Usko ja usko

Kommunistinen kristillisyys ja Putin

Vladimir Putin esiintyi hiljattain dokumenttifilmissä, joka käsitteli Valamoa. Kyseessä ei siis ollut virallinen esiintyminen eikä sitä edes mainita presidentin kotisivulla.

Toki asia kuitenkin on niin, että tiettyyn asemaan noustuaan kuka tahansa saa sanoilleen aivan erityisen merkityksen. Silloin asioita ei tarvitse edes määrätä, kun innokas lakeijajoukko koko ajan yrittää ottaa selville, mitä se presidentti nyt haluaa ja mitenkähän minä oikein voisin ensimmäisenä tehdä sen mieliksi.

Muistakaamme vain, miten Kekkonen uudenvuodenpuheessaan mainitsi pitävänsä rattijuoppoutta rikoksena, josta pitäisi antaa kovempia rangaistuksia. Mitä siitä seurasi, tiedetään.

Samoin tiedetään, mitä seurasi Mauno Koiviston fundeerauksesta, jonka mukaan inkeriläisiä pitäisi pitää paluumuuttajina, mikäli he haluavat muuttaa Suomeen.

Kuten tunnettua, tästä syntyi oitis käsitys, jonka mukaan Koivisto on kutsunut inkeriläiset Suomeen ja kutsu koskee kaikkia niitä, joilla on osoittaa suomalaista verenperintöä tai sukulaisuussuhde tuollaisen henkilön kanssa.

On vielä tutkimatta, miten yksi presidentin tokaisu sai aikaan sen, että virkamiesten laumat kaikilla tasoilla kiirehtivät tekemään mitä kummallisimpia päätöksiä ja tietenkin myös kulttuuriväki alkoi kannattaa kaikenlaista huuhaata. Se liittyi muun muassa siihen, miten Suomi oli muka pettänyt inkeriläiset ja maksoi kunniavelkaa ja niin edelleen. Mutta se on jo toinen juttu.

Joka tapauksessa Vladimir Putinin asemaan päässeen miehen suustaan päästämät sanat ovat ainakin potentiaalisesti aina jotakin enemmän kuin tavallista puhetta. Lakeijat odottavat käskyjä ja toiveita.

Mitä tulee Putinin repliikkiin Valamo-filmissä, sikäli kuin TASS sitä oikein selostaa, kuten uskon, on se melko tyypillistä ja harmitonta small talkia ja sellaisessahan pyritään aina virittäytymään vastapuolen oletetulle tasolle ja siten hieman silittelemään sen turhamaisuutta. Tarvitseehan maailma miellyttävää kanssakäymistä.

Moskovan patriarkaatilla on luultavasti halua levittää valtaansa ja kartuttaa omaisuuttaan mahdollisimman paljon, mutta luulenpa, ettei se nytkään riitä suomalaisten ortodoksien nujertamiseen. Kun Valamo evakuoitiin, se oli juridisesti osa Suomea.

Uuteen Valamoon ja evakuoitujen arkistojen ja kirjaston ääreen on kaikilla vapaa pääsy, kuten Putin mainitsi. Niitä myös hoidetaan hyvin, mutta varmaankin lahjoitukset esimerkiksi kopiointia ja internetissä julkaisemista varten otettaisiin myös mielellään vastaan. Ehkäpä Moskovan patriarkaatilta löytyisi halua uhrata varojaan ja ehkä muitakin resurssejaan pyhien muistojen vaalimiseen?

Itse asiassa pidän Putinin sanailua Suomen ja myös meikäläisen Valamon kannalta harmittomana ja ystävällisenä. Turha siitä on koettaa provosoitua.

Muuan kohta Putinin repliikissä (se ei siis ollut mikään ”puhe”) kuitenkin särähti korvaani. Kyseessä oli kommunismin ja kristinuskon rinnastaminen.

Small talk-tasolla kai meistä jokainen saattaa lasketella moista tuubaa keskustelukumppanin iloksi. Pitäkäämme sitä sallittuna ja joskus jopa velvollisuutenamme.

Mikäli kuitenkin ruvetaan vakaviksi, on kommunismin ja kristinuskon rinnastaminen hirmuista jumalanpilkkaa.

Hieno humanisti Lev Kopelev, muuan ns. pysähtyneisyyden ajan tunnetuimpia toisinajattelijoita, kirjoitti aikoinaan kirjan I sotvoril sebe kumira (Ja tein itselleni epäjumalan). Siinä hän kertoo siitä, miten kulakeilta otettiin heidän viimeinenkin leipäpalansa kun uskottiin väkivallan ja vääryyden avulla luotavaan utopiaan. Nuori Lev oli innolla mukana.

Kaukoidässä loikannut Aleksandr Kaznatšev kertoo vaikuttavassa kirjassaan Pagodi, sirppi ja vasara (Helsinki, Kirjakivi 1963), miten buddhalaisuus herätti hänet huomaamaan, että kommunismi oli ”suden oppia”, jonka ytimessä oli väkivallan ja vihan palvonta.

Putin otti esimerkikseen Kommunismin rakentajan moraalikoodeksin ja vertasi sitä kristinuskon dekalogiin. Kuten olen toisaalla (esim. blogi 30.1.2011) todennut, tämä koodeksi eroaa syvällisesti kristinuskon tai vaikkapa Immanuel Kantin etiikasta.

Kun edellisissä ovat keskeisinä yksilön velvollisuudet (sinun pitää) ovat tässä Hruštšovin suuren kommunismin rakentamisohjelman aikaan puoluekokouksessa hyväksytyssä paperissa olennaisia erilaiset nollatoleranssin (et saa suvaita) vaatimukset (neterpimost, neprimirimost).

Kyse oli ennen kaikkea siitä, että ihmisiä vaadittiin vastoin rationaalisuutta toimimaan tuossa järjettömässä systeemissä kollektiivisesti ja pitämään toisiaan kurissa. Se, että tuossa moraalikoodeksissa sattui olemaan muuan samanlainen kohta kuin raamatussakin (sen, joka ei työtä tee, ei myöskään syömän pidä), ei tee niistä suinkaan samanlaisia.

Uuteen testamenttiin verrattuna Kommunismin rakentajan moraalikoodeksi on perusidealtaan sen vastakohta. Armo, rauha ja rakkaus ovat kommunismin rakentamiseen täysin sopimattomia välineitä. Taistelu, viha, armottomuus ja leppymättömyys sen sijaan ovat niin sanoakseni pyhiksi korotettuja, eivät pelkästään välttämättömiä.

Tällä en toki halua sanoa, ettei hyvin monia kommunismin kannattajia, ihmisiä, olisi elähdyttänyt todellinen ihmisrakkaus ja pyrkimys oikeudenmukaisuuteen.

Kysymys on kuitenkin siitä, että vaikka kommunismin rakentamiseen pyrkivän ideologian päämääränä oli jopa peräti anarkistinen eli valtioton yhteiskunta, sen aikaansaamiseksi olivat kaikkein ankarimmat ja säälimättömimmät keinot tarpeen…

Vaikka en ole suuri Ilja Glazunovin ihailija, tulee tässä kyllä mieleen hänen taulunsa Kristus ja antikristus. Nuo kaksi ovat kyllä hyvin, hyvin saman näköisiä, mutta…

Onko usko, itse asiassa sama usko ollut aina Venäjän kansassa läsnä ja sen voimana? Putin näyttää kannattaneen tällaista näkemystä kai keskustelukumppaniensa iloksi, eikä turhaan. Munkit ainakin olivat riemuissaan.

Nykyään tapaamme erinäisillä hämärämiehillä (ven. mrakobes) näkemyksen, jonka mukaan kommunismi itse asiassa pelasti Venäjän sielun läntisen liberalismin mädätykseltä.

Oliko kyseessä oikeastaan se kansallinen Venäjän Jumala, joka sananparren mukaan on mahtava vai sittenkin koko kristikunnan ja ihmiskunnan yhteinen vapahtaja, on kiinnostava kysymys.

Mikäli kansakunnasta ja valtiosta luodaan epäjumala, ollaan harhauduttu kauas siitä kristinuskon tulkinnasta, jonka uudesta testamentista löydämme. Vähänkö sellaista on tapahtunut, eikä vain Venäjällä.

Tällaista kauhistukaamme, silloin uskonto muuttuu kuolemanenkelien kumarteluksi ja Kristuksen ikonin sijasta aletaan kumartaa antikristusta.

Suuri Solženitsyn kehotti Venäjää aikoinaan katumukseen ja itserajoitukseen ja jopa Dostojevski, niin slavofiili ja panslavisti kuin olikin, korosti nöyryyden olevan hyveistä ensimmäinen.

Nämä miehet edustavat Venäjän suurta, yleisinhimillistä perintöä, joka ei hairahtunut kumartamaan epäjumalille. Izborskin klubin hämärämiehet edustavat aivan toista tulkintaa.

Putin on tietenkin vain entinen turvallisuusjoukkojen spesialisti, eikä teologi, joten häneltä ei voida vaatia mitään erityistä alan tuntemusta (sivumennen sanoen, Stalin kyllä oli teologi). Tervejärkisyys on joka tapauksessa ainakin jossakin määrin vielä kuulunut hänen imagoonsa ja on toivottavaa, että sen määrä vielä entisestään lisääntyisi.

Sukupolvi sitten

 

”Toisen maailman” agonian päiviltä

 

Ilkka Ronkainen, Perestroikaa pelastamassa. BoD 2020, 223 s.

 

Kolmannesta maailmasta puhutaan vielä silloin tällöin, mutta harvempi enää edes muistaa, mikä oikein oli se toinen maailma. Sosialistisen järjestelmän maitahan sillä tarkoitettiin ja 1980-luvulla se järjestelmä veteli viimeisiään, vaikka harva sitä asiaa loppuun saakka ymmärsi, hyvin harva.

Sosialismia yritettiin pelastaa niin sanotun perestroikan eli uudelleenrakentamisen avulla. Sitä nimitettiin vallankumoukselliseksi prosessiksi ymmärtämättä millaisia vallankumoukset ovat. Ei tätäkään prosessia kukaan lopulta hallinnut eikä kyennyt mielensä mukaan suuntaamaan.

Suomella oli kuin olikin erityissuhde Neuvostoliiton kanssa ja joillakin suomalaisilla se oli vielä erityisempi kuin toisilla.

Tämän kirjan kirjoittaja asui Lappeenrannassa, jossa naapurimaan kansalaiset ovat sittemmin tottuneet ahkerasti vierailemaan ja jota he kutsuvat ytimekkäästi nimellä Lapa.

Ronkainen oli yksi siitä joukosta, joka kerääntyi niin sanotun tulosjohtamisen ympärille. Kyseessä oli joukko pieniä yrityksiä, jotka toimivat usein yhdessä ja joka harjoitti liikkeenjohdon konsultointia.

Itse tutustuin tähän porukkaan tavallaan ulkojäsenenä, kun pääsin mukaan pienomistajaksi purjeveneeseen, jonka konsultit olivat yhteistoimin hankkineet ja pyörittivät sen toimintaa. Vene risteili kesät lähinnä Itämeren piirissä, mutta kävi aina Saksassa ja Norjassa saakka.

Kirjoittamattomana sääntönä oli, ettei työasioista veneessä puhuta, eikä niistä todella puhuttukaan. Sen sijaan pidettiin hauskaa ja täytyy todeta, että en ole eläissäni muualla kuullut sellaista määrää hyvin kerrottuja kaskuja kuin tässä veneessä. Konsultit olivat ainakin niitä oppineet työssään.

Vakavasti puhuen, en epäile lainkaan, ettei tämän joukon (jonka johtajanakin oli muuan Jouko) ideoilla olisi ollut hyvinkin paljon käyttöä työelämässä. Sen osoittaa jo tulosjohtamisen suosio, sitähän myytiin Suomessa joka puolelle ja lisäksi vielä ulkomaille.

Tässä kirjassa kerrotaan, miten sitä markkinoitiin Neuvostoliittoon, jossa sille, luoja nähköön, oli todella paljon tarvetta. Siellähän johtaminen samaistettiin pelkkään käskyttämiseen ja tuloksia yritettiin parantaa kontrollia koventamalla, mikä johti eräänlaiseen kilpavarusteluun määräysten antajien ja niiden kiertäjien välillä.

Konsulttien joukko oli taustaltaan hyvin kirjavaa. Entiset upseerit olivat näkyvällä sijalla, mutta mukana oli myös insinöörejä, jokunen pappi ja joku kommunistikin. Sellainen oli tämän kirjan kirjoittaja, joka ei ideologiaansa salannut.

Kun ideologiaa, jollaisena tulisjohtamista voi jossakin määrin pitää, ruvettiin viemään Neuvostoliittoon (eikö perestroika oikeastaan ollutkin juuri sitä?), tarvittiin välttämättä kommunistia, jolla oli toimivat suhteet naapurin niin sanottuun veljespuolueeseen.

Tätä kanavaa kehitettiin ja se toimi aikansa, kunnes lopahti omaan mahdottomuuteensa siinä vaiheessa kun itse kommunismikin.

Joka tapauksessa aikaan saatiin lähinnä suorilla henkilösuhteilla siihen aikaan ainutlaatuisia tapahtumia. Yksi sellainen oli matka purjeveneellä Tallinnaan. Kyse oli ensimmäisestä yksittäisen veneen vierailusta, eskaaderi oli siellä kyllä käynyt vuoden 1980 olympialaisten aikaan.

Olin sattuneesta syystä veneessä mukana ja matka tosiaan oli ikimuistoinen. Venettämme kohdeltiin laivana, koska muidenkaan pykälien alle se ei pyhissä papereissa sopinut ja niinpä muun muassa saimme maksaa laituripaikasta 3000 markkaa kahdesta yöstä. Toki samaan hintaan kuului vahtisotilas, joka päivysti aluksen vieressä.

Huikea on kirjan kuvaus pyöräretkestä rajan yli –Valamosta Valamoon. Vanha Valamo oli tuohon aikaan hoitokoti ja rangaistussiirtola eikä sinne pääsy ollut helppoa. Vielä vaikeampaa oli päästä ajelemaan pitkin Itä-Karjalan teitä vastoin puoluesihteeri Stepanovin tahtoa. Moskovassa sattui kuitenkin olemaan vielä suurempi herra.

Tuohon herraan tutustuin joskus itsekin. Hän oli Anatoli Smirnov, keskuskomitean Suomi-deskin hoitaja, joka Neuvostoliiton romahduksen jälkeen teki kaikenlaisia paljastuksia puolueen Suomen-politiikasta ja kertoi tekevänsä väitöskirjaa ns. suomettumisesta.

Siinä vaiheessa hän oli ulkoministeriön henkilöstöpäällikkö, mutta siirrettiin pian konsuliksi Vesisaareen. Hänen tutkimuksensa olisi kiinnostava lukea, mutta se kuulunee jonkin instanssin sisäisiin papereihin.

Ronkaisen suuri idea oli Saimaan kanavan alueelle suunniteltu erityistalousalue. Sen kilpailijaksi tuli idea Viipurin erityistalousalueesta eikä kumpikaan loppujen lopuksi toteutunut. En tiedä, lieneekö asialla paljon merkitystä. Kaukoidässäkään ei tällainen järjestely liene ihmeitä aikaan saanut.

Tämä oli kuitenkin aikaa, jolloin sopi suuria koettaa ja Ronkainen ainakin pysytteli talouden alueella, jonne tulosjohtaminen epäilemättä hyvin sopiikin.

Nythän se näyttää sekoittaneen ihmisten päät siinä määrin, mettä myös yliopistot ovat sen omaksuneet ikään kuin tiedon ja sivistyksen tuottaminen olisi hyvinkin samanlaista kuin vaikkapa sianlihan tai paperin valmistus.

Hieman itseironisesti tekijä toteaa, etteivät hän ja hänen tiiminsä saaneet maailmanhistorian pyörää käännetyksi. Sitä ei oikeastaan voi ihmeenä pitääkään.

Sen sijaan itse tuo ainutlaatuinen aikakausi, kun ideologialle perustetun supervallan happi alkoi loppua, ansaitsee kyllä muistelemista. Uuden sukupolven mielikuvitus tuskin kykenee loihtimaan kuvaa siitä, millaista elämä ja sen realiteetit olivat vain kolmisenkymmentä vuotta sitten.

Ronkaisen kuvaukset kaikessa uskomattomuudessaan perustuvat ihan oikeisiin tosiasioihin. Ainakin omalta pieneltä osaltani voin sen vakuuttaa.

Maailman kunnia

 

Lenin on kaikkia eläviä elävämpi!

 

Otsikossa esitetyn ajatuksen jakoi varmasti Neuvostoliiton loppuvuosina moni niistä, jotka katselivat Punaisen torin paraatien gerontokraattista vastaanottajakuntaa mausoleumin parvekkeella.

Itse asiassa lause sisältyy jo Majakovskin tunnettuun runoelmaan, eikä ole suotta jäänyt elämään suurena neuvostomeeminä. Sen mahtipontiset säkeet kyhättiin Leninin kuoleman kunniaksi, mutta ei hautajaisiin.

Ortodoksisen pyhimyksen tavoin ruumis jätettiin hautaamatta ja on tänäkin päivänä Punaisen torin laidassa, groteskina inhimillisen vähä-älyisyyden (human frailty) muistomerkkinä.

Nykyään meidän on hyvin vaikea ihan todella ymmärtää, mikä määrä sokeaa uskoa ladattiin aikoinaan Leninin julistamaan vallankumoukseen ja Stalinin sen jälkeen toteuttamaan sosialismiin. Luulen, että asia on nuoremmalle sukupolvelle mahdoton ja harvat varttuneemmatkaan enää jaksavat oikein uskoa, miten asiat olivat vielä muutama vuosikymmen sitten.

Leninin kultista on tehty tutkimuksia, eikä kenellekään liene salaisuus, että sitä kehitettäessä esikuvana olivat ortodoksiset perinteet. Se oli tuttua talonpojille, joille kai siirtymisen pyhästä Nikolauksesta lljitšiin piti olla paljonkin helpompaa kuin opetella niin sanottujen diamatin ja istmatin oraakkelimaista munkkilatinaa uuden, paratiisimaisen yhteiskunnan pikaisesta saapumisesta pian Venäjälle, tuohon pyhään ja historian valitsemaan maahan.

Leninin ylistäminen oli hyvin paradoksaalinen asia. Kuollessaan hänen ei voitu sanoa saaneen aikaan mitään muuta kuin Venäjän täydellisen tuhoamisen. Vain diktatuuri, puoluevaltio oli kestänyt kaikki koetukset ja entisestään lujittunut. Suurvallan uusi luominen ja niin sanottu Venäjän maiden kerääminen tuli vasta Stalinin tehtäväksi.

Suomalaisessa lehdistössä ei suotta nimitetty Leniniä historian suurimmaksi hävittäjäneroksi, joka ei kyennyt rakentamaan mitään. Itse asiassa sotakommunismista luopuminen ja uuden talouspolitiikan, NEP:in omaksuminen merkitsivät tämän tunnustamista talouden alalla. Uudenlainen diktatuurihallinto oli kuitenkin kestävämpi luomus.

Joka tapauksessa Leniniä voitiin pitää Neuvostoliiton perustajana. Häikäilemätön vähemmistödiktatuuri, terrorin käyttö ja kokonaisten yhteiskunnallisten kategorioiden suunnitelmallinen poliittinen, oikeudellinen ja taloudellinen sortaminen olivat ne pylväät, joiden varaan Stalin saattoi rakentaa.

Vaatimattomana hahmona Stalin selitti olevansa vain Leninin oppilas ja työn jatkaja, mikä hän olikin. Sanonta nykypäivän Lenin kuvasi tätä suhdetta: Stalinin valta ei perustunut inhimillisiin seikkoihin, vaan historiaan, jonka nerokkaan tulkinnan Stalin oli saanut perinnöksi Leniniltä.

Ymmärrettävää on, että kun Stalinin rikokset paljastettiin hänen kuoltuaan, nostettiin palvonnan kohteeksi Lenin ja hänen luomansa puolue -ne eivät olleet koskaan erehtyneet, toisin kuin Stalin ja häneen liittynyt henkilönpalvonta -tuo inhimillinen tekijä, joka oli sotkenut historiallisen lainomaisuuden ymmärtämisen puhtaassa muodossaan eli leniniläisittäin.

 -Stalin ei siis ollutkaan nykypäivän Lenin, haluttiin korostaa ja menneisyyden rikosten ja suoranaisten virheiden vastapainoksi ja yläpuolelle nostettiin nyt ne leniniläiset periaatteet, joissa pysymällä Venäjä ja koko maailma olisivat saattaneet kulkea puhtaan onnen ja autuuden tietä valoisaan tulevaisuuteen.

Toteutumatta jäänyt leninismi nostettiin nyt koko historian verrattomaksi mittapuuksi ja todettiin, että Neuvostoliitto sentään oli säilyttänyt puolueensa kollektiivisessa viisaudessa kaiken olennaisen siitä, mitä leninismi edusti, vaikka jaloa asiaa olikin tahrattu monien uskollisten toverien verellä. Muistahan ei tarvinnut eikä saanutkaan lukua pitää.

Moni meistä muistaa yhä vuoden 1970 -UNESCO:n siunaaman Lenin-riemujuhlan, jossa tuon maailmanhistoriallisen neron satavuotissyntymäpäivää kunnioitettiin meilläkin jopa tuhansissa tapahtumissa. Suomessa kriittisimminkin Neuvostoliittoon suhtautuvat ammensivat Lenin-kuvansa Arvo ”Poika” Tuomisen kirjoista ja nyökyttelivät: Olisipa Lenin saanut elää! Stalin pilasi hyvän asian.

Brežnevin Neuvostoliitossa Lenin (pro Stalin) sitten symbolisoi kaikkea sitä, mistä voitiin ylpeillä. Ylpeilemisen aiheitahan riitti: voitto sodassa, valtava sotalaitos ja ydinasearsenaali, niin sanottu avaruuden valloitus ja koko suurvallan mahtavuus.

 Kiitoksen antaminen näistä Leninille oli kaukaa haettua ja perustui yhteen ainoaan asiaan: siihen dogmiin, että Neuvostoliitto oli maailman kansoista ensimmäisenä astunut sosialismin tielle ja toteuttanut yhtyeiskuntajärjestelmän, joka lainomaisesti oli tuleva voimaan koko muussakin maailmassa.

Toisin sanoen, itse elämä oli todistanut Leninin näkemykset oikeiksi. Argumentit olivat vastaansanomattomia ja niitä esiteltiin joka vuosi punaisella torilla. Sen, joka ei halunnut uskoa marxilaiseen filosofiaan, oi pakko uskoa ydinaseisiin ja filosofiassahan käytäntö on teorian kriteeri.

Kun itse elämä sitten vähän myöhemmin todisti Leninin uskon sadan vuoden takaisiin filosofisiin spekulaatioihin olleen tyhjän päällä, menetti hän lopullisesti maineensa. Perestroikan aikana pääsihteeri Gorbatšov jo joutui toteamaan, ettei Neuvostoliitto ollutkaan edes yhtä demokraattinen kuin lännen kapitalistiset maat.

Tätä on verrattu siihen, että paavi olisi koonnut kansan Pietarinkirkon aukiolle ja julistanut, että koko juttu Jeesuksesta on valetta ja kirkko pyytää anteeksi sitä, että on levittänyt moista hullua ja turmiollista oppia.

Nyt kritiikissä mentiin pohjaan asti ja kaivettiin arkistoista myös Leniniä pahasti kompromettoivat aineistot. Hän olikin itse asiassa hullu fanaatikko ja häikäilemätön julmuri, joka todella hävitti Venäjän, joka oli sangen kehittynyt valtio ja sivilisaatio ja ilman vallankumousta olisi nopeasti päässyt suurvalloista ensimmäiseksi.

Olennaista kuitenkin oli, että nyt otettiin asioihin uusi näkökulma. Neuvostoliitto ei siis ollutkaan Leninin johdolla lähtenyt johtamaan koko maailmaa uuteen, korkeampaan kehitysvaiheeseen, vaan sen sijaan vienyt sen kehityksen syrjäpolulle, umpikujaan ja vieläpä miljoonien ihmisuhrien hinnalla.

Tämä kysymys uhreista oli erityisen katkera. Miljoonien oli selitetty maksaneen hengellään siitä, millaiseksi Neuvostoliitto tuli. Miljoonat olivat tehneet sen vapaaehtoisesti ja suurella innolla. Mikäli tuloksena olikin vain mielivaltaisesti kokoon kyhätty hirviö, ei koko maan uljaasta historiasta jäänyt paljon ylpeiltävää jäljelle.

Destalinisoinnin aikana oli voitu vielä kohdistaa katseet tulevaisuuteen. Kahdenkymmenen vuoden päässä väikkyvät hohtavat huiput, vakuutti Hruštšov. Katsokaa niitä, eivät mitkään uhrit ole olleet turhia!

Nyt ei kukaan viitsinyt edes yrittää nostaa kommunismia esille. Ongelmana oli, miten rakentaa kapitalistinen yhteiskunta. Ne, jotka olivat saaneet aikaan vallankumouksen, olivat historian suuria syyllisiä, eivät sen sankareita.

Vasta nyt Lenin menetti koko arvonsa ja muuttui sankarista rikolliseksi. Asiaa kuvannee muuan tositapaus. Olin 1990-luvun puolivälissä arkistomatkalla Moskovassa, kun luoksemme tuli muuan eversti, joka sanoi kuulleensa, että Suomi olisi valmis ottamaan vastaan Leninin ruumiin. Näin oli Lenin-museon johtaja Minkkinen joskus sanonut ja tieto oli nopeasti levinnyt ympäri maailmaa.

Professori Olli Vehviläinen, joka oli muistaakseni silloin Lenin museon johtokunnan  puheenjohtaja, vastasi, että kun Iljitš eläessään oli niin usein käynyt maassamme, oli ajateltu, että hän voisi sinne palata vielä kuoltuaankin.

Eversti, vai oliko heitä parikin, ei hymyillyt, vaan sanoi vakavasti, että nykyisinä aikoina saattoi tapahtua mitä tahansa. Hän toivoi, että tarjous olisi siis yhä voimassa.

Kuten tiedämme, Tampere ei ole saanut Leninin ruumista, ainakaan vielä. Itse kysymys palsamoidun kalmon hautaamisesta on sen sijaan yhä ajankohtainen ainakin sikäli, että se herättää valtavia tunteita vastustajissa.

Ortodoksinen kirkko on pysynyt sillä periaatteellisella kannallaan, että Lenin edusti paholaisen valtakuntaa. Kirkon johdatuksella rakennetut Venäjän historian museot, joita on ympäri maata, ovat ennen muuta Pyhän Venäjän tempeleitä ja niissä muistetaan hyvin jumalattomien riehunta ja uskovaisten vainot (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=pyh%C3%A4n+ven%C3%A4j%C3%A4n+historia ).

Myös suurvaltasovinismia edustavien änkyröiden piirissä on vahva virtaus, joka kiroaa yhtä hyvin bolševismin kuin liberalismin. Molemmat ovat olennaisessa ristiriidassa aidon venäläisyyden kanssa.

Mutta onhan siellä toisenlaistakin henkeä. Niin sanottu Izborskin klubi on yrittänyt puolestaan yhdistää niin vanhan imperiumin kuin bolševismin kannattajat yhteisen suurvaltasovinismin lippujen alle. Sen ideologiaa kuvastaa patsas, jossa bolševikki ja valkoupseeri polvistuvat yhdessä äiti Venäjän eteen.

Putin istuu kahdella tuolilla. Hän haluaa näyttää hurskaalta mieheltä, mutta ihailee samalla selvästi Stalinin ja Pietari Suuren häikäilemättömyyttä. Ajallemme kuvaavaa taitaa olla yritys yhdistää kaksi vastakkaista prinsiippiä (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=valamo ). Mieleen tulee tunnettu 1800-luvun kirjallinen luomus Heaven and Hell Amalgamation Society.

Kun Leninin syntymästä tämän vuoden keväällä tuli kuluneeksi 150 vuotta, sivuutettiin asia varsin vähin äänin. Bolševikkivallan perustajana hän kuitenkin kuuluu historian suuriin merkkihenkilöihin, vaikka kauhukabinetin puolelle.

Mutta samaahan oli sanottava myös useimmista Ranskan suuren vallankumouksen johtohahmoista. Siitä huolimatta tuossa maassa juhlittiin vallankumousta ja sen johtajia parin sadan vuoden ajan suurina historian hahmoina. Vasta kahdensadan vuoden kuluttua vallankumouksesta olemme saaneet johdonmukaisesti kriittisen arvion noista tapahtumista François Furet’n tekemänä.

Mutta oppineet nyt saavat sanoa mitä tahansa. Ranskan kansa juhlii joka vuoden heinäkuun 14. päivänä sitä suurta järkytystä, joka vei koko Euroopan sekasortoon ja vaati miljoonia kuolonuhreja.

Komealta se kuitenkin kuulostaa näin jälkeenpäin.

 

 

 

What do you want to do ?

New mail