkkypäisyys aiheuttaa paljon onnettomuutta. Se pätee yhä.

Luin tässä hiljattain kuuluisan tutkimusmatkailijan, Sven Hedinin kirjan Nykypäivien Saksa vuodelta 1937 (alkuteos Tyskland och världsfreden).

Kirja on verrattoman hauska jälkiviisauden valossa, mutta omana aikanaan se saattoi olla jopa suhteellisen uskottava. Kirjoittaja näkee kaikkialla juuri sitä kuin haluaa nähdäkin ja uskoo niihin perusteisiin, jotka hänelle esitetään.

Itse asiassa Saksan ulkopolitiikalle voitiin vaatia vielä kunnioitusta ja uskottavuutta tähän aikaan, eihän mitään todellista aggressiota ollut tapahtunut. Myöskään mistään kansanmurhista ei ollut tietoakaan, keskitysleireissä sanottiin olevan neljätuhatta henkeä ilmeisen mukavissa oloissa ja heidätkin oli tarkoitus lähiaikoina kotiuttaa.

Sananvapauden puutteestakin Saksaa oli arvosteltu, mutta itse asiassa siellä oli kielletty vain arvoton ja vahingollinen roska, mukaan lukien ihmisten uskonnollisten tunteiden loukkaaminen. Ehkä nyt samanlaista sanavapautta ei ollut kuin vaikkapa Ruotsissa, mutta sen sijaan siellä oli sananvastuu (Hedin ei käytä termiä yhdyssanana). Siitä huolehtii 13000 kirjoitusjohtajaa (Schriftleiter), jotka työskentelevät eri lehdissä.

Sanomalehdistön harteilla lepää ääretön vastuu hyvän yhteisymmärryksen säilyttämisestä eri valtioiden kesken, toteaa Hedin. Jos lehdistö tuntee tuon vastuunsa, se voi myös hyvin paljon auttaa maailmanrauhan säilyttämistä. Tässä Hedin viittaa närkästyneesti ruotsalaiseen lehdistöön, joka julkaisee saksalaisvihamielisistä lehdistä saksittua aineistoa.

Mutta pyrkiikö Saksa todella rauhaan? Merkitseekö kansallissosialistinen ulkopolitiikka myös muiden maiden kunnioittamista?

Ehdottomasti, julistaa Hedin varmalla vakaumuksella useaan kertaan. Miten voitaisiin edes kuvitella, että maa, joka oli juuri menettänyt kaksi miljoonaa nuorta miestä Verdunin juoksuhautoihin, haluaisi kokea saman uudestaan? Mitä järkeä olisi siinä, että maa, joka kehittää kansansa hyvinvointia nelivuotissuunnitelmalla ja luo uutta ihmistä rationaalisella rotupolitiikallaan, haluaisikin vaarantaa kaikki ponnistustensa hedelmät heittäytymällä sotaan?

Se oli, kuulkaas, nyt ihan liian fantastista. Itse johtajan persoonakin oli takeena inhimillisestä politiikasta, juuri sellaista on kansallissosialistinen ulkopolitiikka, kaiken hyvän tuoja!

Sivumennen sanoen, Saksa ei suinkaan ole diktatuuri, kuten harhaanjohtavasti sanotaan, vaan johtajavaltio. Siellä kyllä toimii vallan vertikaali (Hedin ei käytä termiä) eli arvovalta alaspäin ja vastuu ylöspäin. Tämähän muuten oli juuri sama idea, kuin neuvostokommunismin ns. demokraattisella sentralismilla.

Hedinin kirja kertoo myös paljon hyvää kansallissosialistisesta sisäpolitiikasta. Sen päämääriin kuului hyvin tärkeänä tasa-arvo.

Mitä tasa-arvo sitten tarkoittaa? Kansallissosialistien mielestä se tarkoitti sitä, että kullakin ryhmällä oli edustajiaan eri avainasemissa lukumääränsä mukaisessa suhteessa. Kyseessä oli siis täysin moderni näkökanta.

Tilanne Weimarin tasavallassa oli kuitenkin kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen. Jopa tiettyjen, tärkeiden ammattien kohdalla vinoutuma oli uskomattoman suuri: vaikka juutalaisia oli vain 1% koko Saksan kansasta, oli heidän osuutensa lääkäreistä ja asianajajista peräti puolet. Yliedustus oli siis huikea.

Sama toteutui useilla muillakin aloilla, erityisesti finanssimaailmassa ja politiikassa ja jopa yliopiston opettajista juutalaisten osuus oli usein monikymmenkertainen heidän lukumääräänsä verrattuna.

On tietenkin selvää, ettei tällaisessa tilanteessa auttanut pelkkä affirmative action eli positiivinen syrjintä. Negatiivistakin oli pakko harjoittaa, mikäli pyrkimystä tasa-arvoon todella kunnioitettiin.

Tämä kaikki kuulosti minun korvaani aivan absurdilta, kun Hedinin kirjaa joskus vuosikymmeniä sitten luin. Nyt se sen sijaan kuulostaa täysin ajanmukaiselta. Sitähän se onkin vai kuinka? Jos siinä on jotakin vikaa ja olennaista eroa feministiseen politiikkaan, niin mitä?

Hedinin kirja arvioitiin tuoreeltaan Valvoja-Ajassa. Eino E. Suolahti, jonka minäkin hyvin muistan, piti sitä apologiana, mitä se tietysti olikin. Hän kiinnitti huomiota myös siihen, että esimerkiksi näkemys tieteen kukoistuksesta puolueen valvonnassa ei kuulostanut uskottavalta. Suolahti oli myös aika skeptinen Hedinin ennustaman rauhanpolitiikan näköalojen suhteen.

Toisin kuin moni näyttää vieläkin luulevan, kansallissosialistinen ulkopolitiikka oli meillä tuohon aikaan hyvin huonossa huudossa. Suomen lehdet rinnastivat silloin tällöin toisiinsa Hitlerin ja Stalinin ja jopa ennustivat näiden kahden välisen liitonkin, kuten Sinikka Wunschin väitöskirjasta ilmenee.

Tuohon aikaan meillä oli vielä paljon tervettä järkeä, joka esti meitä syöksymästä tämän tai tuon ideologian mukaan ja sitomasta kansallisia etujamme sellaisiin.

Kukaan ei kehdannut vaatia, että maamme olisi pitänyt noudattaa vaikkapa kansallissosialistista ulkopolitiikkaa.