Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle kangas. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle kangas. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

torstai 29. tammikuuta 2026

Rauha saatiin aikaan silloinkin

 

Kun rauhaa ennen maailmassa hierottiin

 

Suuri Pohjan sota oli yksi noita aikakautensa suuria sotia, jonka lopputulos muutti Pohjois-Euroopan tilanteen perin juurin.

Ruotsin alue kutistui Uudenkaupungin rauhan jälkeen vuonna 1721 käsittämään lähinnä vain vanhan ydinalueen eli Ruotsi-Suomen. Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa, jotka olivat kuuluneet valtakuntaan vain noin sata vuotta, oli enimmäkseen palautettava takaisin Venäjälle ja lisäksi Ruotsi menetti myös balttilaiset alueensa ja suuren osan Saksan keisarikuntaan kuuluneita alueita.

Mutta huonomminkin olisi voinut mennä. Aivan hiljattain (1658) valloitetut Skoone, Blekinge Hallanti ja Bohuslän ja pohjoisempana (1645) Jämtlanti ja Härjedalen säilyivät yhä vain Ruotsilla, kuten suurin osa Suomeakin.

Ruotsia ei vielä sentään Puolan tapaan jaettu naapureiden kesken, mikä ratkaisu sittemmin oli jo jonkin aikaa naapurien puheenaiheena.

Maa oli metalleista hyvin rikas ja sen väki yritteliästä ja aikaansaapaa. Kun onnettomasta Vapauden ajan heikkoudesta päästiin, valtakunta voimistui. Imperiumin haamusäryt vaivasivat nuorta kuningasta ja Kustaa III uskalsi jopa hyökätä Venäjälle vuonna 1788, kuten tiedämme.

Mutta Kaarle XII:n kuolemasta (1719) lähtien ja itse asiassa jo vähän aiemminkin rauhaa oli alettu tunnustella ja siitä neuvoteltiin asianmukaisella arvokkuudella ja suurvaltojen edustajille soveliain muodoin.

Itse rauha saatiinkin aikaan ja sen ehtoihin kuului myös, että Venäjä maksoi Ruotsille vielä rahaakin saamistaan alueista. Vastaavaa korvausta ehdotti myös Suomen edustaja, muistaakseni Carl Enckell Molotoville vielä jatkosodan rauhaa solmittaessa ja viittasi siihen, että myös Pietari Suuri oli niin tehnyt.

Molotovin kalsean huumoriin mukainen oli vastaus, jossa hän kehotti kääntymään asiassa jälleen Pietarin Puoleen.

 

Mutta näin sitä reuhaa aikoinaan hierottiin:

tiistai 8. joulukuuta 2020

Kun meillä maailmanhistoriaa tehtiin

 

Kaikki loppuu aikanaan

 

Tomi Kangas, Uudenkaupungin ”siunattu” rauha 1721 -Suuren Pohjan sodan ja Isonvihan päätös. Uudenkaupungin merihistoriallinen yhdistys 1996, 199 s.

 

Kylläpä mahtoi rauha tuntua ”siunatulta” (väsignad) tai ”kultaiselta” (gylden), kun se Suuren Pohjan sodan pitkien vuosien jälkeen viimein saatiin.

Sankarikuningas oli säikytellyt puolta Eurooppaa ja ilmeisesti kuvitellut olevansa jonkinlainen maailman napa vielä silloinkin, kun oma maa oli riistetty putipuhtaaksi ja reaaliset mahdollisuudet vanhan mahtiaseman palauttamiseksi olivat inhimillisesti katsoen olemattomat.

Suomea tässä sodassa tunnetusti raadeltiin joka puolelta. Ennen sotaa kärsittiin Suuret kuolovuodet ja sodan aikana raivosi rutto. Yhä uudet sotaväenotot tyhjensivät maan miehistä ja hevosista ja vihollisen miehitys vaati lopulta ihmisveroakin jopa pienten lasten muodossa.

Kaiken kukkuraksi ruotsalaiset kehtasivat syyttää suomalaisia puutteellisesta patriotismista, vaikka eivät olleet paljoakaan saaneet aikaan Suomen puolustamiseksi, kun vihollinen sinne hyökkäsi. Daniel Jusleniuksella oli aihetta närkästykseen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=juslenius ).

Aina silloin tällöin on huomautettu, että kuvamme Ison vihan kauhuista ovat pitkälti perustuneet niihin valituksiin, joita suomalaiset kärsimystensä johdosta sodan jälkeen esittivät ja niissä tietenkin oli veronmaksajan syytä kuvata tilanne mahdollisimman synkin värein. Onkin helppo havaita, että Ison vihan ajan kuvauksen painotukset ovat olleet alttiita muutoksille, etten sanoisi suhdanteille.

Sekin seikka kyllä tuppaa jäämään meillä vähälle huomiolle, että venäläiset usean vuoden aikana hävittivät kaleerilaivastoillaan myös varsinaisen Ruotsin rannikoita jopa ihan Tukholman lähellä. Nämä rysshärjningar taitavat vieläkin olla muistoina ruotsalaisten takaraivossa. Ainakin ne selvästi kypsyttivät ruotsalaisten halua solmia rauha myös suurin uhrauksin.

Tomi Kangas on käyttänyt kirjassaan melkoisesti alkuperäislähteitä, myös venäläisiä, joita on hänelle suomennettu. Tarina onkin aika dramaattinen.

Rauhan mahdollisuudesta oli vuonna 1721 puhuttu jo useamman vuoden aikana, mutta konkreettiset päätökset vain lykkääntyivät. Itse asiassa neuvottelujakin käytiin vielä Kaarle XII eläessä Ahvenanmaan Lövössä, jonne piti tarkoitusta varten jopa rakentaa uusi, asian arvolle sopiva talo.

Sitä varten tuotiin Suomen mantereen puolelta muun muassa 145 ikkunaa. Venäläisellä valtuuskunnalla oli käytössään 27 asuinhuonetta, joissa kaikissa oli tulisijat. Pelkästään Ruotsin valtuuskuntaan kuului yhteensä 600 henkilöä ja ns. terävää päätä varten tarvittiin runsaasti kaikenlaisia herkkuja, kuten viinejä. Loppuun ajetulla Ruotsilla oli tarve näyttää olevansa vielä voimissaan.

Tsaari Pietari itse kävi Turussa ollakseen lähellä neuvottelijoita ja hyväksyi jo paroni Görtzin laatiman sopimusluonnoksen, jonka mukaan Ruotsi luovuttaisi Venäjälle Baltian provinssinsa sekä Viipurin. Korvaukseksi se saisi ottaa Tanskalta Norjan, tarpeen tullen Venäjän avulla.

Kaarle XII ei moisia ehtoja kuitenkaan hyväksynyt ja Ruotsi saattoi vielä pari vuotta pelata Englannin ja Venäjän vastakohtaisuudella ja pitää yllä sotavalmiutta Ranskan toimittamilla apurahoilla.

Vuonna 1721 suurpolitiikka ei enää riittänyt Ruotsia elähdyttämään ja sitä paitsi Kaarle XII oli kuollut ja Norjan-retki kärsinyt fiaskon. Venäjän laivasto teki taas tuhojaan, vaikka se vuonna 1720 jättikin Ruotsin rauhaan. Ruotsalaiset selittävät asiaa Flisön (ven. Grengam) taistelulla, jota venäläiset taas pitävät voittonaan. Tosiasiassa molemmat osapuolet kärsivät siinä pahoja tappioita, joiden laajuus ainakin Venäjän puolelta on vielä kunnolla selvittämättä.

Mutta niin sitä sitten otettiin lusikka kauniiseen käteen ja istuttiin neuvottelupöytään Uudessakaupungissa. Neuvottelujen paikka on tiedossa, mutta ajan rakennuksia ei ole säilynyt.

Ruotsin pääneuvottelija oli suomalaissyntyinen Johan Paulinus Lillienstedt, Mouhijärven kirkkoherran poika, joka oli ylennyt vapaaherralliseen säätyyn. Hänen käsialaansa olivat muun muassa oppinut runoelma Suomen ylistykseksi ja arvostettu romanttinen runo Klagan af Iris afresa.  Lillienstedt kuoli sittemmin Ruotsin Pommerissa vuonna 1732. Ruotsin toinen neuvottelija oli vapaaherra Otto Reinhold Strömfelt, joka omisti kartanoita Liivinmaalla.

Erikoista on, että Lillienstedtin veli, vapaaherra Carl Lagerflycht toimi sodan aikana virassa vuoroin sekä Turussa, että Uumajassa. Jälkimmäisessä paikassa hän kuoli Länsipohjan maaherrana paetessaan venäläisten hävitystä vuonna 1720.

Uuteenkaupunkiin Ruotsin neuvottelijat läksivät jo maaliskuun lopulla, kun merellä vielä oli jääesteitä. Siellä oli jo Venäjän edustaja, skotlantilaista syntyperää oleva Jakob Bruce, mutta Heinrich Johann Osterman, Venäjän puolen saksalaissyntyinen neuvottelija ja Pietarin jälkeisen ajan suuri vaikuttaja saapui paikalle vasta kuukautta myöhemmin. Molemmat palkittiin sittemmin runsaskätisesti ansioistaan rauhan solmimisessa.

Myös Uudenkaupungin neuvottelutalo pystytettiin varta vasten suurta tapahtumaa varten ja sen vuoksi revittiin useita vanhoja rakennuksia ja tuotiin kamareita naapuripitäjistäkin. Neuvottelijat astuivat aina taloon kukin omasta päädystään.

Vähäväkiselle Uudellekaupungille, jonka bisnekset sodan vuoksi olivat lamassa, tuotti ravinnon hankkiminen neuvottelijoille runsaasti kuluja, joita ei vähennetty sen venäläisille maksamasta sotaverosta.

Enimmäkseen venäläisten tarpeisiin hankittiin muun muassa 311 härkää, 1785 lammasta, 24709 kananmunaa, 540 kannua (1413 l.) olutta ja 512 leiviskää (4353) kiloa voita.

Ruotsalaisten saamat ohjeet olivat aluksi tiukat, eikä edes Tallinnaa, saati Viipuria haluttu luovuttaa. Pietari taas suunnitteli rajan vetämistä Saimaalle.

Venäjä jatkoi kuitenkin painostustaan myös sotaisin keinoin ja Uumajakin poltettiin jo peräti kolmannen kerran. Aivan viime vaiheessa suuri laivasto valmistautui taas kerran hyökkäämään Gävlen kimppuun.

Viipurista yritettiin kuitenkin pitää kiinni viimeiseen saakka, mutta lopulta oli annettava periksi. Vaikuttivatko asiaan lahjukset, joita tsaari määräsi annettavaksi neuvotteluja varten, on epätietoista. Venäläiset joka tapauksessa selittivät Viipurin olevan ehdottoman välttämätön Pietarin turvallisuudelle ja sen alueesta neuvotteleminen taas oli kokonaan poissa laskuista. Halutessaanhan Venäjä olisi voinut pitää koko Suomen, huomautettiin aiheellisesti.

Viipurin takia ruotsalaiset uhkasivat toistuvasti jo katkaista neuvottelut, mutta venäläiset pysyivät kovina. Heillä näyttää olleen tiedot ruotsalaisten saamista ohjeista. Neuvottelujen edistymiseen oli Pietarin mukaan varattu 100 000 tukaattia, mutta vain 10000 oli tarvinnut käyttää. Sillä summalla oli kaiketi ostettu noita tärkeitä tietoja.

Viipuri siis menetettiin ja samoin koko Baltia. Myöskään kasakkapäällikkö Mazepan seuraajia venäläiset eivät suostuneet armahtamaan ruotsalaisten yrityksistä huolimatta. Vielä aivan viime vaiheessa Lillienstedt vetosi Ostermaniin, että raja sataisiin kulkemaan Viipurin itäpuolelta, mutta kaikki oli turhaa.

Sen sijaan Venäjä kyllä suostui maksamaan saamistaan alueista. Kun Ruotsi otti niiden hintana vastaan kaksi miljoonaa riikintaalaria, ei sillä sen jälkeen ollut niihin enää mitään oikeuksia. Entisten Ruotsin alamaisten oikeudet sen sijaan luvattiin pitää voimassa, mikä tapahtuikin.

Nälkää näkevä Ruotsi sai myös tuoda Baltiasta 50000 ruplan arvosta viljaa ilman mitään tulli- tai muita maksuja, mikä lienee hieman virkistänyt aluemenetysten takia masentuneita mieliä.

Kuultuaan rauhan solmimisesta Pietari matkusti Suomen alueelta nimikkokaupunkiinsa, jossa aloitettiin välittömästi huikea juhlinta, jota kuulutti kaikkialle satojen tykkien lakkaamaton jyrinä.

Venäjän uusi status eurooppalaisena imperiumina oli vahvistettu ja tsaari otti uudeksi arvonimekseen Imperator Vserossijski. Entinen Rus oli nyt nimeltään Rossija -Vserossijskaja imperija ja sen hallitsija imperator, jota suomeksi nimitetään keisariksi. Hänelle myönnettiin myös arvonimet Suuri ja Isänmaan isä.

Sodasta tavattomasti kärsinyt Venäjäkin pääsi nyt toipumaan rasituksistaan ja sen väestö sekä alue kasvoivat huimaa vauhtia, ohittaen ennen pitkää Ranskan, Euroopan todellisen suurvallan lukemat.

Meillä Suomessa ja eritoten Savossa rauha varmastikin otettiin vastaan helpottuneina, mutta uusi raja aiheutti sen, että Saimaan (muun muassa Sulkavan) alueen kukoistava kemian teollisuus (tervanpoltto) hiipui kokonaan. Venäläinen Viipuri ei enää sopinut tämän Ruotsin tärkeän strategisen tuotteen tapulikaupungiksi.

Joka tapauksessa maailmanhistorian lehti oli kääntynyt. Venäjä oli nyt Itämeren valtias ja piti tätä asemaa hallussaan aina bolševikkikaappaukseen ja Brest-Litovskin rauhaan saakka. Sen jälkeen sen asemaa on haastettu yhä uudelleen vaihtelevalla menestyksellä.

 

tiistai 8. joulukuuta 2020

Kun meillä maailmanhistoriaa tehtiin

 

Kaikki loppuu aikanaan

 

Tomi Kangas, Uudenkaupungin ”siunattu” rauha 1721 -Suuren Pohjan sodan ja Isonvihan päätös. Uudenkaupungin merihistoriallinen yhdistys 1996, 199 s.

 

Kylläpä mahtoi rauha tuntua ”siunatulta” tai ”kultaiselta”, kun se Suuren Pohjan sodan jälkeen viimein saatiin.

Sankarikuningas oli säikytellyt puolta Eurooppaa ja ilmeisesti kuvitellut olevansa jonkinlainen maailman napa vielä silloinkin, kun oma maa oli riistetty putipuhtaaksi ja reaaliset mahdollisuudet vanhan mahtiaseman palauttamiseksi olivat inhimillisesti katsoen olemattomat.

Suomea tässä sodassa tunnetusti raadeltiin joka puolelta. Ennen sotaa kärsittiin Suuret kuolovuodet ja sodan aikana raivosi rutto. Yhä uudet sotaväenotot tyhjensivät maan miehistä ja hevosista ja vihollisen miehitys vaati lopulta ihmisveroakin jopa pienten lasten muodossa.

Kaiken kukkuraksi ruotsalaiset kehtasivat syyttää suomalaisia puutteellisesta patriotismista, vaikka eivät olleet paljoakaan saaneet aikaan Suomen puolustamiseksi, kun vihollinen sinne hyökkäsi. Daniel Jusleniuksella oli aihetta närkästykseen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=juslenius ).

Aina silloin tällöin on huomautettu, että kuvamme Ison vihan kauhuista ovat pitkälti perustuneet niihin valituksiin, joita suomalaiset kärsimystensä johdosta sodan jälkeen esittivät ja niissä tietenkin oli veronmaksajan syytä kuvata tilanne mahdillisimman synkin värein. Onkin helppo havaita, että Ison vihan ajan kuvauksen painotukset ovat olleet alttiita muutoksille, etten sanoisi suhdanteille.

Sekin seikka kyllä tuppaa jäämään meillä vähälle huomiolle, että venäläiset usean vuoden aikana hävittivät kaleerilaivastoillaan myös varsinaisen Ruotsin rannikoita jopa ihan Tukholman lähellä. Nämä rysshärjningar taitavat vieläkin olla muistoina ruotsalaisten takaraivossa. Ainakin ne selvästi kypsyttivät ruotsalaisten halua solmia rauha myös suurin uhrauksin.

Tomi Kangas on käyttänyt kirjassaan melkoisesti alkuperäislähteitä, myös venäläisiä, joita on hänelle suomennettu. Tarina onkin aika dramaattinen.

Rauhan mahdollisuudesta oli vuonna 1721 puhuttu jo useamman vuoden aikana, mutta konkreettiset päätökset vain lykkääntyivät. Itse asiassa neuvottelujakin käytiin vielä Kaarle XII eläessä Ahvenanmaan Lövössä, jonne piti tarkoitusta varten jopa rakentaa uusi, asian arvolle sopiva talo.

Sitä varten tuotiin Suomen mantereen puolelta muun muassa 145 ikkunaa. Venäläisellä valtuuskunnalla oli käytössään 27 asuinhuonetta, joissa kaikissa oli tulisijat. Pelkästään Ruotsin valtuuskuntaan kuului yhteensä 600 henkilöä ja ns. terävää päätä varten tarvittiin runsaasti kaikenlaisia herkkuja, kuten viinejä. Loppuun ajetulla Ruotsilla oli tarve näyttää olevansa vielä voimissaan.

Tsaari Pietari itse kävi Turussa ollakseen lähellä neuvottelijoita ja hyväksyi jo paroni Görtzin laatiman sopimusluonnoksen, jonka mukaan Ruotsi luovuttaisi Venäjälle Baltian provinssinsa sekä Viipurin. Korvaukseksi se saisi ottaa Tanskalta Norjan, tarpeen tullen Venäjän avulla.

Kaarle XII ei moisia ehtoja kuitenkaan hyväksynyt ja Ruotsi saattoi vielä pari vuotta pelata Englannin ja Venäjän vastakohtaisuudella ja pitää yllä sotavalmiutta Ranskan toimittamilla apurahoilla.

Vuonna 1721 suurpolitiikka ei enää riittänyt Ruotsia elähdyttämään ja sitä paitsi Kaarle XII oli kuollut ja Norjan-retki kärsinyt fiaskon. Venäjän laivasto teki taas tuhojaan, vaikka se vuonna 1720 jättikin Ruotsin rauhaan. Ruotsalaiset selittävät asiaa Flisön (ven. Grengam) taistelulla, jota venäläiset taas pitävät voittonaan. Tosiasiassa molemmat osapuolet kärsivät siinä pahoja tappioita, joiden laajuus ainakin Venäjän puolelta on vielä kunnolla selvittämättä.

Mutta niin sitä sitten otettiin lusikka kauniiseen käteen ja istuttiin neuvottelupöytään Uudessakaupungissa. Neuvottelujen paikka on tiedossa, mutta ajan rakennuksia ei ole säilynyt.

Ruotsin pääneuvottelija oli suomalaissyntyinen Johan Paulinus Lillienstedt, Mouhijärven kirkkoherran poika, joka oli ylennyt vapaaherralliseen säätyyn. Hänen käsialaansa olivat muun muassa oppinut runoelma Suomen ylistykseksi ja arvostettu romanttinen runo Klagan af Iris afresa.  Lillienstedt kuoli sittemmin Ruotsin Pommerissa vuonna 1732. Ruotsin toinen neuvottelija oli vapaaherra Otto Reinhold Strömfelt, joka omisti kartanoita Liivinmaalla.

Erikoista on, että Lillienstedtin veli, vapaaherra Carl Lagerflycht toimi sodan aikana virassa vuoroin sekä Turussa, että Uumajassa. Jälkimmäisessä paikassa hän kuoli Länsipohjan maaherrana paetessaan venäläisten hävitystä vuonna 1720.

Uuteenkaupunkiin Ruotsin neuvottelijat läksivät jo maaliskuun lopulla, kun merellä vielä oli jääesteitä. Siellä oli jo Venäjän edustaja, skotlantilaista syntyperää oleva Jakob Bruce, mutta Heinrich Johann Osterman, Venäjän puolen saksalaissyntyinen neuvottelija ja Pietarin jälkeisen ajan suuri vaikuttaja saapui paikalle vasta kuukautta myöhemmin. Molemmat palkittiin sittemmin runsaskätisesti ansioistaan rauhan solmimisessa.

Myös Uudenkaupungin neuvottelutalo pystytettiin varta vasten suurta tapahtumaa varten ja sen vuoksi revittiin useita vanhoja rakennuksia ja tuotiin kamareita naapuripitäjistäkin. Neuvottelijat astuivat aina taloon kukin omasta päädystään.

Vähäväkiselle Uudellekaupungille, jonka bisnekset sodan vuoksi olivat lamassa, tuotti ravinnon hankkiminen neuvottelijoille runsaasti kuluja, joita ei vähennetty sen venäläisille maksamasta sotaverosta.

Enimmäkseen venäläisten tarpeisiin hankittiin muun muassa 311 härkää, 1785 lammasta, 24709 kananmunaa, 540 kannua (1413 l.) olutta ja 512 leiviskää (4353) kiloa voita.

Ruotsalaisten saamat ohjeet olivat aluksi tiukat, eikä edes Tallinnaa, saati Viipuria haluttu luovuttaa. Pietari taas suunnitteli rajan vetämistä Saimaalle.

Venäjä jatkoi kuitenkin painostustaan myös sotaisin keinoin ja Uumajakin poltettiin jo peräti kolmannen kerran. Aivan viime vaiheessa suuri laivasto valmistautui taas kerran hyökkäämään Gävlen kimppuun.

Viipurista yritettiin kuitenkin pitää kiinni viimeiseen saakka, mutta lopulta oli annettava periksi. Vaikuttivatko asiaan lahjukset, joita tsaari määräsi annettavaksi neuvotteluja varten, on epätietoista. Venäläiset joka tapauksessa selittivät Viipurin olevan ehdottoman välttämätön Pietarin turvallisuudelle ja sen alueesta neuvotteleminen taas oli kokonaan poissa laskuista. Halutessaanhan Venäjä olisi voinut pitää koko Suomen, huomautettiin aiheellisesti.

Viipurin takia ruotsalaiset uhkasivat toistuvasti jo katkaista neuvottelut, mutta venäläiset pysyivät kovina. Heillä näyttää olleen tiedot ruotsalaisten saamista ohjeista. Neuvottelujen edistymiseen oli Pietarin mukaan varattu 100 000 tukaattia, mutta vain 10000 oli tarvinnut käyttää. Sillä summalla oli kaiketi ostettu noita tärkeitä tietoja.

Viipuri siis menetettiin ja samoin koko Baltia. Myöskään kasakkapäällikkö Mazepan seuraajia venäläiset eivät suostuneet armahtamaan ruotsalaisten yrityksistä huolimatta. Vielä aivan viime vaiheessa Lillienstedt vetosi Ostermaniin, että raja sataisiin kulkemaan Viipurin itäpuolelta, mutta kaikki oli turhaa.

Sen sijaan Venäjä kyllä suostui maksamaan saamistaan alueista. Kun Ruotsi otti niiden hintana vastaan kaksi miljoonaa riikintaalaria, ei sillä sen jälkeen ollut niihin enää mitään oikeuksia. Entisten Ruotsin alamaisten oikeudet sen sijaan luvattiin pitää voimassa, mikä tapahtuikin.

Nälkää näkevä Ruotsi sai myös tuoda Baltiasta 50000 ruplan arvosta viljaa ilman mitään tulli- tai muita maksuja, mikä lienee hieman virkistänyt aluemenetysten takia masentuneita mieliä.

Kuultuaan rauhan solmimisesta Pietari matkusti Suomen alueelta nimikkokaupunkiinsa, jossa aloitettiin välittömästi huikea juhlinta, jota kuulutti kaikkialle satojen tykkien lakkaamaton jyrinä.

Venäjän uusi status eurooppalaisena imperiumina oli vahvistettu ja tsaari otti uudeksi arvonimekseen Imperator Vserossijski. Entinen Rus oli nyt nimeltään Rossija -Vserossijskaja imperija ja sen hallitsija imperator, jota suomeksi nimitetään keisariksi. Hänelle myönnettiin myös arvonimet Suuri ja Isänmaan isä.

Sodasta tavattomasti kärsinyt Venäjäkin pääsi nyt toipumaan rasituksistaan ja sen väestö sekä alue kasvoivat huimaa vauhtia, ohittaen ennen pitkää Ranskan, Euroopan todellisen suurvallan lukemat.

Meillä Suomessa ja eritoten Savossa rauha varmastikin otettiin vastaan helpottuneina, mutta uusi raja aiheutti sen, että Saimaan (muun muassa Sulkavan) alueen kukoistava kemian teollisuus (tervanpoltto) hiipui kokonaan. Venäläinen Viipuri ei enää sopinut tämän Ruotsin tärkeän strategisen tuotteen tapulikaupungiksi.

Joka tapauksessa maailmanhistorian lehti oli kääntynyt. Venäjä oli nyt Itämeren valtias ja piti tätä asemaa hallussaan aina bolševikkikaappaukseen ja Brest-Litovskin rauhaan saakka. Sen jälkeen sen asemaa on haastettu yhä uudelleen vaihtelevalla menestyksellä.

What do you want to do ?
New mail

perjantai 19. elokuuta 2011

Karjalan kävijöitä


Karjalan kävijöitä
Nick Baron, The King of Karelia. Col. P.J. Woods and the British Intervention in North Russia 1918-1919. A History and Memoir. London 2007. Francis Boutle Publishers. 345 s.
Pekka Hakamies, Olga Fishman, Unelma uudesta Karjalasta. SKS 2006. 116 s.

Vienankarjalaiset talonpojat kokivat merkittävän kulttuurishokin, kun englantilainen lentokone laskeutui kylän niitylle vuonna 1918. Vieraassa ympäristössä koki olevansa myös irlantilainen eversti P.J. Woods, joka tuolloin johti karjalaista legioonaa ”saksalaisten johtamia suomalaisia vastaan”.
Nick Baron, joka on hyvin perehtynyt Itä-Karjalan historiaan, on julkaissut ja kommentoinut Woodsin muistelmat, jotka on kirjoitettu varsin vapaalla kädellä, mutta sisältävät toki paljon pittoreskeja huomioita ja kiinnostavia kuvauksia kulttuurien kohtaamisesta.
Woods oli pohjoisirlantilainen unionisti, mutta myös irlantilainen patriootti, joka kertomansa mukaan varusti karjalaisen osastonsa vihreillä apilanlehtitunnuksilla. Tarvittava kangas leikattiin biljardipöydästä ja karjalaisen ”otraatan” nimeksi annettiin komeasti ”Royal Irish Karelians”.
Woods ei pane kynttiläänsä vakan alle selostaessaan joukkonsa menestyksiä ”saksalaisten johtamia suomalaisia” vastaan ja liioittelee huimasti jälkimmäisten tappioita. Näiden johtajasta, Toivo Kuismastakin tehdään saksalainen ”Kooczman”.
Myös karjalaisten villit tavat ja suomalaisten valloittajien hirmuinen terrori kuuluvat pikemmin brittiläisen siirtomaasoturin klubitarinoinnin kuin vakavan muistelun piiriin. Woods ei näytä lainkaan edes ottaneen huomioon sitä, että ”saksalais-suomalaiset” itse asiassa edustivat myös osaa karjalaisista.
Woods itse näyttää olleen kirjava persoona, jonka tie johti buurisodasta ensimmäisen maailmansodan länsirintamalle ja sieltä Karjalan kautta Liettuaan. Myöhemmässä vaiheessa hän ylläpiti Lontoossa instituuttia ja ystävystyi myöhemmin ”Lordi Haw-Hawna” kuuluisaksi tulleen henkilön kanssa, joka esiintyi toisessa maailmasodassa radioäänenä Saksan puolella ja joutui sittemmin maanmiestensä teloittamaksi. Woodsilla oli ilmeistä taipumusta tulla erotetuksi tehtävistään ja hänen karjalaisten urotöidensä suurentelu onkin nähtävä tätä taustaa vasten. Muistelmat eivät mullista kuvaamme Vienan Karjalan historiasta, mutta antavat kyllä siihen poikkeuksellisen näkökulman, joka ei ole vailla kiinnostavuutta.
Brittien vierailu Karjalassa oli vain lyhyt episodi. Toden teolla paha maailma tunkeutui laulumaille 1930-luvulla, kun Stalin ulotti vallankumouksensa koko laajaan neuvostojen maahan. Pekka Hakamiehen ja Olga Fishmanin kokoamassa kirjassa välittyy kuva Karjalan muuttuvista kasvoista. Traktorit ilmestyivät Aunuksen pelloille ja Uhtuan osuuskauppaa valaisi sähkövalo. Kirkontornista hypättiin laskuvarjolla ja Kiestingin valistustaloon rakennettiin näyttämö. Pappien sijasta paasasivat propagandistit ja agitaattorit.
Uskonnollisia juhlia syrjäyttämään tarjottiin vanhoillaan elävälle Karjalan kansalle nyt ”punaista pääsiäistä” ja taistelevat jumalattomat yrittivät parhaansa mukaan kaupitella omaa evankeliumiaan.
Stalin pani Karjalassakin toimeen ”luokkataistelun”, jossa osa kansaa mobilisoitiin sortamaan toista. Suomalaiset maahanmuuttajat, jotka olivat panneet alkuun maan modernisoinnin, sopivat aikanaan myös erinomaisesti maalitauluksi.
Karjalan luonnonrikkaudet, joista vuosikymmenien mittaan paljon puhuttiin, eivät tähän päivään mennessä ole paljoakaan vaurastuttaneet kantaväestöä, tuskin paljon muitakaan.
Karjalaisten harvalukuiset kanta-asukkaiden ryhmät oli modernisaation vyöryssä tuomittu häviäjiksi. Vaikutusvaltaiset ulkomaalaiset ystävät eivät viihtyneet Karjalassa kauan ja itse kantakansallisuuskin oli keskuudessaan eripurainen. Brittien ohella myös sekä suomalaiset että venäläiset näkivät karjalaisissa etnografisesti kiinnostavan kuriositeetin. Jälkimmäisten mielestä se tuli saattaa modernisaation piiriin. Brittiupseerin edustama valtio ei puolestaan edes harkinnut tällaisen taakan ottamista, vaikka asiasta kyllä huhuttiin. Sillä taholla rajoituttiin univormujen antamiseen ja parranajoon. Kun hänen majesteettinsa laivat höyrysivät tiehensä, ei Lontoossa enää tarvinnut omistaa ajatustakaan kaukaisen arktisen maan villi-ihmisten kohtalolle.


lauantai 1. elokuuta 2026

Kauhujen ajan analyysi

 

Kun Suomi paloi

 

Christer Kuvaja, När Finland stod i brand. Rysshärjningarna 1713-1721. Svenskt militärhistoriskt Förlag, 2020, 286 s.

 

     Viime vuosina on maassamme ilmestynyt huomattava määrä Suuren Pohjan sodan (1700-1721) ja venäläismiehityksen ajan eli Isonvihan (1713-1721) historiaan liittyviä merkittäviä tutkimuksia.

     Vanhat tutkimukset, kuten K.J. Lindeqvistin klassinen teos tai Lauri Kujalan väitöskirja, jossa kuvataan muun muassa niinkin kummallista ilmiötä, kuin sodan vallitessa tehtyä alueellista rauhaa (ks. Vihavainen: Haun lauri kujala tulokset ), ovat säilyttäneet arvonsa.

     Uutta ja asioiden ymmärtämisen kannalta olennaisen tärkeää tutkimusta on kuitenkin myös tullut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana runsaasti.

     Antti Kujalan ”Miekka ei laske leikkiä” on keskittynyt isoavihaa edeltävään suuren Pohjan sodan aikaan (ks. Vihavainen: Haun ajoist' ankarin tulokset ), Christer Kuvajan väitöskirja ”Försörjning av en ockupationsarmé” keskittyy venäläisen miehitysarmeijan huoltoon isonvihan aikana (ks. Vihavainen: Haun försörjning tulokset ).

      Teemu Keskisarjan vaikuttava ”Murhanenkeli, Suuren Pohjan sodan ihmisten historia” (ks. Vihavainen: Haun kuvitettu Pohjan sota tulokset ) puolestaan katsoo asioita väestön suuren enemmistön kannalta, mikä on merkittävä edistysaskel entisistä, useinkin eliitin näkökulmia edustaneista esityksistä.

     Uusista kirjoista on tietenkin mainittava Kustaa H.J. Vilkunan suurta julkisuutta saaneet teokset ”Paholaisen sota”, joka on lähinnä mikrohistoriallinen, samoin kuin saman tekijän ”Viha”.

     Paikallishistorioissa on myös yksityiskohtaisesti ja enimmäkseen sangen luotettavasti tutkittu isonvihan ajan tapahtumia paikallisella tasaolla (esim. Asko Mielonen, Vanhan Kerimäen historia I:1).

     Uudenkaupungin rauhan solmimisesta on myös ilmestynyt kiintoisa erikoisteos (ks. Vihavainen: Haun tomi kangas tulokset).

     Läntisessä naapurissamme on suurta Pohjan sotaa aina ahkerasti muisteltu ja maininnan uusina alan esityksinä ansaitsevat ainakin Suomea läheisesti koskeva Lars Ericson Wolken ”Mot Sankt Petersburg” (ks. Vihavainen: Haun wolke tulokset) ja Anders Hanssonin kirja Armfetin tuhoisasta Norjan-retkestä ( ks. Vihavainen: Haun armfelt tulokset ).

      Myös Kaarle XII:n viimeiset vaiheet Poltavan jälkeen ovat saaneet uuden tulkitsijan (ks. Vihavainen: Haun ullgren tulokset ) ja Ruotsin itärannikon venäläishävityksiä on myös kuvattu parissakin kirjassa. Nuo tyhutyöthän olivat läntiseen Suomeen sijoitetun miehitysarmeijan ja kaleerilaivaston tekosia.

     Venäjällä suuri Pohjan sota on kansallisen tarinan aivan keskeinen solmukohta ja siitä on luonnollisesti kirjoitettu yhä uudelleen.

     Mitä Suomeen ja isoon vihaan tulee, perinpohjaisin esitys on yhä M.M. Borodkkinin yli sadan vuoden takaisessa moniosaisessa Suomen historiassa”(ks. Vihavainen: Haun borodkin isoviha tulokset ).

     Tuore tarkastelutapa Pietari Suureen nähden on viime aikoina Venäjällä ollut esimerkiksi 1700-luvun ekspertillä, Jevgeni Anisimovilla (ks.  Vihavainen: Haun anisimov tulokset). Pietari ei enää ole (tai ainakaan muutama vuosi sitten ei ollut) pelkkä kipsipatsas kansakunnan kaapin päällä, vaan yksivaltias, jolla oli myös tyrannin piirteitä ja muitakin heikkouksia.

     Merisotahistorian alalla ainakin Pavel Krotov on esittänyt uusia näkemyksiä ja mainittava on myös Aleksei Škvarovin teokset, joissa ilmenee muun muassa pyrkimys valkopestä Suomessa ryöstelleiden ja murhanneiden kasakoiden mainetta. Škvarov on myös ollut ahkera kaunokirjailija, erityisesti Ruotsin (ja Suomen) historiaan liittyvistä aiheista.

     On syytä kysyä, mitä nyt käsillä oleva Kuvajan kirja vielä lisää siihen massiiviseen isovihakirjallisuuteen, joka meillä on ollut käytettävissä.

     Sanoisin, että se lisää paljonkin ja jopa varsin oleellista. Ensinnäkin Kuvajan kirja on kokonaisesitys nimenomaan isonvihan vuosista 1713-1721 ja toisekseen siinä on käyty yksityiskohtaisesti läpi niiden Suomen alueiden kärsimät tuhot, joiden kautta venäläinen armeija eteni ja joilla se majaili.

     Toisekseen kirjassa on myös esitetty Venäjän armeijan näkökulma sen hyökätessä Suomeen ja pitäessä sitä hallussaan. Hyökkäys Suomeen ei ollut mikään astuminen hollitupaan, Suomen armeija oli vaarallinen uhkatekijä siihen saakka, kun sen iskukyky tuhottiin Pälkäneellä 1713 ja Napuella 1714.

     Ruotsin avomerilaivasto, joka esti Venäjän kaleerilaivastoa etenemästä aina vuoden 1714 Riilahden (”Gangut”) taisteluun (riilahden taistelu - Поиск ) saakka, oli strateginen tekijä, joka esimerkiksi pakotti Venäjän armeijan perääntymään Helsingistä ja Turusta vuonna 1713.

     Vähäväkinen Suomi, jonka elinvoimaa olivat pahasti verottaneet niin suuret Kuolonvuodet 1695-1697 kuin sodan valtavat rasitukset, elätti vain noin 350 000-450 000 asukasta, ei kyennyt missään tapauksessa huoltamaan koko venäläistä miehitysarmeijaa, jonka miesmäärä vaihteli 20000:sta yli 30000:een ja jonka mukana oli myös jopa 10 000 hevosta.

     Näennäisesti vähäinen Riilahden taistelu vuonna 1714, jota Pietari hehkutti ”merellisenä Poltavana” ja josta hän maalautti suurentelevan kuvan, oli kuin olikin strategisesti jopa ratkaiseva koko Suomen valtaukselle.

     Venäläinen, Ruotsia uhkaava miehitysarmeija sai vain noin 20-30% muonastaan Suomesta ja sen lisäksi hevosten rehut. Huolto tapahtui suurimmaksi osaksi meritse. Joka tapauksessa myös paikallista väestöä oli koetettava pitää veronmaksukykyisenä.

     Mitä muuten tulee Föglön (Flisön/Ledsundin) taisteluun, jonka venäläiset tuntevat nimellä Grengam (Grönhamn), sen kulkua ja merkitystä on Ruotsissa ja Venäjällä tulkittunaivan vastakkaisilla tavoilla, mikä kannattaa tulevissa isoa vihaa käsittelevissä seminaareissa ottaa huomioon (ks. гренгамское сражение - Поиск ). Nyt molemmat osapuolet pitävät sitä suurena voittona…

    Kuvaja korjaa kirjassaan erinäisiä väärinkäsityksiä ja ylitulkintoja, mutta ei eksy vähättelemään erityisesti Pohjanmaan ja eräiden muidenkin alueiden kärsimiä tuhoja. Osittain oli kyse ns. poltetun maan taktiikasta, joka kohdistui Pohjanmaahan.

     Ryöstöjä ja laittomuuksia tapahtui lähes kaikkialla, missä miehitysarmeija kulki, mutta se julisti takaavansa rauhan kaikille niille, jotka pysyivät paikoillaan ja maksoivat veronsa. Lupaus jopa pidettiin joissakin tapauksissa ja otetuista elintarvikkeista maksettiin korvaus.

      Viljan ja karjan kätkeminen oli itse asiassa tehokkain tapa vahingoittaa miehittäjiä ja se rankaistiin ankarasti. Toinen vastaava asia oli sissien (partigängare) tukeminen. Siitä tässä kirjassa on aika paljon tarinaa, jota ei muualla ole tullut vastaan.

     Venäläinen armeija yritti yleensä pitää kuria keskuudessaan ja jopa rankaisi ryöstäjiä. Ryöstöjä tutkittiin ja korvauksia maksettiin. Kun siviilihallinto parin vuoden kiukuttua perustettiin, elämä sai monella seudulla lähes rauhanajan muodot. Ruhtinas Golitsyn, jolle tultiin kaukaakin valittamaan väärinkäytöksistä, sai nimen ”suomalaisten Jumala” (finski Bog).

     Tämä suhteellisesti valoisampi puoli ei poissulje tiettyjen seutujen kokemia barbaarisia väkivallantekoja ja hävityksiä, joihin osallistui erityisesti ratsuväki, niin rakuunat kuin ennen muuta kasakat. Kasakat eivät itse asiassa olleetkaan ns. säännöllistä sotaväkeä, vaan lähinnä laillistettuja sotarosvoja, joilla oli mukanaan kuormahevosia ryöstösaaliin kuljettamiseksi.

     Joka tapauksessa ne kauhut, joita jotkut alueet saivat kärsiä, puuttuivat tykkänään eräiltä muilta ja Pohjamaalta muutettiinkin jonkin verran Savoon miehittäjien mielivaltaa pakoon. Esimerkiksi ihmisryöstöjä näyttää Savossa tapahtuneen vähän, vaikka niitäkin tietyssä vaiheessa oli. Pohjanmaalla niitä oli sitäkin enemmän.

     Pidän Kuvajan kirjaa hyvin tärkeänä uutena isonvihan kauden kokonaisesityksenä ja toivoisin kovasti, että se käännettäisiin myös suomeksi. Yhdessä Antti Kujalan ja Teemu Keskisarjan kirjojen kanssa se muodostaa koko ankaran ajan (1695-1721) täydellisimmän ajanmukaisen ja hyvin tutkitun tulkinnan.

     On syytä muistaa, että nimenomaan Suuret kuolonvuodet 1695-1697 ( suuret kuolonvuodet - Поиск ) olivat maamme historian tuhoisin ajanjakso. Isoviha toi kauhua ja barbariaa etenkin tietyille seuduille, mutta ei tappanut yhtä paljon ihmisiä.

     Savoa Kuvaja on käsitellyt tässä kirjassa tuskin lainkaan, mutta sen oloista meillä on tietoa perusteellisista paikallishistorioista, kuten edellä mainitusta Asko Mielosen kirjasta.

     Isoviha ja sen historia ovat tällä hetkellä monestakin syystä hyvin ajankohtaisia. Niistä aihepiirin parhaat tuntijat keskustelevat Sulkavan Soutustadionilla 5.9.2026 pidettävässä historiaseminaarissa, jonka otsikkona on ”Isoviha Savossa”.

      Otsikko ei suinkaan merkitse sitä, että siellä keskityttäisiin vain Savoon, joka tuona aikana jäi sivunäyttämöksi, vaan sitä, että rakennetaan aikakauden suurta kuvaa, johon omalle paikalleen sijoitetaan myös Savo.

     Luvassa on erittäin kiinnostavaa keskustelua parhaiden asiantuntijoiden välillä.