Sukupolvi sitten

 

”Toisen maailman” agonian päiviltä

 

Ilkka Ronkainen, Perestroikaa pelastamassa. BoD 2020, 223 s.

 

Kolmannesta maailmasta puhutaan vielä silloin tällöin, mutta harvempi enää edes muistaa, mikä oikein oli se toinen maailma. Sosialistisen järjestelmän maitahan sillä tarkoitettiin ja 1980-luvulla se järjestelmä veteli viimeisiään, vaikka harva sitä asiaa loppuun saakka ymmärsi, hyvin harva.

Sosialismia yritettiin pelastaa niin sanotun perestroikan eli uudelleenrakentamisen avulla. Sitä nimitettiin vallankumoukselliseksi prosessiksi ymmärtämättä millaisia vallankumoukset ovat. Ei tätäkään prosessia kukaan lopulta hallinnut eikä kyennyt mielensä mukaan suuntaamaan.

Suomella oli kuin olikin erityissuhde Neuvostoliiton kanssa ja joillakin suomalaisilla se oli vielä erityisempi kuin toisilla.

Tämän kirjan kirjoittaja asui Lappeenrannassa, jossa naapurimaan kansalaiset ovat sittemmin tottuneet ahkerasti vierailemaan ja jota he kutsuvat ytimekkäästi nimellä Lapa.

Ronkainen oli yksi siitä joukosta, joka kerääntyi niin sanotun tulosjohtamisen ympärille. Kyseessä oli joukko pieniä yrityksiä, jotka toimivat usein yhdessä ja joka harjoitti liikkeenjohdon konsultointia.

Itse tutustuin tähän porukkaan tavallaan ulkojäsenenä, kun pääsin mukaan pienomistajaksi purjeveneeseen, jonka konsultit olivat yhteistoimin hankkineet ja pyörittivät sen toimintaa. Vene risteili kesät lähinnä Itämeren piirissä, mutta kävi aina Saksassa ja Norjassa saakka.

Kirjoittamattomana sääntönä oli, ettei työasioista veneessä puhuta, eikä niistä todella puhuttukaan. Sen sijaan pidettiin hauskaa ja täytyy todeta, että en ole eläissäni muualla kuullut sellaista määrää hyvin kerrottuja kaskuja kuin tässä veneessä. Konsultit olivat ainakin niitä oppineet työssään.

Vakavasti puhuen, en epäile lainkaan, ettei tämän joukon (jonka johtajanakin oli muuan Jouko) ideoilla olisi ollut hyvinkin paljon käyttöä työelämässä. Sen osoittaa jo tulosjohtamisen suosio, sitähän myytiin Suomessa joka puolelle ja lisäksi vielä ulkomaille.

Tässä kirjassa kerrotaan, miten sitä markkinoitiin Neuvostoliittoon, jossa sille, luoja nähköön, oli todella paljon tarvetta. Siellähän johtaminen samaistettiin pelkkään käskyttämiseen ja tuloksia yritettiin parantaa kontrollia koventamalla, mikä johti eräänlaiseen kilpavarusteluun määräysten antajien ja niiden kiertäjien välillä.

Konsulttien joukko oli taustaltaan hyvin kirjavaa. Entiset upseerit olivat näkyvällä sijalla, mutta mukana oli myös insinöörejä, jokunen pappi ja joku kommunistikin. Sellainen oli tämän kirjan kirjoittaja, joka ei ideologiaansa salannut.

Kun ideologiaa, jollaisena tulisjohtamista voi jossakin määrin pitää, ruvettiin viemään Neuvostoliittoon (eikö perestroika oikeastaan ollutkin juuri sitä?), tarvittiin välttämättä kommunistia, jolla oli toimivat suhteet naapurin niin sanottuun veljespuolueeseen.

Tätä kanavaa kehitettiin ja se toimi aikansa, kunnes lopahti omaan mahdottomuuteensa siinä vaiheessa kun itse kommunismikin.

Joka tapauksessa aikaan saatiin lähinnä suorilla henkilösuhteilla siihen aikaan ainutlaatuisia tapahtumia. Yksi sellainen oli matka purjeveneellä Tallinnaan. Kyse oli ensimmäisestä yksittäisen veneen vierailusta, eskaaderi oli siellä kyllä käynyt vuoden 1980 olympialaisten aikaan.

Olin sattuneesta syystä veneessä mukana ja matka tosiaan oli ikimuistoinen. Venettämme kohdeltiin laivana, koska muidenkaan pykälien alle se ei pyhissä papereissa sopinut ja niinpä muun muassa saimme maksaa laituripaikasta 3000 markkaa kahdesta yöstä. Toki samaan hintaan kuului vahtisotilas, joka päivysti aluksen vieressä.

Huikea on kirjan kuvaus pyöräretkestä rajan yli –Valamosta Valamoon. Vanha Valamo oli tuohon aikaan hoitokoti ja rangaistussiirtola eikä sinne pääsy ollut helppoa. Vielä vaikeampaa oli päästä ajelemaan pitkin Itä-Karjalan teitä vastoin puoluesihteeri Stepanovin tahtoa. Moskovassa sattui kuitenkin olemaan vielä suurempi herra.

Tuohon herraan tutustuin joskus itsekin. Hän oli Anatoli Smirnov, keskuskomitean Suomi-deskin hoitaja, joka Neuvostoliiton romahduksen jälkeen teki kaikenlaisia paljastuksia puolueen Suomen-politiikasta ja kertoi tekevänsä väitöskirjaa ns. suomettumisesta.

Siinä vaiheessa hän oli ulkoministeriön henkilöstöpäällikkö, mutta siirrettiin pian konsuliksi Vesisaareen. Hänen tutkimuksensa olisi kiinnostava lukea, mutta se kuulunee jonkin instanssin sisäisiin papereihin.

Ronkaisen suuri idea oli Saimaan kanavan alueelle suunniteltu erityistalousalue. Sen kilpailijaksi tuli idea Viipurin erityistalousalueesta eikä kumpikaan loppujen lopuksi toteutunut. En tiedä, lieneekö asialla paljon merkitystä. Kaukoidässäkään ei tällainen järjestely liene ihmeitä aikaan saanut.

Tämä oli kuitenkin aikaa, jolloin sopi suuria koettaa ja Ronkainen ainakin pysytteli talouden alueella, jonne tulosjohtaminen epäilemättä hyvin sopiikin.

Nythän se näyttää sekoittaneen ihmisten päät siinä määrin, mettä myös yliopistot ovat sen omaksuneet ikään kuin tiedon ja sivistyksen tuottaminen olisi hyvinkin samanlaista kuin vaikkapa sianlihan tai paperin valmistus.

Hieman itseironisesti tekijä toteaa, etteivät hän ja hänen tiiminsä saaneet maailmanhistorian pyörää käännetyksi. Sitä ei oikeastaan voi ihmeenä pitääkään.

Sen sijaan itse tuo ainutlaatuinen aikakausi, kun ideologialle perustetun supervallan happi alkoi loppua, ansaitsee kyllä muistelemista. Uuden sukupolven mielikuvitus tuskin kykenee loihtimaan kuvaa siitä, millaista elämä ja sen realiteetit olivat vain kolmisenkymmentä vuotta sitten.

Ronkaisen kuvaukset kaikessa uskomattomuudessaan perustuvat ihan oikeisiin tosiasioihin. Ainakin omalta pieneltä osaltani voin sen vakuuttaa.