Maljapuheiden taikaa

Maljapuheet ja kulttuuri

Suomalaisen ryyppykulttuurin taso on surkea, mikä juontanee juurensa siitä, että koko asiaa on meillä pidetty hieman salailtavana ja häpeällisenä ellei suorastaan puolirikollisena. Onhan siitä joskus voitu ihan tuomiokin rätkäyttää ja sukupolvien ajan on koko asia ollut suuren viranomaiskyttäyksen ja nuhdesaarnojen alaista toimintaa.

Toista se on siellä, missä elämän vesi (aqua vitae, eau de vie) on ollut kunniassa ja jopa suorastaan pyhässäkin asemassa.

Älkäämme toki suotta idealisoiko itse ryyppäämistä, joka on kaikkialla matkaan saattanut valtavasti onnettomuutta. Piruhan se viina on tai vähintäänkin käärme siihen kätkeytyy, mutta, kuten tiedetään, ei pirukaan niin musta ole kuin sanotaan.

Sitä paitsi se käyttää uhreihinsa erilaisia metodeja: viehättämisestä euforiaan ja uhon nostattamisesta raivohulluuden sallimiseen. Yleisöstä se riippuu, mitä se tuntee kaipaavansa.

Kaikkialla sitä viinapirua on myös koetettu rajoittaa ja hillitä, vaihtelevalla menestyksellä. Mutta nyt puhun ryyppäämisen kulttuurista, sen jalostamisesta taiteeksi omassa ympäristössään.

Tätä aihetta käsittelevissä teksteissä törmää alinomaa siihen, että Venäjällä kuningas alkoholilla on ollut tapana tehdä palvelijansa helläsydämisiksi ja runollisiksi. Toki tunnetaan myös räyhääminen (дебош -ranskasta) ja riehuminen (буйство). Mutta ne ovat lieveilmiöitä.

Sivistyneessä ympäristössä myös alkoholin nauttiminen on kehitetty taiteeksi, joka huipentuu maljapuheissa (tost).

Suuren saavutuksen kunniaksi voidaan Venäjällä viettää joko фуршет (ransk. fourchette, haarukka, lat. furca, hanko), eli ns. cocktail-tilaisuus, jossa nautitaan pöydän antimia seisten tai seiniin nojaten ja kilistellään viinilaseja satunnaisten naapurien kanssa. Se tunnetaan nyky-Venäjällä myös nimellä tusovka (tаpaaminen, sanasta тусоваться. Itse kuvittelen, että siihen liittyy tungeksimisen sivumerkitys).

Oikeassa kunnon banketissa sen sijaan istutaan pitkän pöydän ääressä. Sen päässä on poikittain toinen pöytä, eli ns. presidium, jossa kunniapaikalla on pöydän vanhin, tamada.

Tamada näyttää olevan gruusialaisperäinen sana, mutta on venäjään tullessaan hieman vääntynyt. Sen merkityksen tuntevat ja tunnustavat ehdottomasti kaikki.

Tamadan vallassa on määrätä kuka tahansa pitämään maljapuhe, joten sellaiseen on syytä ehdottomasti valmistautua silloin, kun banketti on tiedossa.

Avuksi voi ottaa jonkin sellaisen teoksen, joita kirjakaupoissa on runsaasti ja joiden nimeä on Tosty -maljapuheita.

Itse asiassa nuo kirjat sisältävät anekdootteja eli siis venäläisittäin vitsejä. Maljapuheeseen sisältyy aina jokin henkevyys eli suomalaittain vaikkapa vitsi. Maljapuheen pitäjän velvollisuus on rakentaa aasinsilta vitsistä siihen tilanteeseen, jossa nyt ollaan ja siihen asiaan, jota juhlistetaan.

Kannattaa hieman miettiä, kenelle ja mille osoittaa maljapuheensa. Asiasta on olemassa jopa vakiintunut järjestys (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tolkku+pois ). Sellaiset eivät tietenään koskaan sido venäläisiä, maailman ehkä anarkistisinta kansaa. Vaikka kyllähän sinne on nyt neuvostokaudenjälkeen alkanut tulla yhä enemmän tätä tylsää järjestystä.

Itse joka tapauksessa muistan joskus saaneeni nuhteita siitä, että osoitin kerran maljapuheeni isännille, vaikka ilta oli vasta alussa. Siinähän kuuluu kiittää illasta, eikä sen sujumisesta vielä alkuvaiheessa voi edes olla mitään tietoa.

Gruusialaiset (ქართველები — картвелеби ) ovat tunnetusti maljapuheiden virtuooseja. Ikävä puoli on se, että taiteellisesti kiitettävät puheet saattavat kestää pienen ikuisuuden, mikä ei oikein sovi suomalaisen alan miehen temperamenttiin.

Joka tapauksessa tässä yksi sikäläiseksi väitetty tost:

-Minä toivon, että sinä kuolisit!

-???

-Ei tietenkään nyt eikä kohta, vaan viidenkymmenen vuoden kuluttua.

-Ja toivon, ettei se olisi mikään luonnollinen kuolema, vaan tulkoon se mustasukkaisen aviomiehen kädestä.

-Eikä sen tule tapahtua minkään tyhjän epäilyksen takia, vaan itse teossa tavattuna!

Loistavat maljapuheen pitäjät eivät useinkaan erotu massasta harmaassa ja raittiissa arkipäivässä. Itse asiassa olen tavannut muutamia hyvin kuivan tuntuisia tyyppejä, jotka sitten maljapuhetta pitäessään ovat puhjenneet kukkaansa ja osoittaneet uskomatonta runoilijan, oraattorin ja näyttelijän lahjakkuutta.

 Työympäristössä sellaiset yleensä kuitenkin tunnetaan ja heidän esityksiinsä osataan varautua jännityksellä ja iloisella odotuksella. En tiedä, mitä työelämäkonsultti Psykovuo tästä ilmiöstä sanoisi, meillä koko asiaa tuskin voi sanoa edes olevan ja se on sääli. Kulttuurin köyhyydestähän siinä on kysymys.

Maljapuheen pitäjältä vaaditaan yleensä rohkeutta ja sitähän noista maljoista voi ammentaa. Joskus sitä voi tulla liikaakin.

Muistan kun kerran olin Kiinassa, Urumqin merkittävässä kaupungissa ja kiinalaiset isäntämme järjestivät meille mainion fursetin.

Muutaman kammottavan makuisen mou-tain jälkeen huomasin äkkiä osaavani itsekin varsin kohtuullisesti kiinaa ja pyysin puheenvuoroa.

Kun kaikki jähmettyivät moista innovaatiota kuulemaan, skandeerasin juhlallisesti: Zhong-guo you-men wan sui! Sehän tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, että kiinalaisille ystäville toivotettiin kymmenentuhatta vuotta elinikää. Toivoessahan ei kannata suotta nuukailla.

Isännät kuitenkin alkoivat sen johdosta kiihtyneesti supatella keskenään ja varsin pian rupesivat hyvästelemään vieraita.

Kiitoksethan pitää esittää lopussa ja sellaisiksi he tämän oudon esiintymisen kai sitten ymmärsivät.

Olen vieläkin pahoillani siitä, että jotkut kollegat mahdollisesti saivat tämän johdosta pöydän antimia vähemmän, kuin olisivat halunneet. Toisaalta näin tulin varmistaneeksi sen, ettei kukaan missään tapauksessa saanut ilolientä liikaa, mikä olisi voinut johtaa ties mihin kauheuksiin.

We have this thing called berserk, you know…