Maailman kunnia

 

Lenin on kaikkia eläviä elävämpi!

 

Otsikossa esitetyn ajatuksen jakoi varmasti Neuvostoliiton loppuvuosina moni niistä, jotka katselivat Punaisen torin paraatien gerontokraattista vastaanottajakuntaa mausoleumin parvekkeella.

Itse asiassa lause sisältyy jo Majakovskin tunnettuun runoelmaan, eikä ole suotta jäänyt elämään suurena neuvostomeeminä. Sen mahtipontiset säkeet kyhättiin Leninin kuoleman kunniaksi, mutta ei hautajaisiin.

Ortodoksisen pyhimyksen tavoin ruumis jätettiin hautaamatta ja on tänäkin päivänä Punaisen torin laidassa, groteskina inhimillisen vähä-älyisyyden (human frailty) muistomerkkinä.

Nykyään meidän on hyvin vaikea ihan todella ymmärtää, mikä määrä sokeaa uskoa ladattiin aikoinaan Leninin julistamaan vallankumoukseen ja Stalinin sen jälkeen toteuttamaan sosialismiin. Luulen, että asia on nuoremmalle sukupolvelle mahdoton ja harvat varttuneemmatkaan enää jaksavat oikein uskoa, miten asiat olivat vielä muutama vuosikymmen sitten.

Leninin kultista on tehty tutkimuksia, eikä kenellekään liene salaisuus, että sitä kehitettäessä esikuvana olivat ortodoksiset perinteet. Se oli tuttua talonpojille, joille kai siirtymisen pyhästä Nikolauksesta lljitšiin piti olla paljonkin helpompaa kuin opetella niin sanottujen diamatin ja istmatin oraakkelimaista munkkilatinaa uuden, paratiisimaisen yhteiskunnan pikaisesta saapumisesta pian Venäjälle, tuohon pyhään ja historian valitsemaan maahan.

Leninin ylistäminen oli hyvin paradoksaalinen asia. Kuollessaan hänen ei voitu sanoa saaneen aikaan mitään muuta kuin Venäjän täydellisen tuhoamisen. Vain diktatuuri, puoluevaltio oli kestänyt kaikki koetukset ja entisestään lujittunut. Suurvallan uusi luominen ja niin sanottu Venäjän maiden kerääminen tuli vasta Stalinin tehtäväksi.

Suomalaisessa lehdistössä ei suotta nimitetty Leniniä historian suurimmaksi hävittäjäneroksi, joka ei kyennyt rakentamaan mitään. Itse asiassa sotakommunismista luopuminen ja uuden talouspolitiikan, NEP:in omaksuminen merkitsivät tämän tunnustamista talouden alalla. Uudenlainen diktatuurihallinto oli kuitenkin kestävämpi luomus.

Joka tapauksessa Leniniä voitiin pitää Neuvostoliiton perustajana. Häikäilemätön vähemmistödiktatuuri, terrorin käyttö ja kokonaisten yhteiskunnallisten kategorioiden suunnitelmallinen poliittinen, oikeudellinen ja taloudellinen sortaminen olivat ne pylväät, joiden varaan Stalin saattoi rakentaa.

Vaatimattomana hahmona Stalin selitti olevansa vain Leninin oppilas ja työn jatkaja, mikä hän olikin. Sanonta nykypäivän Lenin kuvasi tätä suhdetta: Stalinin valta ei perustunut inhimillisiin seikkoihin, vaan historiaan, jonka nerokkaan tulkinnan Stalin oli saanut perinnöksi Leniniltä.

Ymmärrettävää on, että kun Stalinin rikokset paljastettiin hänen kuoltuaan, nostettiin palvonnan kohteeksi Lenin ja hänen luomansa puolue -ne eivät olleet koskaan erehtyneet, toisin kuin Stalin ja häneen liittynyt henkilönpalvonta -tuo inhimillinen tekijä, joka oli sotkenut historiallisen lainomaisuuden ymmärtämisen puhtaassa muodossaan eli leniniläisittäin.

 -Stalin ei siis ollutkaan nykypäivän Lenin, haluttiin korostaa ja menneisyyden rikosten ja suoranaisten virheiden vastapainoksi ja yläpuolelle nostettiin nyt ne leniniläiset periaatteet, joissa pysymällä Venäjä ja koko maailma olisivat saattaneet kulkea puhtaan onnen ja autuuden tietä valoisaan tulevaisuuteen.

Toteutumatta jäänyt leninismi nostettiin nyt koko historian verrattomaksi mittapuuksi ja todettiin, että Neuvostoliitto sentään oli säilyttänyt puolueensa kollektiivisessa viisaudessa kaiken olennaisen siitä, mitä leninismi edusti, vaikka jaloa asiaa olikin tahrattu monien uskollisten toverien verellä. Muistahan ei tarvinnut eikä saanutkaan lukua pitää.

Moni meistä muistaa yhä vuoden 1970 -UNESCO:n siunaaman Lenin-riemujuhlan, jossa tuon maailmanhistoriallisen neron satavuotissyntymäpäivää kunnioitettiin meilläkin jopa tuhansissa tapahtumissa. Suomessa kriittisimminkin Neuvostoliittoon suhtautuvat ammensivat Lenin-kuvansa Arvo ”Poika” Tuomisen kirjoista ja nyökyttelivät: Olisipa Lenin saanut elää! Stalin pilasi hyvän asian.

Brežnevin Neuvostoliitossa Lenin (pro Stalin) sitten symbolisoi kaikkea sitä, mistä voitiin ylpeillä. Ylpeilemisen aiheitahan riitti: voitto sodassa, valtava sotalaitos ja ydinasearsenaali, niin sanottu avaruuden valloitus ja koko suurvallan mahtavuus.

 Kiitoksen antaminen näistä Leninille oli kaukaa haettua ja perustui yhteen ainoaan asiaan: siihen dogmiin, että Neuvostoliitto oli maailman kansoista ensimmäisenä astunut sosialismin tielle ja toteuttanut yhtyeiskuntajärjestelmän, joka lainomaisesti oli tuleva voimaan koko muussakin maailmassa.

Toisin sanoen, itse elämä oli todistanut Leninin näkemykset oikeiksi. Argumentit olivat vastaansanomattomia ja niitä esiteltiin joka vuosi punaisella torilla. Sen, joka ei halunnut uskoa marxilaiseen filosofiaan, oi pakko uskoa ydinaseisiin ja filosofiassahan käytäntö on teorian kriteeri.

Kun itse elämä sitten vähän myöhemmin todisti Leninin uskon sadan vuoden takaisiin filosofisiin spekulaatioihin olleen tyhjän päällä, menetti hän lopullisesti maineensa. Perestroikan aikana pääsihteeri Gorbatšov jo joutui toteamaan, ettei Neuvostoliitto ollutkaan edes yhtä demokraattinen kuin lännen kapitalistiset maat.

Tätä on verrattu siihen, että paavi olisi koonnut kansan Pietarinkirkon aukiolle ja julistanut, että koko juttu Jeesuksesta on valetta ja kirkko pyytää anteeksi sitä, että on levittänyt moista hullua ja turmiollista oppia.

Nyt kritiikissä mentiin pohjaan asti ja kaivettiin arkistoista myös Leniniä pahasti kompromettoivat aineistot. Hän olikin itse asiassa hullu fanaatikko ja häikäilemätön julmuri, joka todella hävitti Venäjän, joka oli sangen kehittynyt valtio ja sivilisaatio ja ilman vallankumousta olisi nopeasti päässyt suurvalloista ensimmäiseksi.

Olennaista kuitenkin oli, että nyt otettiin asioihin uusi näkökulma. Neuvostoliitto ei siis ollutkaan Leninin johdolla lähtenyt johtamaan koko maailmaa uuteen, korkeampaan kehitysvaiheeseen, vaan sen sijaan vienyt sen kehityksen syrjäpolulle, umpikujaan ja vieläpä miljoonien ihmisuhrien hinnalla.

Tämä kysymys uhreista oli erityisen katkera. Miljoonien oli selitetty maksaneen hengellään siitä, millaiseksi Neuvostoliitto tuli. Miljoonat olivat tehneet sen vapaaehtoisesti ja suurella innolla. Mikäli tuloksena olikin vain mielivaltaisesti kokoon kyhätty hirviö, ei koko maan uljaasta historiasta jäänyt paljon ylpeiltävää jäljelle.

Destalinisoinnin aikana oli voitu vielä kohdistaa katseet tulevaisuuteen. Kahdenkymmenen vuoden päässä väikkyvät hohtavat huiput, vakuutti Hruštšov. Katsokaa niitä, eivät mitkään uhrit ole olleet turhia!

Nyt ei kukaan viitsinyt edes yrittää nostaa kommunismia esille. Ongelmana oli, miten rakentaa kapitalistinen yhteiskunta. Ne, jotka olivat saaneet aikaan vallankumouksen, olivat historian suuria syyllisiä, eivät sen sankareita.

Vasta nyt Lenin menetti koko arvonsa ja muuttui sankarista rikolliseksi. Asiaa kuvannee muuan tositapaus. Olin 1990-luvun puolivälissä arkistomatkalla Moskovassa, kun luoksemme tuli muuan eversti, joka sanoi kuulleensa, että Suomi olisi valmis ottamaan vastaan Leninin ruumiin. Näin oli Lenin-museon johtaja Minkkinen joskus sanonut ja tieto oli nopeasti levinnyt ympäri maailmaa.

Professori Olli Vehviläinen, joka oli muistaakseni silloin Lenin museon johtokunnan  puheenjohtaja, vastasi, että kun Iljitš eläessään oli niin usein käynyt maassamme, oli ajateltu, että hän voisi sinne palata vielä kuoltuaankin.

Eversti, vai oliko heitä parikin, ei hymyillyt, vaan sanoi vakavasti, että nykyisinä aikoina saattoi tapahtua mitä tahansa. Hän toivoi, että tarjous olisi siis yhä voimassa.

Kuten tiedämme, Tampere ei ole saanut Leninin ruumista, ainakaan vielä. Itse kysymys palsamoidun kalmon hautaamisesta on sen sijaan yhä ajankohtainen ainakin sikäli, että se herättää valtavia tunteita vastustajissa.

Ortodoksinen kirkko on pysynyt sillä periaatteellisella kannallaan, että Lenin edusti paholaisen valtakuntaa. Kirkon johdatuksella rakennetut Venäjän historian museot, joita on ympäri maata, ovat ennen muuta Pyhän Venäjän tempeleitä ja niissä muistetaan hyvin jumalattomien riehunta ja uskovaisten vainot (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=pyh%C3%A4n+ven%C3%A4j%C3%A4n+historia ).

Myös suurvaltasovinismia edustavien änkyröiden piirissä on vahva virtaus, joka kiroaa yhtä hyvin bolševismin kuin liberalismin. Molemmat ovat olennaisessa ristiriidassa aidon venäläisyyden kanssa.

Mutta onhan siellä toisenlaistakin henkeä. Niin sanottu Izborskin klubi on yrittänyt puolestaan yhdistää niin vanhan imperiumin kuin bolševismin kannattajat yhteisen suurvaltasovinismin lippujen alle. Sen ideologiaa kuvastaa patsas, jossa bolševikki ja valkoupseeri polvistuvat yhdessä äiti Venäjän eteen.

Putin istuu kahdella tuolilla. Hän haluaa näyttää hurskaalta mieheltä, mutta ihailee samalla selvästi Stalinin ja Pietari Suuren häikäilemättömyyttä. Ajallemme kuvaavaa taitaa olla yritys yhdistää kaksi vastakkaista prinsiippiä (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=valamo ). Mieleen tulee tunnettu 1800-luvun kirjallinen luomus Heaven and Hell Amalgamation Society.

Kun Leninin syntymästä tämän vuoden keväällä tuli kuluneeksi 150 vuotta, sivuutettiin asia varsin vähin äänin. Bolševikkivallan perustajana hän kuitenkin kuuluu historian suuriin merkkihenkilöihin, vaikka kauhukabinetin puolelle.

Mutta samaahan oli sanottava myös useimmista Ranskan suuren vallankumouksen johtohahmoista. Siitä huolimatta tuossa maassa juhlittiin vallankumousta ja sen johtajia parin sadan vuoden ajan suurina historian hahmoina. Vasta kahdensadan vuoden kuluttua vallankumouksesta olemme saaneet johdonmukaisesti kriittisen arvion noista tapahtumista François Furet’n tekemänä.

Mutta oppineet nyt saavat sanoa mitä tahansa. Ranskan kansa juhlii joka vuoden heinäkuun 14. päivänä sitä suurta järkytystä, joka vei koko Euroopan sekasortoon ja vaati miljoonia kuolonuhreja.

Komealta se kuitenkin kuulostaa näin jälkeenpäin.

 

 

 

What do you want to do ?

New mail