Piru merrassa?

Piru on merrassa, tohtori Pangloss

Molti nemici -molto onore, sanottiin joskus. Niinhän se toki on, että on suuri kunnia saada paljon vihollisia, tässä tosin kannattaa ottaa huomioon myös laadulliset tekijät.

Joskus kuitenkin tapahtuu, että jonkin asian osakseen saama huomio tuntuu täysin suhteettomalta sen merkitykseen nähden. Tällaisessa tapauksessa saatettiin ennen maailmassa sanoa trop d’honneur, messieurs! Ei tämä nyt niin suurta kunniaa ansaitse.

Mutta tällaiset arviot ovat pakostakin subjektiivisia. Mikäli jokin asia saa julkisessa sanassa osakseen suuria huomionosoituksia, sillä kai täytyy joillekin ihmisille jostakin syystä olla se suuri merkitys. Miksi näin on, saattaa ulkopuoliselle olla vaikeaa ja mahdotontakin selittää, mutta toki meillä itse kullakin on oikeus älylliseen uteliaisuuteen ja teemme sen johdosta selitysyrityksiä.

Enpä ollut vielä hiljattain kuullut mitään professori Tapio Puolimatkasta ja ensi kertaa sattuu nyt silmiini myös Petri Luomasen nimi. Joka tapauksessa edellinen julkaisi pari viikkoa sitten blogikirjoituksen, joka aiheutti skandaalimaisen reaktion sekä hänen oman yliopistonsa että jopa erään Professoriliiton edustajan taholta.

Helsingin Sanomien uutisen mukaan johdosta otettiin kirjoituksen takia esille jopa kirjoittajan ”kohtalo yliopistolla” eli mahdollinen työpaikan menetys. Jälkimmäinen taas -nähtävästi yksityishenkilönä- antoi ymmärtää, että kirjoittaja olisi rikkonut professorien eettisiä ohjeita, muun muassa käyttämällä vanhentuneita lähteitä.

Tuossahan tuota jo olikin seurauksia yhdelle blogikirjoitukselle, olkoonkin, että järki ilmeisesti voitti ja säästyimme siltä kansainvälisen luokan skandaalilta, jota erottaminen mielipidekirjoituksen takia olisi merkinnyt.

Koska viittaukset kyseiseen Puolimatkan tekstiin näyttivät osoittavan, ettei sitä ollut lainkaan luettu, saati ymmärretty, tuntui siltä, että kyseessä oli taas ns. hihamerkkijournalismia edustava tapaus. Oltiin siis uskovinaan, että jotakin hyvin kauheaa oli tehty ja kehrättiin siitä suuri skandaali, vaikka olisi ollut aivan yksinkertaista vain lukea, mitä oli sanottu.

Huomiota herätti, että vaadittiin aivan häpeilemättä rangaistusta mielipidekirjoituksen johdosta, vaikka siinä ei millään juridisella mittapuulla ollut mitään sellaista, jota olisi voitu pitää jotakin henkilöä loukkaavana tai uhkaavana tai muulla tavalla laittomana tai sopimattomana.

Tässä tapauksessa uutta käsitettä sananvastuu oltiin siis vyöryttämässä aivan uudelle alueelle: oli loukkaannuttu assosiaatioista, joita kirjoituksessa esitetyt asiat saattoivat herättää. Triggeröitymistään demonstroiva opiskelijajärjestö sitä paitsi väitti valheellisesti kirjoituksen sulauttavan toisiinsa homoseksualismin ja sellaiset asiat, joita on tapana kutsua perversioiksi.

 Kyseessä oli yhtä hupaisa kuin surullinenkin osoitus kyvyttömyydestä ymmärtää lukemaansa, kuin aikoinaan kuuluisan ns. Mustan kirjan julkaisijoilla. Mikäli kyseessä olisi ollut opinnäyte, olisi reput joutunut antamaan.

Puolimatkan kirjoitus herätti myös joidenkin oppineina pidettävien henkilöiden reaktioita. Varsin humoristista oli havaita, että blogikirjoituksessa esitettyjä ajatuksia siitä, että erilaisia seksuaalisia perversioita ollaan läntisessä maailmassa yhä enemmän suvaitsemassa ja oikeuttamassa, vastustettiin suurella ponnella. Näinhän ei suinkaan ollut!

Panu Raatikainen-niminen henkilö, jota minulla ei myöskään ole kunnia tuntea, esitti peräti, että tällainen näkemys olisi tieteellisesti perusteltava, ennen kuin sen saa esittää: akateemisessa kontekstissa väitteet, että länsimaissa olisi meneillään tällainen kampanja, pitäisi oikeuttaa empiirisellä yhteiskuntatieteellisellä tutkimuksella. Mitään sellaista Puolimatkalla ja tämän lähteillä ei ole esittää – pelkkää hataraa spekulaatiota…

Raatikaisen mielestä tuon -kaiketi jostakin syystä rienaavan- ajatuksen esittäminen merkitsi jopa salaliittoteorioiden kannattamista.

Kyseinen logiikka jäi ainakin minulta kokonaan ymmärtämättä. Jopa on aikoihin eletty, ellei täällä saa -blogikirjoituksessakaan- esittää hypoteesejä siitä, minne maailma mahdollisesti on menossa. Tuleepa mieleen Voltairen tohtori Pangloss ja hänen näkemyksensä siitä, että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa.

Sapekkaat ja tolkuttomat hyökkäykset Puolimatkaa vastaan edustivat siis nähtävästi ns. vastuulliseksikin kehuttua hihamerkkijournalismia, jossa peesattiin uskollisesti auktoriteetteja eikä esitetty mitään järkeviä, konkreettisia argumentteja. Puheet Puolimatkan lähteiden vanhentuneisuudesta olivat täysin asiaankuulumatonta pötyä.

Suurempi kunnia Puolimatkalle koitui siitä, kun teologian professori Petri Luomanen kirjoitti peräti Vartija-lehdessä tieteellisen vastineen hänen blogikirjoitukseensa. Kävihän siitä nyt ainakin ilmi se, että artikkeli oli luettu ja että sitä vastaan polemisoitiin nyt argumenteilla eikä tyhjällä pötypuheella.

Jätän tässä nyt käsittelemättä sen, että Luomasen kirjoituksessa viitataan esimerkiksi Oikea media -nettijulkaisuun ”äärioikeistolaisena” ja kirjoittaja syyllistyy erinäisiin hullunkurisiin asenteellisuuksiin (tasoa: Scruton lukeutuu homoseksualismin ja tasa-arvoisen avioliiton vastustajiin minkä Puolimatka hyvin tietää…). Olisiko Puolimatkan pitänytkin ottaa huomioon vain sellaiset kirjoittajat, jotka ovat eri mieltä hänen kanssaan?

Entä mitä on sanottava siitä, että kirjoittaja paheksuu sitä, että Puolimatka siteeraa melko paljon Kinseyn käyttämää aineistoa lapsen seksuaalisuudesta? Eikö näin saisi tehdä? Pitäisikö jotkut lähteet kieltää?

Eikö Kinseyn referointi tosiaan lisää yhtään mitään ymmärrykseemme siitä, miten tämä asia on nähty ja joillakin tahoilla ilmeisetsi yhä nähdään? Jos moinen niin suuresti kiusaa lukijaa, hänen olisi ilmeisen mahdotonta tutustua esimerkiksi Freudin teoksiin ja muihin psykologian klassikoihin.

Luomanen epäilemättä pyrkii kuitenkin yleensä nojautumaan asia-argumentteihin, joiden pätevyydestä kyllä riittäisi keskustelemista, mikäli siihen olisi tarvetta. Sanottakoon tämä hänen kunniakseen.

Ikävä pääasia tässä kuitenkin ainakin minun mielestäni on, että koko asetelma on joka tapauksessa äärimmäisen outo: professori käy mahtipontisesti blogikirjoituksen kimppuun ja vaatii siltä tieteellisyyttä. Tämä tapahtuu jopa tieteellisen aikakauslehden palstoilla.

Hienoa toki, että blogi herättää lukijoissa reaktioita ja nostattaa keskustelua, mutta onkohan tässä jo liikaa kunniaa? Trop d’honneur?

Luomasen johtopäätös joka tapauksessa on yhtä tolkuton kuin merkille pantava: Akateeminen tutkimuksen ja opettamisen vapaus on turvattu hyvin Suomessa. Tähän vapauteen liittyy se, että tutkimuksessa noudatetaan hyvää tieteellistä käytäntöä. Jos yliopistojen professorien ja muiden tutkijoiden kirjoitukset alkavat olla luotettavuudeltaan samaa tasoa kuin Takametsän Tapsan tajunnanvirta someen, yhteiskunnalla tuskin on mitään syytä jatkaa vapaan tutkimuksen ja opetuksen tukemista.

Siis kuten Luoman artikkelin otsikossa esitettiin: Puolimatka uhkaa akateemisen tutkimuksen ja opetuksen vapautta…

Non sequitur, sanoi entinen mies. Ehkä tämä ei vaadi kommentteja.

Kyllähän Puolimatkan tapaus antaa viitteitä siitä, että akateemisen tutkimuksen ja opetuksen vapaus tässä maassa todella on uhattuna. Uskallan sanoa tämän viittaamatta suureen empiiriseen aineistoon ja totean, etten viittaa tässä salaliittoteorioihin.

Kummallisen suuria intohimoja nyt joka tapauksessa on herättänyt ihan normaali blogikirjoitus, jollaiset eivät koskaan ole, eikä niiden pidäkään olla tieteellisiä. Kyseessä on oma lajityyppinsä ja ellei asiaa ymmärrä, ei siihen kannata puuttuakaan.

Aika erikoisesta suunnasta tässä nyt joka tapauksessa ahdistellaan niitä, joilla näyttää olevan väärät mielipiteet. Ehkäpä joistakin tuntuu, että piru on nyt merrassa. Joistakin asioista nyt vain ei sovi edes spekuloida. Herra ties miksi.