Suin päin tulevaisuuteen

Suin päin tulevaisuuteen?

Bengt Lindroth, Väljarnas hämnd. Populism och nationalism i Norden. Carlssons, 2016, 339 s.

Lindrothin kirja on aika kiinnostava kuvaus ja analyysi nationalismin ja populismin ilmenemisestä neljässä pohjoismaassa. Täytyy sanoa, että Suomenkin kohdalla faktat ovat aika hyvin paikallaan, vaikka näkemyksestä tietenkin voi olla eri mieltä.

Ruotsissa populismin nousu on ollut ilmeinen järkytys kansalliselle itsetunnolle ja koko uljas ruotsalainen maailmankuva uhkaa luhistua ruotsidemokraattien esitettyä skandaalimaisen haasteen koko kansakodille. He ovat eri mieltä joistakin perusasioista.

Se, että mielipiteenvapaus tarkoittaa nimenomaan oikeutta olla eri mieltä ja demokratia tarkoittaa erimielisten tahojen sovittamista keskenään, on muissa pohjoismaissa ollut enemmän tai vähemmän selviö, mutta kun Ruotsissa on jo monen sukupolven ajan lähdetty siitä, että sen esikuvallisuus koko maailmalle on selviö, on toisenlaiset mielipiteet koettu jonkinlaisena hyökkäyksenä itse oikeutta ja totuutta vastaan.

Normaaleissa maissa erilaisuus hyväksytään normaaliin demokratiaan väistämättä kuuluvana asiana ja annetaan eri näkökannoille yhtäläinen oikeus, kuten demokratian periaatteet edellyttävät. Tai ainakin melkein.

Lindrothin kirja on paljon kiinnostavampi kuin alkuun voisi kuvitella. Hän ei saarnaa, vaan pohdiskelee ja todella näyttää etsivän nykyisen demokratian kriisin –siitähän alkaa jo olla kyse-  juuria pohjoismaiden erilaisesta historiallisesta kokemuksesta. Oikeilla jäljillä hän varmasti onkin, vaikka se virtahepo olohuoneessa noteerataan vain ohimennen.

Demokraattisen politiikan piirissä on aina populismiin viittaavia piirteitä. Tekijä on aiheellisesti todennut, että niiden syyt ovat ajan mittaan vaihdelleet. Joskus oli Tanskassa –ja Ruotsissa- pinnalla kritiikki tolkutonta verotusta vastaan, kerran tanskalaisia jakoi kysymys maaseudun ja kaupungin elämänmuodosta ja nyt –sattumoisin- koko Pohjola reagoi suureen muukalaistulvaan.

Asia ei varmastikaan ole niin, että tämän päivän paineet suuriin poliittisiin linjanmuutoksiin selittyisivät vain nostalgialla ja piittaamattomuudella ”faktoista” enempää kuin tiedotusvälineiden toiminnallakaan. Silti tekijän historiallinen katsaus on kiinnostava eikä vailla relevanssia nykypäivään.

Tanskassa hän nostaa esille sen kulttuuritaistelun, jota käytiin Grundtvigilaisen valistuhenkisyyden ja Georg Brandesin edustaman liberalismin välillä. Itse asiassa tuo taistelu jatkuu tänäkin päivänä.

Tanskaa Lindroth nimittää kulttuuritaistelun isänmaaksi (kulturkampens moderland) ja syystä kyllä. Kun Tanska ja muut pohjoismaat 1800-luvun lopulla olivat Euroopan kulttuurin huipulla, oli kaikkien otettava kantaa Ibseniin , Strindbergiin ja muihin ajan etummaisiin suuruuksiin.

Kun Brandes kävi Suomessa esitelmöimässä, juhlittiin häntä ylivertaisena hengen sankarina, joka olin tullut vapauttamaan ihmistä auktoriteettien kahleista. Juhani Aho kuvaa tätä osuvasti aikalaiskirjoituksessaan.

Etummainen sivistyneistömme Ahosta ja Leinosta Kiantoon ja moniin muihin oli kehityksessä mukana. Siitä huolimatta Tanskan tärkein anti meille saattoi olla juuri grundtvigilainen kansanopistoliike. Liberalismi saatiin suoraan Pariisista, Ranskan kolmannesta tasavallasta.

Tanskassa joka tapauksessa kehittyi samaan aikaan myös pienvaltionationalismi sen menetettyä Slesvig-Holsteinin ja muututtua homogeeniseksi kansallisvaltioksi vuonna 1864. Vai oliko ratkaisevaa jo Norjan menetys vuonna 1814?

Joka tapauksessa kulttuuritaistelun hyökkäävä osapuoli osasi saman tempun niin Tanskassa kuin Ranskassa. Klassisen tanskalaisen kulttuuriradikalismin reseptin esittää muuan tanskalainen toimittaja: ”Pikkuporvari on herätettävä provokaatiolla, epäsiveellisyydellä ja pilkkaamalla, jotta hän sitä tietä pystyisi näkemään oman tilansa”.

Mitkä olivat pohjoismaisen kulttuuriradikalismin yhteiset tekijät 1900-luvulla: individualismi, taistelu kirkkoa vastaan vai taistelu vapaammasta sukupuolimoraalista?

Ilmeisesti kyseessä olivat nämä kaikki yhdessä. John Stuart Mill ja Friedrich Nietzsche palvelivat tätä joukkoa sulassa sovussa. Ajatuksen ja tutkimuksen vapaus lienee sittenkin ollut toissijaista. Tulkitsen itse, että kyseessä oli ennen muuta intelligenssillään keikailevan egon vapauttaminen ja glorifiointi eikä niinkään vapaus arvona sinänsä. Nythän näemme, miten vaikeaa erilaisten mielipiteiden hyväksyminen on sille joukolle, joka väittää olevansa liberaalia.

Lindroth kuvaa taistelun vaiheita ja tanskalaisen nationalismin ilmentymiä kiinnostavasti. Stereotypiat ovat tietenkin tällaisissa yhteyksissä tarpeellinen asia. Tanskalainen on ollut ruotsalaisesta näkökulmasta rabulisti ja boheemi, roisimpi ja rohkeampi pilailija kuin vaikkapa ruotsalaiset. Se on myös heidän omakuvansa.

Niinpä siellä on uskallettu jopa haastaa eliitin taidemaku. Muuan Peter Rindal kokosi 1960-luvun alussa addressin valtion taidesäätiötä vastaan, jota syytettiin valtion varojen väärinkäytöstä. Se kun oli rahoittanut käsittämättömiä ja naurettavia teoksia.

Tanskalainen vapaamielisyys on ollut aidosti rohkeaa tunnetusta Janten laista huolimatta. Tämähän on se Jyllantiin sijoittuva kaupunki (esikuvana Nyköping), jossa ahdistava pikkuporvarillisuus luo suuren yhdenmukaisuuden paineen ja nitistää poikkeavan persoonallisuuden.

Mutta tanskalaiset olivat kyllin intelligenttejä ymmärtääkseen oman tilansa. Tulee mieleen ajatus, ettei Jyllands Postenin tapaus suinkaan sattumalta ollut juuri Tanskassa.

Mutta olihan Ruotsissakin tuo tunnettu Lars Vilksin juttu, jota kirjoittaja ei laajemmalti selosta. Juuri sellaiset joka tapauksessa olisivat hyviä koetinkiviä, joilla yhteiskuntien kyvyt punnitaan. Mitä on kansalaisuus ja mitä alamaisuus? Onko Ruotsi itse asiassa henkisen epävapauden ja suoranaisen orjamentaliteetin maa? Vai poikkeaako se kenties edukseen muista pohjoismaista? Jo, niin miten?

Lindroth ei aseta kysymystä tällä tavalla, mutta toteaa kyllä Ruotsin erityispiirteet. Historiallisen perintönsä johdosta ruotsalainen nationalismi on hänen mielestään poikkeuksellisen heikkoa. Tosin kansallinen ylpeys ”Ruotsin tien” ja kansankodin kehittämisestä on havaittavissa, mutta muuten asia ei herätä tunteita, sanoo hän.

Tähän kannattanee suhtautua varauksin. Ruotsin lipun päivästä on tässä takavuosina tehty vapaapäivä ja myös saluuttipäivä. Silloin ammutaan aina suurin määrä kunnialaukauksia, 21 kappaletta. Tekijä toteaa tämänkin, mutta pitää sitä toisarvoisena, mitä se sinänsä toki onkin.

Joka tapauksessa voitaneen asia tulkita myös niin, että ruotsalaisten kansallisylpeys, joka kohdistuu ainoaan oikeaan yhteiskuntamalliin, on niin suurta, ettei voida edes ajatella sen todellista haastamista, minkä ruotsidemokraattien kohtelu osoittaa.

Itse kansankoti on kyllä kriisissä, mutta siitä huolimatta maa on päättänyt jatkaa menoa sinne, minne tuuli vie, jarruttelematta.

Ruotsissa on poliittisen ristiriidan ytimessä tekijän mukaan kahden symbolin välinen jännite: kansankoti vai New York.

Jälkimmäinen näyttää olevan se uusi tila, johon kehitys luonnostaan kuljettaa, tahdoimmepa sitä tai emme. Mutta mitäs vikaa siinä onkaan? Pari lapsellista sitaattia eri henkilöiltä on otettu kuvaamaan NYC:in ihanuutta: siellä on jokainen neliösenttikin niin täynnä jännitettä!  Miten hyvä onkaan siellä unohtaa toisenlaisuutensa:. Se on niin täynnä virikkeitä! Tuossa on joku huumekauppias, tässä eksoottinen ravintola!

New York on itse monikulttuurisuus. Kaikki ovat siellä maahanmuuttajia ja erilaisia. Ruotsalainen maalaisidylli ja itse asiassa myös kansakuntaan rajoittuva kansakoti ovat menneisyyttä. Niitä ei voida palauttaa, vaikka kuinka yrittäisi.

Tuntuu kuin tekijä yhtäkkiä antaisi kriittisen mielensä halvaantua kosketellessaan näitä teemoja. Malmö on itse asiassa Ruotsin New York. Eikö Malmössä olekaan ihanaa? Miksei olisi? New Yorkiin kuuluvat myös slummit ja kun niin on, kuulukoot ne myös Malmöhön ja muhinkin Ruotsin kaupunkeihin?

Tekijä tunnustaa kirjan lopussa, etteivät päätöksentekijät nykyään oikein tiedä, millaisia tuloksia ja sivuvaikutuksia heidän päätöksillään on, mutta he tietävät kyllä, että niitä aivan varmasti tulee. Populismi on tässä tilanteessa helppo tie ja väärille profeetoille se tarjoaa hyvän mahdollisuuden.

Mutta mikäpä onkaan se oikea tie? Lindroth on varmasti oikeassa sanoessaan, ettei oikein tiedetä, millaisia ovat ne hyvin merkittävät seuraukset, joita nykyisin tehtävillä päätöksillä on. Häneltä taitaa kuitenkin puuttua rohkeutta tunnustaa, että niiden katastrofaalisuus kyllä on selviö.

Uuden New Yorkin rakentaminen Pohjolaan ei ole mahdollista eikä varmastikaan toivottavaa, semminkään kun kukaan ei tiedä, mitä holtittomasta rakennustoiminasta täällä tänä päivänä voisi syntyä. Malmö on varmaankin se, mitä saadaan aluksi, mutta hallitsemattoman väestönvaihdon perintö tulee vaikuttamaan ajasta aikaan.

Entäpä, jos onnistutaan kehittämään pohjoismainen Baltimore tai Detroit? Huumeenmyyjiä ja kuppiloita saadaan varmaankin joka makuun, mutta mitä sanoisimme jälkipolville, jotka kerran lukevat siitä, millainen Pohjola kerran oli ja kiroavat päättäjien nykyisen sukupolven?

Lindrothia ei varmaan kannata arvostella liian ankarasti. Saattaa olla, että kirjan lopussa esitetty kysymys on rajuinta, mitä lukevalle yleisölle Ruotsissa voi tarjota. Kuten kirjoittaja toteaa, Vihavaisen tai Paloheimon kaltaiset omalaatuiset tyypit, joita voisi kutsua antisankareiksi, eivät saisi Pohjanlahden länsipuolella enää julkisuutta.

Niinpä niin. Ehkäpä tämä jotakin sanoo myös Ruotsin omalaatuisuudesta.

Henkisen eliitin keskipiste

Eliitin keskipiste

Missä sijaitsee maamme intellektuaalinen keskus, missä konkreettisesti asuu tulevaisuutemme etujoukko ja kansainvälisen maineemme tae?

Oikea vastaus kai on, ettei sitä voi sijoittaa yhteen ainoaan maantieteelliseen paikkaan. Sen sijaan on mahdollista ehkä löytää tihentymiä, joissa kaikki tuntuu vahvistuvan ja geiger-mittari alkaa tikittää hurjasti.

Kun sellainen paikka löytyy, tunnemme melkein olevamme ydinreaktorissa, jossa kuumuus alkaa nousta yhä suuremmaksi. Helsingin yliopiston hiljattain uusittu hallintorakennus Porthaniaa vastapäätä, jota akateemikko Ketonen aikoinaan nimitti Byrocraniumiksi, näyttää nykyään saaneen kulmaansa nimikkeen Reactor.

Ajatuksena kai on, että tuossa tilassa luovan näköisesti läppärinsä päällä makailevat opiskelijat alkaisivat regoida (kommunikoida) keskenään ja täyttäisivät tilan älyn sekaisella viisaudella, josta tulisi jotakin erinomaista, emme tietenkään voi tietää mitä. Silloinhan koko reaktori olisi aivan turha.

Kannatan mielelläni moisia reaktoreita. Jos ne oikein organisoidaan, on mahdollista antaa paljonkin uutta virikettä päivään ja koko maan työhön. Jos kommunikaatio jää sinänsä miellyttävälle visuaaliselle tasolle, se voi olla aika joutavanpäiväistä muuten kuin aivan henkilökohtaisella tasolla.

Joskus ihastuin Lontoon yliopiston Slavonic Schoolin ruokatuntiseminaareihin. Siellä esiintyi merkittäviä Venäjä-ihmisiä, sekä tutkijoita että virkamiehiä, jotka puhuivat lyhyesti ja napakasti. Kuulijat napostelivat samaan aikaan lounastaan ja puuttuivat sitten keskusteluun.

Yritin viritellä samaa meille, mutta eihän se oikein toiminut. Olipa sentään tuloksena venäjänkielinen viikkoseminaari Russki kružok.

Kolmattakymmentä vuotta se toimi, kunnes hiljattain siirtyi muistojemme hämäryydessä sijaitseville Elysionin kentille. Luulen, että silläkin oli ansionsa, mutta alkuperäisestä visiosta se, mikä toteutui, oli vain kalpea varjo. Toki visio tarkoittaakin näkyä tai harhanäkyä. Jos olisin merkittävästi nykyistä hurskaampi, sanoisin, että minulla oli työnäky.

Onnea nyt vaan ja menestystä reaktorille, toivottavasti homma saadaan toimimaan tai jo toimii. Se muuten kyllä todennäköisesti edellyttää muutakin kuin avoimia ovia ja latten myyntiä. Ehkä nekään eivät haittaa.

Yhtä kaikki. Maantieteellisesti Suomen urbaani nuorekkuus keskittyy huippuunsa pääkaupungissamme, Kallion (Berghäll) kaupunginosassa ja erityisesti Torkkelinmäen tienoille, joka hiukan muistuttaakin New Yorkia, ei kuitenkaan Times Squarea tai edes Washington Squarea, vaan ehkä pikemmin Brooklynin tai Bronxin tienoota.

Siellähän voi tavata ihan oikean huumekauppiaan ja törmätä ulkomaalaisten tappeluihin reviireistään. Myös ihania monikansallisia ravintoloita on vaikka millä mitalla. Kurvissa metro mennä kolkuttelee ja raitiolinjat kohtaavat lähellä toisiaan. Kerjäläiset makaavat kadulla ja liivimiehet istuvat baareissaan.

Sanalla sanoen, se on tässä maassa ainutlaatuinen paikka. Kuten Bengt Lindroth (googlaa blogista) pohjolan populismia käsittelevässä kirjassaan Väljarnas hämnd kertoo, Ruotsissa ja muuallakin on syntynyt omalaatuinen kansankotinationalismi, joka haluaisi säilyttää omille kansalaisille varatun hyvinvointivaltion.

Tämä joukko suhtautuu epäluuloisesti ja torjuvasti siihen anarkistiseen avoimuuteen, jonka kohtaamme puhtaimmillaan New Yorkissa, jossa sen sijaan kulttuurin kirjo on loputon, missä dynaaminen kosmopolitismi on ehtymätön rikkaus! Siellä odottaa joka askeleella seikkailu ja luovuus ahtaan turvallisuuden ja yhteisyyden sijasta.

Kuten päivän hesari kertoo, tällä alueella (siis Kallio ja Torkkelinmäki) asutaan kyllä ahtaasti pienissä asunnoissa, mutta samalla hyvin tiheästi. Myös asukkaiden koulutustaso on paljon maan keskiarvoa korkeampi.

Tarvitseeko enää arvatakaan, ketä tämä valiojoukko äänesti presidentinvaaleissa?

Tällä kertaa se oli tietysti Haavisto, jonka mielipiteet ja henkilöhistoria sopivat erityisen hyvin todistamaan äänestäjän omasta nuorekkuudesta ja erinomaisuudesta, vaikka koulutustaso nyt ei muodollisesti olisikaan sama. Joka tapauksessa kansainvälisyyttä ja vihreyttä löytyy sen verran, että varmasti erotutaan rahvaanomaisesta Suomi ensin-ajattelusta.

Demokratiassa itse kullakin on toki oikeus äänestää juuri sellaisia henkilöitä kuin hän haluaa. Siksi ja juuri siksi demokratia on demokratiaa eikä jotakin muuta.

Tämä maa saattaa hyvinkin kestää sen, että joku puolitoistakymmentä prosenttia äänestäneistä viis veisaa siitä, otetaanko Suomi ensin vai pannaanko se esimerkiksi viidennelle tilalle. En sitä paitsi väitä, että Haavisto juuri näin ajattelisi, hän vain luultavasti oli se sopivin vaihtoehto sille joukolle, joka haluaa niin sanoakseni newyorkilaistaa Suomea edellä mainitun Lindrothin mielessä.

Kyseessä on tämän aikakauden radical chic. Jos eläisimme nyt 1930-lukua tai  1970-lukua, tiedän hyvin, mitä tuo sama joukko olisi äänestänyt. Tiedän myös, ettei se kolmenkymmenen vuoden kuluttua enää mielellään muistele sitä, millaista sen ajattelu juuri nyt on.

Tai tiedän ja tiedän. Samaan virtaan emme astu kahta kertaa, jossa nyt halutaan tarkkoja olla, mutta kuten U.K. Kekkonen, vanha ylioppilaspoliitikko varttuneemmalla iällään sanoi: ”Mitä ylioppilaat tänään, sitä he eivät varmasti enää huomenna”.

Asia perustuu kaiketi opiskelijoiden ja ns. hyvin koulutettujen tietynlaiseen elitismiin, joka usein naamioidaan ylenpalttiseksi kansanomaisuudeksi.

Sille on kuitenkin ominaista ja jopa erittäin tärkeää pyrkimys erottautua massasta (siis tuosta väärästä massasta) ja eri aikakausina tuo erottautuminen pakostakin voi tapahtua vain erilaisin muodoin.

Viimeisten puolentoistasadan vuoden aikana ylioppilaiden erottautuminen on meilläkin tapahtunut radikaalien tunnusten avulla. Saksassa, josta ideat meille vielä hiljattain aina tulivat, tuo traditio on jo vanhempi.

Radikaali muoti (radical chic) kuten koko radikalismi pitää metodisena lähtökohtanaan tyhmäksi tekeytymistä. Sehän ei sinänsä ole huono lähtökohta ja esimerkiksi Sokrateella voimme todeta sen tuottaneen hienoja tuloksia.

Liian pitkälle päästessään tyhmyys kuitenkaan ei enää voi jalostua viisaudeksi, vaan tuottaa ympärilleen pelkkää onnettomuutta.

Tästä pitänee kuitenkin kirjottaa erikseen.

Pois sieltä, missä pilkkaajat istuvat

 

Vale ja vihapuhe

 

Eskoni tyhmä?

-Se on vale ja vihapuhe,

kateudesta siinnyt!

Topias, nummisuutari

 

Joukko hyvinajattelevia tahoja on päättänyt erota Facebookista ja X:stä (entinen Twitter). Syynä on, että X lopetti palstojensa sensuroinnin ja Fb niin sanotun faktantarkistuksen. Tämä on kauhistuttanut erinäisten tuotemerkkien omistajia, jotka eivät halua toimia samalla alustalla, jolla saattaa olla myös vihapuhetta. Aiemmin se siis näköjään oli estetty juuri tuolla faktantarkastuksella.

Tämä merkkifirmojen moraaliposeeraus näyttäisi perustuvan siihen uskomukseen, että kyllin suuri, itsensä edistykselliseksi mieltävä joukko arvostaa sitä ja antaa sen vaikuttaa myönteisesti ostopäätöksiinsä. Asiassa on omat riskinsä, kuten parin meikäläisenkin firman kohdalla on havaittu. Mainitsen vain nimen Finlayson.

 To mainittu faktantarkastus oli Fb:n omistajan mielestä tosiasiassa muuttunut sensuuriksi. Asia on helppo ymmärtää. Vain hölmöt kuvittelevat, että tätä maailmaa voidaan hallita pelkkiä faktoja latelemalla. Tärkeimmät ja kiinnostavimmat kysymykset ovat aina tulkintojen varassa, kuten jokainen historiaa vakavasti harrastanut ymmärtää.

Vastoin kohtuullisia odotuksia, tämä aikakausi on kyllä synnyttänyt monenmoisia uusia irrationaalisia liikkeitä. Uskonnollisella puolella niitä on aina ollut, mutta nyt jopa litteän maapallon kannattajat ovat nousseet merkittäväksi ilmiöksi ja saaneet mukaansa jonkin suomalaisen poliitikonkin.

Ei kukaan olisi puoli vuosisataa sitten voinut uskoa, että tällaista tapahtuisi. Se ei kuitenkaan taida erityisemmin huolettaa niin sanottuja faktauskovaisia. Oleellisempaa on globalisaatioon ja multikulturalismiin kohdistuvan kritiikin vaientaminen.

Nuo molemmat kuuluvat ideologioiden piiriin ja ideologiat taas ovat keskeinen osa politiikkaa ja jopa sen ydin.

Elämä ja politiikka eivät ole trivial pursuitia, vaan tahdon asia ja mikäli suhtaudumme vakavasti demokratian perusperiaatteisiin, myönnämme, että jokaisella on oikeus omaan näkemykseensä ja pyrkimykseensä. Mikäli ”tarkastajat” ottavat itselleen tulkitsemisvallan niiden suhteen, ne tietenkin loukkaavat sananvapauden periaatetta.

Puheet sananvastuusta ilmoittavat yleensä avoimesti pyrkimyksen estää jotakuta ilmoittamasta mielipidettään jostakin tärkeästä asiasta (vrt. Vihavainen: Haun sananvastuu tulokset). Ihmisillä on toki vastuu myös sanomisistaan. Mikäli ne aiheuttavat vahinkoa, on vahinko korvattava. Millainen se missäkin tapauksessa on, voidaan selvittää tarvittaessa oikeudessa.  Ennakkosensuurin kieltää perustuslakimme.

Mikäli asiaa koskeva lainsäädäntö on liberaalisen yhteiskuntakäsityksen hengen mukainen, voidaan olettaa, että sanktioita voidaan määrätä vain aidosta vahingon tuottamisesta eikä missään tapauksessa pelkästä käsityksiensä ilmaisemisesta.

Ongelmaksi saattavat tosin tulla ja ovat jo tulleetkin tuomarit, joiden älyllinen ja moraalinen taso on viime vuosina herättänyt hämmästystä (Vihavainen: Haun räsänen tulokset).

Ei toki ole sanottu, että juuri demokratia ja kassinen liberalismi voisivat parhaiten auttaa selviytymään maailman uusista haasteista. Trendi kohti autoritaarisuutta on nyt ollut taas muodissa myös vauraassa pohjolassa, jonka asema ja merkitys maailmassa ovat hitaasti, mutta varmasti heikkenemässä.

Ideologinen orwellilaisuus vai pitäisikö sanoa oseaanisuus on kulkenut voitosta voittoon jo muutaman vuosikymmenen ajan (vrt. Vihavainen: Haun ankkapuhe tulokset). Nyt on merkkejä siitä, että suunta olisi kääntymässä. Edellä mainittu sensuurin hellittäminen viittaa juuri siihen.

On toki ennenaikaista sanoa, mitä tässä todella tapahtuu. Maailmanpolitiikan mannerlaattojen liikkeet viittaavat niin suuriin muutoksiin, ettei niiden todellista merkitystä voitane arvioida, ennen kuin ainakin puoli vuosisataa on kulunut.

”Vihapuheen” suuri aika totalitaarisen ideologian keskeisenä apukäsitteenä saattaa joka tapauksessa olla jo loppumassa. Nyt olisi jo vaikea kuvitella samanlaista falskia pöyristymiskulttuuria, joka vallitsi vielä noin kymmenen vuotta sitten (vrt. Vihavainen: Haun väljarnas tulokset).

Itse asiassa se oli voimissaan vielä puoli vuosikymmentä sitten. Silloin saattoi jo sentään havaita tiettyä varauksellisuutta asiaan nähden, ainakin maamme vastuunalaisilla tahoilla.

Tällaista se meininki silloin oli:

 

maanantai 6. tammikuuta 2020

Vihaisuuden kauhistuksesta

 

Vihapuhe

 

Joskus viime vuosituhannen loppumetreillä tulin jutelleeksi jotakin small talk-tason latteuksia Britannian sen ajan suurimman Venäjä-gurun, Geoffrey Hoskingin kanssa.

Kun mainitsin käsitteen belovežski tšelovek (etenkin kommunistien Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen käyttämä parodinen muunnelma käsitteestä sovetski tšelovek -neuvostoihminen), kurtisti arvoisa keskustelukumppanini hieman kulmiaan, mutta valaistui sitten ja sanoi ”Aha –hate speech!”.

Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin tuon sanayhdistelmän englanniksi. Suomeksi muistin toki suutari Topiaksen sanat siitä, että hänen Eskonsa kutsuminen tyhmäksi oli vale ja vihapuhe, kateudesta siinnyt.

Mutta jokaisessa kielessä on sanoilla omat merkityksensä ja oma käyttönsä.

Kun tuota Hoskingin tuolloin käyttämän hate speech käsitteen merkitystä analysoi, huomaa pian, että sen kohteessa viitataan nimenomaan ironisesti uuteen, muodikkaaseen ajattelutapaan. Belovežskaja puštša oli se paikka, jossa tehtiin Neuvostoliiton hajottamista merkitsevät päätökset.  Belovežski tšelovek oli se ihminen, joka siellä ilmeisesti luotiin, ainakin siis tämän hate speechin mukaan.

Kun ei enää ollut Neuvostoliittoa, ei siis voinut olla neuvostoihmistäkään (sovetski tšelovek). Mutta mikä kummajainen sitten oli tuo IVY-ihminen? Hänet oli ilmeisesti luotu muutamalla kynänvedolla Valko-Venäjän viimeisessä aarniometsässä. Mutta kuka hän oikein oli? Pelkkä kummitus?

Kyseessä oli siis ironinen suhde uutena tarjottuun totuuteen. Käsitteen käyttäjät olivat epäilemättä enimmäkseen vanhoja kommunisteja tai muuten epäilyttäviä henkilöitä ajan mielipideilmastossa. Kuitenkaan käsitteen käyttö ei ollut sinänsä sopimatonta, ei siinä ketään uhattu eikä paneteltu, se nyt vain oli aika huvittava ja pani ehkä jopa vähän ajattelemaan.

Suomessa käsite vihapuhe on ollut aivan määrittelemätön ja hallitsematon ja sitä on voitu käyttää leimaamaan kaikkea mahdollista, mikä on oman agendan vastaista. Aivan erityisesti hallitsemattomaan ja valikoimattomaan maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvat puheenvuorot on haluttu varustaa vihapuheen leimalla.

Presidentti Niinistö mainitsi tuon käsitteen uudenvuodenpuheessaan: Maalittaminen ja vihapuhe ovat uudempaa ilmaisua yleisessä keskustelussa. Lainsäätäjämme on kuitenkin ollut kaukaa viisas. Esimerkiksi kiihottaminen kansanryhmää vastaan sekä yksilön kunniaa, rauhaa tai yksityisyyttä loukkaavat teot ovat jo vanhastaan olleet rangaistavia. Muita ihmisiä kohtaan rikoksen tekevä joutuu siitä vastuuseen. Siinä ei ole mitään yhteyttä sananvapauteen saati sen rajoittamiseen.

Kuten puhuja toteaa, kiihottaminen kansanryhmää vastaan sekä yksilön kunniaa, rauhaa tai yksityisyyttä loukkaavat teot ovat jo vanhastaan rangaistavia. Kun kyseessä on rikos, siitä saa rangaistuksen.

Presidentti siis vain totesi, että sellaiset ovat lait ja antoi ymmärtää olevansa tilanteeseen tyytyväinen. Ehkäpä hän tarkoitti, että uudet vihapuhepykälät ovat tarpeettomia? Tämä mieltähän moni myös eduskunnassa on.

Itse asiassa hän liikkui niin korkealla abstraktiotasolla, että tyytyväisyyden ilmaisemisen lisäksi ei tässä kohdassa mitään sisältöä ollutkaan.

Lainsäädäntö ei kuitenkaan kuulu presidentille ja hänen puoleltaan oli melkoisen uskallettua astua alueelle, jolla esiintyy perusteltua erimielisyyttä siitä, miten nuo uhkauksiin ja agitaatioon liittyvät pykälät olisi muotoiltava.

Mutta nyt ei puhuta laista, vaan vihapuheen käsitteestä, jota laki ei tunne lainkaan. Mitä se on ja kuinka se tapahtuu?

Presidentin mukaan asialla ei ole sananvapauden kanssa mitään tekemistä. Rikos nyt vain on rikos. Tämä on aika rohkea väite.

Valitettavasti me hallintoalamaiset emme elä pelkästään käsitteiden keskuudessa, vaan myös reaalimaailmassa.

Kun rikokseksi on voitu hyvin joustavasti tulkita sellainenkin puhe, jonka sisältönä ei minkään mahdollisen tulkinnan perusteella ole kiihottaa ketään esimerkiksi väkivaltaan toista ryhmää vastaan, vaan sen sijaan lausua mielipide ryhmän politiikan kannalta merkittävästä ja esimerkiksi tilastollisesti osoitettavissa olevasta ominaisuudesta, on selvää, että rikoksen käsitettä nyt ollaan vaarallisesti liu’uttamassa poliittiseksi aseeksi.

Lienee turha sanoa, mikä merkitys tällaisella on. Moisesta mielivallasta moni pahoittaa mielensä ja vihastuu, jolloin lakia hyödyntävät saavat aihetta vielä farisealaisesti kauhistua vihapuheen –tuon määrittelemättömän pahuuden osoituksen johdosta.

On jo aika määritellä myös suomeksi, mitä vihapuheella oikein tarkoitetaan ja mitä sillä ei tarkoiteta. Olisi pelkästään typerää yrittää tuolla käsitteellä leimata niitä, jotka sattuvat olemaan tyytymättömiä tuohon tai tähän poliittiseen päätökseen tai suunnitelmaan.

Kansanvalta tarkoittaa juuri sitä, että poliittiset päätökset perustuvat viime kädessä äänestäjien tahtoon. Tuon jälkimmäisen laatua taas ei poliitikoilla ole oikeutta määrätä. Päinvastoin, juuri he ovat niitä, jotka on valtuutettu tuota tahtoa toimeenpanemaan.

Enemmistön tahdon toteuttaminen ei tarkoita sitä, että opposition mielipide olisi kielletty. Tämä perusasia näyttää yhä enemmän hämärtyvän kaiken maailman silakkaliikkeiden tuottaman anti-intellektuaalisen käsitesaasteen seassa.

Itse asiassa, toimiakseen demokratian on perustuttava siihen, että kulloinkin vallassa oleva taho herkällä korvalla kuuntelee myös sitä, mitä oppositiolla on sanottavana ja aidosti keskustelee sen kanssa. Silloin se myös voi toivoa oppositioilta lojaalisuutta.

Ylimielinen leimaaminen pahentaa varmasti sitäkin tilannetta, josta presidentti Niinistö kertoi olevansa huolissaan.

Englanniksi vihapuhe, hate speech on myös määritelty sanakirjassa:

Hate speech is defined by Cambridge Dictionary as "public speech that expresses hate or encourages violence towards a person or group based on something such as race, religion, sex, or sexual orientation".

Julkinen puhe toki voi ilmentää vihaa, vihaisuutta ja jopa raivoa olematta millään tavoin rikollinen ja uhkaamatta ketään. Sellaisen puheen kieltäminen olisi tietenkin suoraa ja perusteetonta puuttumista sananvapauteen, koska sen tarkoituksena ei ole uhata jonkin ryhmän oikeutta turvallisuuteen.

Mikäli taas rohkaistaan väkivaltaa (kehotetaan väkivaltaan?) jonkin synnynnäisen tai lähes synnynnäisen (uskonto) ominaisuuden perusteella, tullaan jo ainakin lähelle rikoslakia myös Suomen oloissa. Tämä lieneekin yleisesti hyväksyttävä periaate, ainakin meillä Suomessa, jossa on jo vanhastaan ollut lait tällaisia tapauksia varten, kuten Niinistö totesi.

Mutta periaate on periaate ja käytäntö on käytäntö, kuten useimmat meistä ymmärtävät tai ainakin heidän pitäisi ymmärtää.

Vihapuhetta ei kuitenkaan ole määrätty rangaistavaksi USA:ssa, jossa on katsottu sananvapauden olevan suurempi arvo.

Näyttää siltä, että siellä lainsäätäjä on ollut varovaisempi ja luultavasti jo ennakolta halunnut estää sellaisen lakipykälien prostituoinnin, joka tuossa asianajajien luvatussa maassa merkitsee monelle mahdollisuutta sekä rikastua aineellisesti että lyödä helppohintaista poliittista mynttiä kansanjoukkojen yksinkertaisimpien kerrosten kustannuksella.

Euroopan neuvoston suositus sen sijaan on todellinen kuminauhapykälä, jota voinee pitää lähinnä parodiana komiteatyöskentelyn tuloksista parhaimmillaan: Euroopan neuvoston ministerikomitean suosituksessa R (97) (20) vihapuhe on määritelty seuraavasti: »Vihapuhetta ovat kaikki ilmaisumuodot, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjautuu suvaitsemattomuuteen.

Lietsovat, edistävät tai oikeuttavat…tai muuta vihaa… Niinpä niin. Eipä tässä sitten muuta kuin siitä vain saivartelemaan. Kyllä vihaa ja etenkin tuota muuta vihaa aina löytyy reposteltavaksi. Ja mistä tiedetään, mettä viha pohjautuu juuri suvaitsemattomuuteen? Jospa henkilö vain on typerä, ahdaskatseinen tai suorastaan perverssi?

Tässä tulee kyllä mieleen suutarin ja oppipojan tapaus. Oppipoika sanoi, että oli nähnyt unen, jonka voisi kertoakin, ellei mestari nyt vain suutu.

Kun mestari antoi juhlallisen vakuutuksen, kertoi poika, että unessa hän oli pudonnut paskatynnyriin ja mestari taas siirappitynnyriin.

 Hehheh, myhäili mestari, mutta synkkeni kun kuuli jatkon: sitten poika oli joutunut nuolemaan mestarin puhtaaksi ja mestari taas pojan.

Tämän jälkeen mestari päästeli irti vyönsä ja alkoi roimia onnetonta viestintuojaa.

-Mutta mestarihan lupasi, ettei vihastu!

-Enhän minä vihastunutkaan, huvikseni hutkin, kuului vastaus.

 

Vaikeaa, ylen vaikeaa on tässä maailmassa toimia, jos asioita ruvetaan jyvittämään niiden takana olevien emootioiden mukaan.

 

Kansakuntien kasvaimet

 

Kirjavat kaupungit

 

Suurkaupungilla tarkoitetaan taajamaa, jonka asukasluku ylittää sata tuhatta. Tämä on yhä voimassa oleva vanha määritelmä ajalta, jolloin noin suurten ihmismassojen ahtaminen samaan paikkaan tuotti jo suuria ongelmia, muun muassa jätehuollon suhteen (vrt. Vihavainen: Haun suurkaupunki ja metropoli tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Nythän kelpo kosmopoliitit jo hymähtävät pilkallisesti sillekin ajatukselle, että edes Helsinki olisi suurkaupunki. Hae kun ovat nähneet suurempiakin ja suruushan on jotakin sellaista, jota rappioaikojen ihminen vaistomaisesti kunnioittaa. Oswald Spengler arveli tunnistavansa Rooman keisariajan patsaista selvän suurkaupunkilaisen ihmistyypin -modernin ihmisen.

Olivatpa muinaiset roomalaiset sitten urbaaneja kosmopoliitteja tai ei, on suurkaupunkien räjähdysmäinen kasvu joka tapauksessa historiallisesti uusi ilmiö, jonka vasta nykyaikainen teknologia on mahdollistanut.

Miljoonan asukkaan kaupunki oli aikoinaan jo jättiläinen, hirviö, joka imi elinvoimaa ympäristöstään ja tappoi asukkaansa jo nuorina saasteiden ja tautien kautta. Kaupungit olivat kansakuntien hautoja, sanottiin ja nuo yli sadan tuhannen asukkaan suurkaupungit olivat sitä aivan erityisesti.

Antiurbanismi on ollut se luonnollinen reaktio, jonka ihmisten ahtautuminen suurkaupunkeihin on aiheuttanut (ks. Vihavainen: Haun teknopoliksen kauhistus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Suurkaupungeissa syntyy yleensä oma psykologiansa, joka suuresti viehättää libidonsa vapauttamiseen keskittynyttä modernia urbaania ihmistä. Suurkaupungin henki on yhdistetty myös juutalaisuuteen, jolle on ollut ominaista toimiminen vaihdannan parissa eikä maalaisissa Blut und Boden yhteisöissä (vrt. Vihavainen: Haun the jew tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Hitler ei suotta nähnyt juuri juutalaisuudessa aatteensa vastavoimaa. Myös Stalin aloitti viimeisinä vuosinaan niin sanotun kosmopolitismin vastasen kampanjan, joka käytännössä kohdistui juutalaisia vastaan.

Globalisaation aika on ollut myös kosmopolitismin suurta aikaa. Multikulturalismi ideologiana edustaa aivan samaa asiaa ja nopeimmin sen pyrkimykset toteutuvat nykyaikaisissa suurkaupungeissa. New Yorkista, lukemattomien kansallisuuksien sekoituskattilasta on tullut monelle ihanne, johon suorastaan aktiivisesti pyritään (vrt. Vihavainen: Haun väljarnas hämnd tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Naapurustossamme sijaitsee Pietari, jonka historia on sangen ainutlaatuinen. Sehän luotiin mahtikäskyllä lähes mahdottomaan paikkaan ja rakennettiin vanhan Venäjän vastakohdaksi, palaksi Eurooppaa, josta tulisi malli koko muullekin maalle, joka oli määrä nostaa takapajuisuudesta uuteen, rationaaliseen elämänmuotoon.

Pietari kasvoi hämmästyttävän nopeasti. Jo 1700-luvun puolivälissä siellä oli puolitoista sataa tuhatta asukasta. Vuonna 1815 määrä oli jo 340 000 ja miljoona ylitettiin 1890-luvulla. Sen jälkeen kasvu oli yhä hurjempaa, kunnes bolševikkivallakumouksen tuoma romahdus pudotti asukasaluvun yhtäkkiä kolmannekseen: 2,3 miljoonasta vuonna 1917 740 000:een vuonna 1920.

Vastaavanlainen suonenisku tapahtui sitten pian uudelleen Leningradin saarron yhteydessä. Tämäkin lienee ainutlaatuista suurkaupunkien historiassa.

Pietari oli jo periaatteessa monikansallinen kaupunki heti syntyessään. Siellä asui tai ainakin oleskeli venäläisten lisäksi niin hollantilaisia laivureita, englantilaisia kauppiaita kuin ranskalaisia kotiopettajia. Saksalaisten, etenkin Baltian saksalaisten määrä oli suuri ja he palvelivat etenkin virkamiehinä. Komeita kirkkojakin heillä oli parissakin paikassa.

Tietenkin joukossa oli myös alkuperäiskansaa eli suomalaisia, mutta kaupungin kasvaessa heidän suhteellinen osuutensa hupeni vähäiseksi. Kävi siis samoin kuin ruotsinkielisille Helsingissä: vielä vuonna 1900 heitä oli suunnilleen yhtä paljon kuin suomenkielisiä, mutta nykyään enää 5,5 prosenttia.

Venäläiset, joiden osuus helsinkiläisistä oli 1800-luvun alussa ollut myös hyvin huomattava, painuivat suorastaan näkymättömäksi vähemmistöksi 1900-luvulla ja ovat palanneet katukuvaan vasta viime aikoina. Nykyään osuus helsinkiläisistä on noin 3%.

Mutta puhe oli Pietarista. Monelle näyttää jääneen sen historiasta muistiin jonkinlainen pysäytyskuva, jossa se on suurinta suonenmielisten määrää edustava kaupunki koko maailmassa.

Tämä meemi, joka taitaa olla lähtöisin suomalaisen Pietarin ansiokkaan tutkijan, Max Engmanin kynästä, on yleistyksenä aivan harhaanjohtava. Enimmillään Pietariin rekisteröityjen suomalaisten määrä pysyi alle 20000:ssa, mikä oli suomenkieliseksi kaupunkiväestöksi paljon vielä joskus 1870-luvulla, ennen kuin kaupungit meilläkin alkoivat toden teolla kasvaa.

Helsingin noin sadasta tuhannesta asukkaasta toki noin puolet oli vielä ruotsinkielistä vuonna 1900, mutta sekä Turussa että Viipurissa oli jo tuolloin kolmisenkymmentä tuhatta etupäässä suomenkielistä asukasta.

Entä miten kosmopoliittinen kaupunki Pietari todella oli, mikäli nyt ei tuijoteta sen eliitin elämäntyyliin, vaan väestötilastoon?

Vuoden 1897 väestönlaskennan mukaan kaupungin 1 264 000 asukkaasta isovenäläisiä oli 86,5%, saksalaisia 4%, puolalaisia 2,9% ja suomalaisia 1,66% eli 21000 henkeä. Juutalaisia ja virolaisia oli molempia suunnilleen saman verran eli noin 12000 henkeä. Tämä oli muuten aika merkittävä asia ottaen huomioon sen, ettei muukalaisilla periaatteessa ollut eds likeutta asua oman alueensa (tšerta osedlosti) ulkopuolella.

Todettakoon, että tilaston mukaan vähävenäläisiä eli ukrainalaisia oli vain noin 5000 henkeä ja ruotsalaisia noin 4600 henkeä.

Vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan isovenäläisiä oli 4,6 miljoonan asukkaan kaupungissa 84,72%, ukrainalaisia 1,87%, valkovenäläisiä 1,17%, juutalaisia 0,78%, tataareita 0,76%, armenialaisia 0,41%, azereita 0,36%, gruusialaisia 0,22%, tshuvasseja 0,13%, puolalaisia 0,10%, suomalaisia, korealaisia ja saksalaisia kutakin 0,08%.

Eipä tuo kovin suuresta kirjavuudesta kerro. Isovenäläisten määrä näyttäisi siis olevan suunnilleen samalla tasolla kuin sata vuotta sitten. Tosin laittomasti kaupungissa asuvien määrä lienee hyvin huomattava ja onhan tämä jo vanha tilasto muutenkin. Väestökin on jo kasvanut ainakin miljoonalla.

Tilastot tietenkin valehtelevat. Kyseiset ”kansallisuudet” on saatu ainakin vuonna 1897 ihmisten käyttämän kielen perusteella ja esimerkiksi ukrainalaisista suurin osa varmasti osasi venäjää erinomaisesti ja kirjattiin siksi myös isovenäläisiksi, vaikka se ei äidinkieli ollutkaan.

Mitä taas ruotsalaisiin tulee, on selvää, että suurin osa näistä oli lähtöisin Suomesta, vaikka Nobel työllistikin myös monia riikinruotsalaisia. Suurin osa myös sen firman ruotsalaisista oli itse asiassa suomalaisia.

Suomalaisten osuus oli joka tapauksessa jo pieni siinä vaiheessa, kun Pietarista tuli miljoonakaupunki. Heidän merkityksensä ja näkyvyytensä oli joka tapauksessa paljon suurempi, sillä heitä tuli päivittäin paljon Inkeristä ja Karjalan kannakselta myymään etenkin hyväksi tunnettua voitaan joka tehtiin eri metodilla kuin venäläinen.

Kuten Vladimir Dalin artikkeli lukuisten muden kuvausten ohessa todistaa, suomalaiset olivat hyvässä maineessa järkkymättömän rehellisyytensä ansiosta (ks. Vihavainen: Haun pietarin tsuhnat tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Myös suomalaisten lukutaistoisuus, joka oli korkeimmalla tasolla keisarikunnassa, tunnettiin. Vain Virossa ja Liivinmaalla päästiin vastaaviin lukemiin.

Erityisen kosmopoliittiselta 1800-luvun lopun Pietari ei kuitenkaan vaikuta sen enempää kuin nykyäänkään. Toki se välillä pääsi jo vapautumaan siitä provinsiaalisesta kohtalostaan, josta Anna Ahmatova puhui, mutta uusi rautaesirippu uhkaa taas saada historian toistumaan.

Joka tapauksessa Pietari on vanhastaan ollut monien uskontojen kaupunki, vaikka sen tunnetuimmat moskeija, synagoga ja buddhalainen temppeli ovat kaikki varsin uutta perua. Pietari Suuren ajama eurooppalaisuus merkitsi jo joka tapauksessa myös tiettyä uskonnollista monimuotoisuutta katolisten ja protestanttien suvaitsemisen merkeissä.

Mikä on islamin merkitys tällä hetkellä ja tulevaisuudessa niin Pietarissa kuin muissakin Euroopan metropoleissa on kiinnostava kysymys monessakin suhteessa. Uudet ja kulttuurisesti poikkeavat ryhmät pakkaavat keskittymään suurkaupunkeihin, joissa ne usein muodostavat kokonaisia kulttuurienklaaveja.  Sata vuotta sitten tämä oli amerikkalainen ilmiö, nyt se on erityisesti eurooppalainen.