Välsignade freden

 

Siunattu rauha

 

Uudenkaupungin rauhasta yleisesti on jo tullutkin kirjoiteltua (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=uudenkaupungin+rauha ) ja rauhanneuvotteluistakin vielä erikseen ( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kangas ). Tässä nyt kuitenkin vielä katsahdus siihen, miten kenraali Borodkin asian näki sata vuotta sitten.

Kuten Borodkin kertoo, rauhanneuvotteluja ehdotettiin ja tunnusteltiin jo varhain, muun muassa vuosina 1705 ja 1707, mutta Kaarle oli taipumaton. Hänen kerrotaan sanoneen, ettei hän anna venäläisten pitää Pietaria, vaikka hänen pitäisi uhrata viimeinenkin miehensä.

Tsaari Pietarille hänen perustamansa uusi kaupunki oli kuitenkin sine qua non. Se oli hänen elämäntyönsä ydin, ikkuna Eurooppaan ja myös pala Eurooppaa Venäjällä, takapajuisen Moskovan vastapooli ja Pietarin ”paratiisi”. Pietari merkitsi pääsyä merelle ja ilman sitä ei rauhaa Venäjän taholta voinut tulla.

Muut alueet olivat vähäpätöisempiä ja niistä voitiin neuvotella. Viipuria Pietari piti kuitenkin uuden pääkaupunkinsa välttämättömänä suojana. Karl Marx sanoi sitten myöhemmin, että se oli Pietarin kaupungin ”tyyny” ja neuvostokaudella tähän lausuntoon viitattiin aina innokkaasti.

Viipuri olikin aikanaan Suomen ainoa todella vakavasti otettava linnoitus ja sen valloittaminen vaati suuria ponnisteluja. Kerran se jo epäonnistui ja sama kohtalo oli lähellä toisellakin kerralla. Kannattaa muistaa, ettei piirittäjänkään osa ollut yleensä kadehdittavan helppo tuon ajan sodissa ja piiritysten venymistä pyrittiin kaikin tavoin välttämään.

Kun rauhanehdoista sitten tingittiin Kaarlen kuoltua, pysyi Viipuri aina mukana tsaarin vaatimuksissa. Muista ehdoista voitiin joustaa. Suomenkin pitämistä esimerkiksi Helsinkiin saakka vaadittiin jossakin vaiheessa, mutta viimein tsaari oli kypsä saamaan rauhan aikaan suurellakin hinnalla ja lähetti Uuteenkaupunkiin täysivaltaisena edustajanaan P.I. Jagužinskin, jolle myönnettiin oikeus luopua jopa Viipuristakin.

Paikalla ollut venäläisten neuvottelija Osterman sai vihiä asiasta ja pelkäsi pahinta. Hän sai viivytettyä hummaukseen taipuvaisen Jagužinskin saapumista niin, että sopimus oli jo allekirjoitettu, kun tämä viimein saapui. Allekirjoitus oli saatu ultimaatumilla: rauha 24 tunnin kuluessa, tai välit katkaistaan.

Venäläisten ”rauhankampanjaan” liittyi tunnetusti myös väestön terrorisoiminen Ruotsin emämaassa ja jopa aivan Tukholman tuntumassa. Sen väitetään lisänneen suuresti rauhanhaluja.

Ruotsalaisella puolella oli miehiä, jotka ymmärsivät hyvin, ettei pahasti alivoimainen Ruotsi voinut ajan mittaan pitää puoliaan Venäjää vastaan. Pietarin reformit toimivat tehokkaasti eikä maa ollut enää sama takapajula kuin se oli ollut ennen häntä. Tästä kirjoitti muistion muun muassa suomalainen Ehrenmalm.

Ruotsalaisella puolella säilyi kuitenkin merkittävä taipumus pitää itseään muita ja etenkin venäläisiä parempina. Tämä oli havaittavissa vielä satakunta vuotta sitten ja Ibsenin Peer Gyntissä esiintyvä pöyhkeästi esiintyvä Trumpeterstråhle henkilöi juuri tätä asennetta: ruotsalainen urhoollisuus korvasi runsain mitoin sen puuttuvan miesmäärän.

Viipurin Ruotsi sitten kuitenkin menetti, mutta muu Suomi enimmäkseen palautettiin. Tällöin Venäjä ei kuitenkaan saanut takaisin kaikkia Ruotsille aikoinaan menettämiään alueita, huomauttaa Borodkin ja totta tosiaan: Joensuun-Ilomantsin tienoilla me yhä pidämme hallussamme niitä alueita, jotka aikoinaan väkisin otimme Venäjältä. Tsaari Pietarin perusteluihin aluevaltauksilleen oli kuitenkin kuulunut muun muassa Venäjältä ”vääryydellä” vallattujen alueiden palauttaminen.

Millä oikeudella sitten Viipuri otettiin, on kysymys sinänsä. Sen ruotsalaisuus ainakin oli kiistattomampaa ja vanhempaa perua kuin Pohjois-Karjalan.

Mutta miekallahan näitä aluekysymyksiä on historiassa aina totuttu ratkomaan. Kun joki alue on verellä ostettu, kuten etenkin venäläisillä on ollut tapana sanoa, ei sitä muulla hinnalla poiskaan anneta.

Tässä kohtaa on tietenkin sopivaa vastata, että onhan sitä verta annettu toiseltakin puolelta, joten argumentti on yhtä tyhjän kanssa. Mikäli kuitenkin ruvetaan laskemaan, miten monta henkeä kukin on joutunut uhraamaan, loppuu riita siihen. Ainakin viimeisin Viipurin hankkiminen on maksanut Venäjälle sellaisen määrän ihmisuhreja, ettei sen luovuttaminen ole hevin kuviteltavissa.

Mutta aikoinaan siis Venäjä joka tapauksessa tyytyi Suomen suunnalla Viipuriin ympäristöineen. Käkisalmea pidettiin sen strategisena lisäkkeenä.

Kyllä Venäjällä esiintyi ajatuksia laajemmistakin valloituksista Suomessa, mutta ne toteutettiin vasta Hattujen sodan jälkeen. Loput miehitetystä Suomesta palautettiin silloinkin, joten väite siitä, ettei venäläinen koskaan väistyisi valloittamattomaltaan alueelta, ei tuolloinkaan pitänyt paikkaansa.

Kun koko Suomi viimein kaapattiin Suomen sodassa, oli asian taustalla ennen muuta kaksi seikkaa: uusi suurpoliittinen konstellaatio ja Kustaa III:n sodan osoittama pohjoisen vaaran reaalisuus.

Kun Ranska yhtäkkiä muuttuikin Ruotsin tukijasta sen viholliseksi, saattoi Venäjä kaikin mokomin pitää Suomen. Kustaan sota taas oli osoittanut, ettei ajatus Ruotsin mahdollisesta hyökkäyksestä ollut mitään fantasiaa, vaan täysin reaalinen mahdollisuus, joka myös aktualisoitui.

Pietarin kaunottarien unia, joiden johdosta Napoleon ilmoitti olevansa huolestunut, häiritsi Kustaan sodan aikana toden teolla Suomenlahdelta jyrisevä tykkituli ja ettei asia toistuisi, vallattiin siis nyt koko Suomi.

Yhä uudelleen unohdetaan, että Haminan rauhassa liitetyn Suomen itärajana oli Kymijoki eikä suinkaan Rajajoki. Vanhan Suomen liittäminen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812 ei ollut mitenkään itsestään selvä läpihuutojuttu, vaan erittäin merkittävä poliittinen toimi, jolla oli vaikutusvaltaiset vastustajansakin.

Uusissa oloissa katsottiin joka tapauksessa, ettei enää ollut strategista tarvetta pitää Viipuria erillään Uudesta Suomesta. Samaa keisarikuntaahan sitä oltiin. Jopa Kymijoen linjan linnoituksia ja Saimaan laivastoa pidettiin nyt tarpeettomana rasituksena. Myöhemmin niiden tarve kyllä taas ajankohtaistui.

Talvisodassa Viipuri valloitettiin taas suomalaisilta, mutta sitä ei nyt suinkaan liitetty Venäjään, vaan uuteen Karjalais-suomalaiseen neuvostotasavaltaan, jonka katsottiin olevan eräänlainen suomalainen valtio. Tämän johdosta Viipuria ei edes nimitetty vanhalla venäläisellä nimellään Vyborg, vaan sen suomalaisuutta korostettiin kutsumalla sitä venäjäksiin nimellä Viipuri (Виипури).

Vasta jatkosodan jälkeen Viipuri ja koko Karjalan kannas liitettiin Venäjään (Leningradin alueeseen) ja sen raja Karjalais-suomalaisen SNT:n kanssa kulki Laatokan Karjalassa. Kaikkien Venäjään liitettyjen paikkakuntien nimet venäläistettiin, mutta ”karjalais-suomalaiset” säilyttivät nimenomaan suomalaisen muotonsa. Niinpä esimerkiksi Sortavala on venäjäksikin yhä Sortavala (Сортавала) eikä sitä kutsuta vanhalla venäläisellä nimellään Serdopol.

Kummallisempaa on, että itse asiassa ikivanha karjalainen -ja vuoteen 1617 saаkka venäläinen- Käkisalmi sai uuden uutukaisen ja itse asiassa kovin typerän nimen Priozjorsk (Приозерск) sen sijaan, että olisi käytetty vakiintunutta venäläistä muotoa Keksgolm tai vaikkapa vanhaa nimeä Korela.

Mutta sellaisia se aikakausi ihmisillä teetti. Verta oli vuotanut paljon, kovin paljon ja mitä sillä oikein olikaan saatu aikaan? Vanhojen rajojen palauttaminen! Mielipidetutkimukset osittivat syvää tyytymättömyyttä Venäjällä.

Kaiken uudelleennimeämismanian takana on selvästi havaittavissa se seikka, ettei Venäjään liitettyjen alueiden palauttamista suomalaisille monien verilöylyjen jälkeen pidetty enää lukuun otettavana mahdollisuutena. Samalla myös Viipurin menettänyt Karjalais-suomalainen SNT vaipui yhä mitättömämmäksi provinssiksi, johon oli vaikea ajatella yhdistettävän enää Suomea.

Viipurilla on ollut kohtalonsa. Borodkinin mukaan sitä nimitettiin jo vuosisatoja sitten venäläisten haudaksi (могилою московитов).

Sellanen ol’ Viipuri, laulettiin aikoinaan. Karjalaisten kaupungin sijaan siitä tehtiin mahtikäskyllä venäläisten kaupunki, mutta tämä tapahtui vasta jatkosodan jälkeen.