Usko ja usko

Kommunistinen kristillisyys ja Putin

Vladimir Putin esiintyi hiljattain dokumenttifilmissä, joka käsitteli Valamoa. Kyseessä ei siis ollut virallinen esiintyminen eikä sitä edes mainita presidentin kotisivulla.

Toki asia kuitenkin on niin, että tiettyyn asemaan noustuaan kuka tahansa saa sanoilleen aivan erityisen merkityksen. Silloin asioita ei tarvitse edes määrätä, kun innokas lakeijajoukko koko ajan yrittää ottaa selville, mitä se presidentti nyt haluaa ja mitenkähän minä oikein voisin ensimmäisenä tehdä sen mieliksi.

Muistakaamme vain, miten Kekkonen uudenvuodenpuheessaan mainitsi pitävänsä rattijuoppoutta rikoksena, josta pitäisi antaa kovempia rangaistuksia. Mitä siitä seurasi, tiedetään.

Samoin tiedetään, mitä seurasi Mauno Koiviston fundeerauksesta, jonka mukaan inkeriläisiä pitäisi pitää paluumuuttajina, mikäli he haluavat muuttaa Suomeen.

Kuten tunnettua, tästä syntyi oitis käsitys, jonka mukaan Koivisto on kutsunut inkeriläiset Suomeen ja kutsu koskee kaikkia niitä, joilla on osoittaa suomalaista verenperintöä tai sukulaisuussuhde tuollaisen henkilön kanssa.

On vielä tutkimatta, miten yksi presidentin tokaisu sai aikaan sen, että virkamiesten laumat kaikilla tasoilla kiirehtivät tekemään mitä kummallisimpia päätöksiä ja tietenkin myös kulttuuriväki alkoi kannattaa kaikenlaista huuhaata. Se liittyi muun muassa siihen, miten Suomi oli muka pettänyt inkeriläiset ja maksoi kunniavelkaa ja niin edelleen. Mutta se on jo toinen juttu.

Joka tapauksessa Vladimir Putinin asemaan päässeen miehen suustaan päästämät sanat ovat ainakin potentiaalisesti aina jotakin enemmän kuin tavallista puhetta. Lakeijat odottavat käskyjä ja toiveita.

Mitä tulee Putinin repliikkiin Valamo-filmissä, sikäli kuin TASS sitä oikein selostaa, kuten uskon, on se melko tyypillistä ja harmitonta small talkia ja sellaisessahan pyritään aina virittäytymään vastapuolen oletetulle tasolle ja siten hieman silittelemään sen turhamaisuutta. Tarvitseehan maailma miellyttävää kanssakäymistä.

Moskovan patriarkaatilla on luultavasti halua levittää valtaansa ja kartuttaa omaisuuttaan mahdollisimman paljon, mutta luulenpa, ettei se nytkään riitä suomalaisten ortodoksien nujertamiseen. Kun Valamo evakuoitiin, se oli juridisesti osa Suomea.

Uuteen Valamoon ja evakuoitujen arkistojen ja kirjaston ääreen on kaikilla vapaa pääsy, kuten Putin mainitsi. Niitä myös hoidetaan hyvin, mutta varmaankin lahjoitukset esimerkiksi kopiointia ja internetissä julkaisemista varten otettaisiin myös mielellään vastaan. Ehkäpä Moskovan patriarkaatilta löytyisi halua uhrata varojaan ja ehkä muitakin resurssejaan pyhien muistojen vaalimiseen?

Itse asiassa pidän Putinin sanailua Suomen ja myös meikäläisen Valamon kannalta harmittomana ja ystävällisenä. Turha siitä on koettaa provosoitua.

Muuan kohta Putinin repliikissä (se ei siis ollut mikään ”puhe”) kuitenkin särähti korvaani. Kyseessä oli kommunismin ja kristinuskon rinnastaminen.

Small talk-tasolla kai meistä jokainen saattaa lasketella moista tuubaa keskustelukumppanin iloksi. Pitäkäämme sitä sallittuna ja joskus jopa velvollisuutenamme.

Mikäli kuitenkin ruvetaan vakaviksi, on kommunismin ja kristinuskon rinnastaminen hirmuista jumalanpilkkaa.

Hieno humanisti Lev Kopelev, muuan ns. pysähtyneisyyden ajan tunnetuimpia toisinajattelijoita, kirjoitti aikoinaan kirjan I sotvoril sebe kumira (Ja tein itselleni epäjumalan). Siinä hän kertoo siitä, miten kulakeilta otettiin heidän viimeinenkin leipäpalansa kun uskottiin väkivallan ja vääryyden avulla luotavaan utopiaan. Nuori Lev oli innolla mukana.

Kaukoidässä loikannut Aleksandr Kaznatšev kertoo vaikuttavassa kirjassaan Pagodi, sirppi ja vasara (Helsinki, Kirjakivi 1963), miten buddhalaisuus herätti hänet huomaamaan, että kommunismi oli ”suden oppia”, jonka ytimessä oli väkivallan ja vihan palvonta.

Putin otti esimerkikseen Kommunismin rakentajan moraalikoodeksin ja vertasi sitä kristinuskon dekalogiin. Kuten olen toisaalla (esim. blogi 30.1.2011) todennut, tämä koodeksi eroaa syvällisesti kristinuskon tai vaikkapa Immanuel Kantin etiikasta.

Kun edellisissä ovat keskeisinä yksilön velvollisuudet (sinun pitää) ovat tässä Hruštšovin suuren kommunismin rakentamisohjelman aikaan puoluekokouksessa hyväksytyssä paperissa olennaisia erilaiset nollatoleranssin (et saa suvaita) vaatimukset (neterpimost, neprimirimost).

Kyse oli ennen kaikkea siitä, että ihmisiä vaadittiin vastoin rationaalisuutta toimimaan tuossa järjettömässä systeemissä kollektiivisesti ja pitämään toisiaan kurissa. Se, että tuossa moraalikoodeksissa sattui olemaan muuan samanlainen kohta kuin raamatussakin (sen, joka ei työtä tee, ei myöskään syömän pidä), ei tee niistä suinkaan samanlaisia.

Uuteen testamenttiin verrattuna Kommunismin rakentajan moraalikoodeksi on perusidealtaan sen vastakohta. Armo, rauha ja rakkaus ovat kommunismin rakentamiseen täysin sopimattomia välineitä. Taistelu, viha, armottomuus ja leppymättömyys sen sijaan ovat niin sanoakseni pyhiksi korotettuja, eivät pelkästään välttämättömiä.

Tällä en toki halua sanoa, ettei hyvin monia kommunismin kannattajia, ihmisiä, olisi elähdyttänyt todellinen ihmisrakkaus ja pyrkimys oikeudenmukaisuuteen.

Kysymys on kuitenkin siitä, että vaikka kommunismin rakentamiseen pyrkivän ideologian päämääränä oli jopa peräti anarkistinen eli valtioton yhteiskunta, sen aikaansaamiseksi olivat kaikkein ankarimmat ja säälimättömimmät keinot tarpeen…

Vaikka en ole suuri Ilja Glazunovin ihailija, tulee tässä kyllä mieleen hänen taulunsa Kristus ja antikristus. Nuo kaksi ovat kyllä hyvin, hyvin saman näköisiä, mutta…

Onko usko, itse asiassa sama usko ollut aina Venäjän kansassa läsnä ja sen voimana? Putin näyttää kannattaneen tällaista näkemystä kai keskustelukumppaniensa iloksi, eikä turhaan. Munkit ainakin olivat riemuissaan.

Nykyään tapaamme erinäisillä hämärämiehillä (ven. mrakobes) näkemyksen, jonka mukaan kommunismi itse asiassa pelasti Venäjän sielun läntisen liberalismin mädätykseltä.

Oliko kyseessä oikeastaan se kansallinen Venäjän Jumala, joka sananparren mukaan on mahtava vai sittenkin koko kristikunnan ja ihmiskunnan yhteinen vapahtaja, on kiinnostava kysymys.

Mikäli kansakunnasta ja valtiosta luodaan epäjumala, ollaan harhauduttu kauas siitä kristinuskon tulkinnasta, jonka uudesta testamentista löydämme. Vähänkö sellaista on tapahtunut, eikä vain Venäjällä.

Tällaista kauhistukaamme, silloin uskonto muuttuu kuolemanenkelien kumarteluksi ja Kristuksen ikonin sijasta aletaan kumartaa antikristusta.

Suuri Solženitsyn kehotti Venäjää aikoinaan katumukseen ja itserajoitukseen ja jopa Dostojevski, niin slavofiili ja panslavisti kuin olikin, korosti nöyryyden olevan hyveistä ensimmäinen.

Nämä miehet edustavat Venäjän suurta, yleisinhimillistä perintöä, joka ei hairahtunut kumartamaan epäjumalille. Izborskin klubin hämärämiehet edustavat aivan toista tulkintaa.

Putin on tietenkin vain entinen turvallisuusjoukkojen spesialisti, eikä teologi, joten häneltä ei voida vaatia mitään erityistä alan tuntemusta (sivumennen sanoen, Stalin kyllä oli teologi). Tervejärkisyys on joka tapauksessa ainakin jossakin määrin vielä kuulunut hänen imagoonsa ja on toivottavaa, että sen määrä vielä entisestään lisääntyisi.