Valta ja pelko

 

Kaikki valta on Jumalasta

 

Paavalin Roomalaiskirjeessä (13. luku) puhutaan esivallasta hyvin kauniisti ja velvoittavasti. Se, joka nousee esivaltaa vastaan, nousee myös Jumalan säätämystä vastaan ja esivallan palvelijat ovat Jumalan palvelusmiehiä. On siis annettava kaikille se, mitä heille kuuluu kenelle vero, sille vero, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia.

Jostakin syystä olen törmännyt tähän raamatun kohtaan aika usein nimenomaan Venäjällä: ибо нет власти не от Бога. Suomessa sitä taidetaan hyvin harvoin enää nostaa esille.

Tuntuu siltä, että meillä jopa valtion ja virkamiesten syyttömyysolettama saati nyt ajatus pyhyydestä on kärsinyt jonkinlaisen inflaation. Poliittisessa järjestelmässä, jossa oppositio on kiinteä osa systeemiä, on mahdotonta ajatella kaiken vallan sinänsä olevan pyhää: itse ne on sinne äänestetty ja voidaan äänestää sieltä poiskin.

Tunnettua on, että Venäjällä koko vallan käsite on jotakin muuta kuin se on Länsi-Euroopassa. Tuntuu siltä, että jokainen virkamies kokee henkilökohtaisesti omistavansa sen vallan, jota hän käyttää. Ei kannata mennä riitelemään tullimiehen kanssa ja kuvitella, että pakkohan hänen on selvää logiikkaa uskoa. Hän tekee, miten häntä huvittaa eikä ole lainkaan kiinnostunut siitä, hymyileekö asiakas käsittelyn jälkeen vain ei.

Jo Puškin riimitteli kyytiaseman päällikön -virka-asteikossa kaikkein alhaisimman- olevan omassa valta kunnassaan diktaattori Коллежкий регистратор -почтовой станции диктатор!

Nykyään on muodikasta etsiä venäläisen hallintokulttuurin juuria kaukaa, hamasta mongoliherruudesta saakka. Kyllähän tiettyä traditiota varmasti voi seurata hyvinkin kauas, etenkin mikäli jättää huomiotta ne asiat, jotka sotivat yksinkertaista ja siis innostavaa tulkintaa vastaan. Sellaisiahan löytyy aina.

Aina 1970-luvulle saakka Neuvostoliiton erikoislaatuista kulttuuria selitettiin ennen muuta vallankumouksella ja sen luomilla rakenteilla. Vasta 1970-luvulla muotiin tuli itse asiassa jo ikivanha ajatus Venäjän patrimoniaalisesta luonteesta, johon liitettiin paljon vanhojen slavofiilien näkemyksiä.

Kuten alettiin toistella, Venäjän historiasta puuttuivat renessanssi, uskonpuhdistus, valistus, feodalismi, roomalainen oikeus ja monet muut asiat. Toki niiden jälkiä havaittiin sielläkin, mutta ne olivat kuin kaivoon kannettua vettä: muualla syntynyttä ja vailla orgaanista yhteyttä maan kehitykseen. Keir Giles on nyt taas nostanut tämän tradition esille ja saanut paljon innokkaita seuraajia.

Tämän tasoiset makrotarkastelut ovat ilman muuta hyödyllisiä, kunhan nyt vain muistaa, etteivät ne mitään matematiikkaa ole ja että niiden merkitys on aina ollut suhteellinen eikä ilman vastavoimia. Myös esimerkiksi Bysantilla ja Venäjän ortodoksisella uskonnolla voi selittää koko sen historian, mikä tarkoittaa, ettei sillä voi selittää paljon mitään, koska se ei enää toimikaan muiden ortodoksista uskontoa tunnustavien maiden kohdalla.

Historioitsija on taaksepäin kääntynyt profeetta, sanotaan. Voisi myös sanoa, että hän usein on myös kuin ampuja, joka ampuu ensin ja piirtää sitten maalitaulun osumansa ympärille.

Olen havainnut nyt myös yrityksiä selittää Venäjän kulttuuria ja nimenomaan vallan ja alamaisten suhdetta arkaaisilla instituutioilla, jotka ovat vähitellen hävinneet länsimaista. Klaaneihin perustuva hallinto on voimassa yhä monin seuduin tässä maailmassa ja erityisesti se kukistaa vuoristoissa. Sen keskeinen koossapitävä voima on verikosto.  Se kukoistaa tänäkin päivänä ainakin Tšetšeniassa ja ulottaa lonkeroitaan kauemmaskin )ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=nuhajev ).

Tämän kulttuurin, etten sanoisi ideologian ytimessä on pelko. Tiettyjen ryhmien kohdalla jokainen ymmärtää, etteivät normaalit sivistyneen yhteiskunnan pidäkkeet hallitse niiden jäseniä. Klaanin valta on jumalallista ja siis rajatonta.

Lännessä oikeus kostoon siirtyi jo keskiajalla valtiolle, joka myös peri suuren osan niistä sakkorahoista, joita syylliseksi todetuille langetettiin.

Venäläisen julmuuden symboliksi on usein osoitettu Iivana Julma, jolle tuo epiteetti sopii paremmin kuin ehkä kenellekään tunnetulle hallitsijalle, olkoonkin, että jokainen vähänkin venäjää osaava kiirehtii aina selittämään, ettei sana grozni (грозный) nyt suinkaan julmaa merkitse… Iivana oli ilmeinen patologinen sadisti.

On merkille pantavaa, että Iivanan toiminta herätti kauhistusta ulkomailla jo omana aikanaan, vaikka tyranneja riitti täälläkin pilvin pimein: Tanskan Kristian II, Englannin Maria Verinen ja jopa Ruotsin Kustaa Vaasa. Nämä kuitenkin joutuivat etsimään lakipykäliä ja ylimysten hyväksyntää voidakseen panna toimeen kuolemantuomioita. Iivanalle riitti, että hän ilmaisi sen olevan tahtonsa.

Toi meillä jo Kustaa Vaasa lausahti, että maa on lailla rakennettava ja käsitys lain pyhyydestä on meille ja yleensäkin läntiseen maailmaan syvälle juurtunut. Tuntuu siltä, että Venäjällä tuo pyhyys kuuluu sen sijaan vallan kulloisellekin haltijalle, jonka ankara arvosteleminen on paitsi rikos, myös synti.

Huomiota herättää sekin, millä helppoudella ja kyynisellä välinpitämättömyydellä valta Venäjällä toimeenpanee teloituksia, jotka eivät perustu mihinkään lakiin.

Bolševikkien valtakaudella lakien totteleminen oli kansalaisen velvollisuus, kuten se on vieläkin. Sen sijaan erityiskomissioita (tšeka) lait eivät koskeneet ja myös itse kommunistinen puolue oli kaiken muun yläpuolella ja käytti siis ikään kuin jumalallista valtaa. Yksittäisiä henkilöitä murhattiin aluksi hyvinkin paljon ja jonkin verran myös ulkomailla, kunnes systeemi Hruštšovin ja Brežnevin kaudella kesyyntyi.

Kuitenkin ajatus lain yläpuolella olevasta vallasta säilyi ja puolue nimenomaan ylpeili sillä, ettei vallanjako-oppi sitä sido: poliittinen valta sekaantui esimerkiksi tuomiovaltaan aivan rutiininomaisesti ja lainsäädäntövalta oli lähinnä kumileimasin.

 Tässä voi taustalla halutessaan nähdä sen ylevän periaatteen, että puolue pyrki toteuttamaan oikeutta eikä lakia. Tämä ajatushan on säilynyt kaikkien radikaalien liikkeiden piirissä.

Jo Paavali roomalaiskirjeessä kehotti antamaan myös pelon sille, jolle se kuului. Esivaltahan ei suotta miekkaa kantanut. Vanhoina aikoina valta aina kantoikin symboleinaan pelkoa herättäviä asioita, kuten liktoreita mestauskirveineen ja vitsakimppuineen (fasces). Ellei kunnioitusta muuten ollut syntyäkseen, lienee ainakin terävä mestauskirves muistuttanut siitä, mikä oli alamaisen asema ja mitä vallan oikeuksiin kuului.

Tuossa yllä todettiin tiettyjä yhtäläisyyksiä Iivana Julman ja bolševikkien välillä suhteessa valtaan. Kannattaa kuitenkin huomata, että Venäjän keisarikunta jo 1800-luvun toisella puoliskolla oli erilainen. Vaikka vuonna 1881 saatettiinkin voimaan niin sanotut väliaikaiset säädökset, jotka olivat askel totalitarismia kohti mahdollistaessaan ihmisten vangitsemisen ja karkottamisen ilman tuomiota, ei tuloksena sentään ollut samanlainen bardak kuin nykyään, käyttääkseni erästä venäläisten lempi-ilmaisua. Ei ihmisiä tuosta vaan tapettu

En suinkaan tarkoita, että tavallisella kansalaisella nytkään olisi Venäjällä mitään erityisiä ongelmia vallan kanssa, mikäli hän muistaa roomalaiskirjeen asettamat velvoitukset. Joka tapauksessa 1800-luvun yläluokka koostui enimmältään hyvin säädyllisistä ihmisistä, vaikka valtiolta varastamisen traditio olikin voimissaan, kuten jo maineikas historioitsija Nikolai Karamzin oli havainnut.

Tuntuu siltä, että nimenomaan pelolla hallitseminen on nykyään Venäjällä suuremmassa roolissa kuin pitkään aikaan. Tavalliselle kansalaisellehan se, kuten sanottu, ei meritse oikeastaan mitään, mutta jo innokkaat journalistit ovat eri asemassa. Elleivät turvallisuuselinten filuurit ammu, saattaa Tšetšenian ystävällismielinen hallinto tarjota apuaan aivan pyytämättäkin.

Hyvin harvoinhan tämä toteutuu, mutta kuten kirjoitettu on, kun tappaa yhden, niin pelottaa tuhat.

Aristoteleen viisautta

 

Politiikan ylivertainen klassikko

 

Aristoteles, Politiikka. Teokset VII. Suomentanut t A.M. Anttila, selitykset laatinut Juha Sihvola. Gaudeamus 2021, 293 s.

 

Aristoteleen ajatukset ovat koko läntiselle maailmalle hyvin tuttuja, mutta useimmat omaksuvat ne erilaisista oppikirjoista, vähän niin kuin Raamatun opetukset.

   Molemmissa tapauksissa on vahinko, ellei alkuteoksiin perehdytä. Niissä on aina paljon sellaista, joka sanaselittäjiltä jää huomioon ottamatta ja joka auttaa antamaan koko teoksen sanomalle sen oikeita yhteyksiä.

   Aristoteles, jonka asioiden olemusta painottava ajattelu keskiajalla nousi lähes pyhäksi, tuli meillä uudelleen muotiin 1980-luvulla ja tarjosi tarpeellista vastusta niille usein vähintään puolihulluille postmodernisteille, jota rakentelivat pilvilinnojaan tyhjästä olemattoman päälle.

   Aristoteles sen sijaan lähtee olemassa olevista lähtökohdista ja esimerkiksi politiikassa hän vertailee toisiinsa tuntemiaan valtiosääntöjä ja suhtautuu kriittisesti kaikkiin, jopa oppi-isäänsä Platoniin, jonka usein Sokrateen nimissä esitettyjä ajatuksiakin hän saattaa siekailematta vastustaa.

   Amicus Plato, magis amica veritas, saatettiin latinaksi ilmaista se periaate, ettei ajattelijaa saa sitoa edes mikään ystävyyden, rakkauden tai kestiystävyyden side, saati nyt viha ja närkästys silloin kun hän pyrkii totuuteen.

   Kuten sanottu, Aristoteleen perusidea siitä, että jotkin valtiomuodot sopivat toisille kansoille, vaikka eivät sitten toisille ja että kukin valtiomuoto voi myös rappeutua, kuten hyveetkin, lienee yhä ajankohtainen. Liika on aina liikaa, olipa asia periaatteessa miten hyvä tahansa.

   Nykyisen länsimaiden kulttuurin ikuinen pyrkimys päästä joka asiassa äärimmäisyyteen merkitsee yleisesti ottaen sitä, että niistä pyritään ehdoin tahdoin  tekemään omia irvikuviaan. Äärimmäisen enemmistövallan hankkiminen vie omanlaiseensa idiotismiin ja kaiken sovittaminen pienten vähemmistöjen mukaan on enemmistölle turmion tie.

   Yksinvalta saattaa olla paras valtiomuoto, mutta myös huonoin eikä se sovi kaikille kansoille, kuten ei demokratiakaan, joka on vain mahdollisen taidetta sekin. Millään poppakonstilla ei demokratiaan soveltumattomasta massasta saa toimivaa kansalaisvaltaa.

   Näitä erilaisia Aristoteleen tunnettuja johtopäätöksiähän on tullut silloin tällöin mainittua (vrt. Vihavainen: Haun aristoteles tulokset ).

   Tässä ”alkutekstissä” nousee kuitenkin esille myös suuri määrä erilaisia aikakauden käsityksiä, joista jotkut kukaties ovat huonommin perusteltuja kuin toiset. Kiinnostavia ne aina ovat. Jotkut ovat säilyneet meidän päiviimme saakka, toiset taas menettäneet arvonsa ja merkityksensä.

   Huomautan, että nostan tässä vain esille joitakin hajanaisia huomioita yrittämättäkään selittää niiden merkityksen muutosta vuosisatojen ja -tuhansien mittaan. Ehkä ne sentään panevat ajattelemaan. Se on halpaa huvia ja torjuu tehokkaasti dementiaa.

   Niinpä luemme vaikkapa pohdiskeluja orjuudesta ja orjien asemasta. Kuten kirjasta selviää, tuolloinkin oli asiasta erilaisia mielipiteitä, mukaan lukien se, että orjat ovat ihmisiä siinä kuin kaikki muutkin ja että heitä pitäisi kohdella sen mukaan.

   Aristoteleen mielestä orja oi eräänlainen isännän osa, elävä, mutta erillinen osa. Siispä eräänlainen yhteinen etu ja ystävyys yhdistivät heitä, jotka luonnostaan sopivat kukin omaan asemaansa. Toki kaikki eivät aina sopineet. Orjia, kuten isäntiäkin oli monenlaisia. Oli sellaisia, jotka ovat orjia kaikissa olosuhteissa ja sellaisia, jotka eivät sitä ole missään olosuhteissa.

    Oli myös totta se, että luontokaan ei aina ollut erehtymätön. Se esimerkiksi halusi, että hyvästä syntyisi aina hyvää, mutta ei aina siinä onnistunut. Tämä oli merkittävä havainto ja tunnustus. Se vei pohjan siltä, että kaiken ja aina saattaisi selittää luonnollisuudella. Siihen oli kuitenkin aina pyrittävä.

   Ihminen oli täydellisimmillään elävistä olennoista paras, mutta lain ja oikeuden ulkopuolella ollessaan niistä huonoin.

   Valtaa oli monenlaista. Valtiollisen vallan ohella oli myös taloudenhoidossa käytettävää valtaa: orjin kohdistuva valta, isän valta ja aviosuhteeseen liittyvä valta. Sielu hallitsi ruumista ja järki hallitsi halua valtiomiehen tavoin.

   Orjilla ei ollut lainkaan harkitsevaa sielunosaa, naisella se oli, mutta se oli vailla arvovaltaa, lapsilla se taas oli kehittymätön.

   Isänvalta koski hänen perhettään ja perustui rakkauteen ja korkeampaan ikään, poliittinen valta taas yhteisen edun, erityisesti turvallisuuteen pyrkimykseen. Oli tarpeen, että parempi aina hallitsee huonompaa ja siksi esimerkiksi miehen oli aina hallittava naista.

   Naisen ja miehen hyveet, kohtuullisuus, miehuullisuus ja oikeudenmukaisuus eivät olleet samanlaisia, kuten Sokrates ajatteli, vaan oli olemassa toisaalta hallitsijan miehuullisuutta ja toisaalta palvelijan miehuullisuutta.

   Mies olisi pelkuri, jos hän olisi vain sen verran miehuullinen kuin miehuullinen nainen ja hän olisi lörpöttelijä, mikäli olisi vain yhtä vaitelias kuin sellaisena pidettävä nainen.

   Nainen oli eri valtioissa eri asemassa. Miehen tehtävänä oli hankkia perheelle varallisuutta ja naisen tehtävänä hoitaa sitä. Barbaarien parissa häntä idettiin orjana.

   Suurin tasa-arvoisuus vallitsi Spartassa, jossa naiset myös opetettiin sotataitoon, mikä näyttää Aristoteleen mielestä olleen huonoidea. Thebalaisten hyökätessä naiset eivät hoitaneet mitään heille kuuluvia tehtäviä ja aiheuttivat enemmän sekasortoa, kuin hyötyä.

   Joissakin maissa naiset olivat orjan asemassa, mikä ei keikkalaisten keskuudessa suinkaan ollut tapana. Jos maassa vallitsee naisten valta, siellä pidetään rikkautta väistämättä suuressa arvossa.

   Naisilla oli tietenkin perustavan tärkeä osa perheessä. Kuitenkin oli sanottava Gorgiaan tavoin: ”Vaitiolo on naisen kaunein korostus”. Miehen kohdalla asia ei ollut niin. Poliittinen osallistuminen oli tärkein kansalaishyve. Kysymys siitä, oliko käsityöläisillä varsinaisesti hyveitä lainkaan, jää näköjään avoimeksi.

   Kansojakin oli monenlaisia ja tärkeää osa niiden ominaisuuksien kehittymisessä näyttelivät elinkeinot. Laiskimpia olivat paimentolaiset, joiden toimeentulo ei vaatinut työtä. Elatuksen yksipuolisuuden takia he saattoivat lisätä elinkeinoihinsa vielä maantierosvouksen, kuten maanviljelijät puolestaan saattoivat harjoittaa myös metsästystä.

   Kauppa taas oli varsin arvotonta toimintaa, mikäli sen tehtävänä oli rajattoman rikkauden hankkiminen. Järkevä vaihto, kansainvälinen työnjako oli kyllä hyväksyttävää, esimerkiksi ne, jotka tuottivat etupäässä viljaa, saattoivat vaihtaa sitä öljyyn ja viiniin.

   Kauppa sellaisenaan ei kuitenkaan ollut luonnollinen tapa hankkia rikkautta Taloudenhoito päämääränä asetti rikkaudelle rajan, jonka ylittäminen ei ollut hyvästä eikä tarpeen. Ihmisen tavoitteena oli hyvä elämä, mutta se, joka tavoitteli rajatonta rikkautta, käytti kykyjään luonnonvastaisesti ja ilmeisesti ei edes saavuttanut tuota hyvää elämää. Koron ottaminen oli kaikista rikastumistavoista luonnonvastaisin.

   Lienee turha sanoakaan, että Aristoteleen mielestä nimenomaan kaupunkivaltio oli ihmiselle hänen luonnollinen ja kaiketi jopa ainoa luonnollinen ympäristönsä ja koko kirja on ymmärrettävä myös sitä taustaa vasten.

    Suuret imperiumitkin olivat vain kaupunkivaltioiden yhdistelmiä. Erilaiset valtiomuodot sopivat eri valtioille ja todella täydellistä tapausta ei tainnut tästä epätäydellisestä maailmasta löytyäkään, kun kerran luontokaan ei aina tehnyt sitä, mitä se halusi.

  Yksi asia valtioissa sentään näyttää nousevan kaikkia koskevaksi yleiseksi säännöksi: valtiossa pitäisi omaisuuden olla suhteellisen tasaisesti jakaantunut, tarkemmin sanoen siten, ettei kenenkään omaisuus ylittäisi enempää kuin viisinkertaisesti toisen omaisuutta.

   Muussa tapauksessa valtiosta tulee epävakaa…

Primus inter pares

Primus inter pares

J.K. Paasikivi kannatti aikoinaan innokkaasti kuninkuutta ja perusteli asiaa muun muassa sillä, ettei maastamme voisi löytyä ketään, joka nauttisi tarpeellista kunnioitusta. Kaikkihan täällä olivat ryypänneet yhdessä.

Sitten aikoinaan Juho Kustista taisi tulla ehkäpä kunnioitetuin presidenttimme ja kyllähän hän myös eläytyi rooliinsa nimenomaan suurten asioiden parissa askartelevana valtionpäämiehenä. Tätä hän korosti myös sihteerilleen: hänelle kuuluvat valtakunnan suuret asiat eivätkä mitkään vähäpätöisyydet.

Mutta jo K.J. Ståhlberg oli enemmän kuin primus inter pares eli ensimmäinen vertaistensa joukossa. Onneton se, joka luuli olevansa jotenkin presidentin vertainen. Kuten Toivo T. Kaila muistelmissaan kertoo, jopa presidentin koiralle osoitettiin ylenpalttista kunnioitusta. Sen isäntä sentään henkilöi koko valtion arvovaltaa.

Suomen kansaa pidettiin ymmärtääkseni aina moitteettoman alamaisena ja siis myös kuningasmielisenä kansana silloin kun meillä kuningas oli. Tässähän toteutettiin sitä Matti Klingen mainitsemaa Aaron Perttilän valtio-oppia: kuningas ja talonpoika tarvitaan. Ne herrat siinä välissä ovat joutavaa joukkoa ja osaavat vain nylkeä talonpoikaa.

Keisarivallan aikana perinne sitten jatkui ja samaan aikaan, kun keisari sai Venäjällä pelätä henkensä edestä ylioppilasnuorisoa, se Suomessa tuli spontaanisti esittämään hallitsijalle laulutervehdyksiä.

Kuitenkin, kun itsenäisyys sitten saavutettiin, ei kansa kiiruhtanutkaan valitsemaan itselleen kuningasta, vaan haluttiin presidentti. Valentin Kiparsky mainitsee jonkun venäläisen kirjailijan saaneen kuulla, että syynä oli se, että presidentti tulisi halvemmaksi.

Voi tätä kansaa, jolla on sydämen sijasta viiden pennin kuparikolikko, päivitteli kirjailija, jonka nimeä en nyt saa tarkistetuksi, sillä Kiparskyn teoksen on joku minulta besorkannut. Taisi olla jo kolmas kappale.

Olipa asia miten tahansa, jotakin yllättävää tuossa tasavaltaisuudessa oli. Tynkäeduskuntahan tunnetusti oli kuninkuuden kannalla ja se oli ymmärrettävää sen pohjalta, mitä vuonna 1918 oli tapahtunut. Muistamme kuitenkin, että jo itsenäisyysjulistuksessa mainittiin Suomen olevan riippumaton tasavalta.

Ja muistakaamme myös se Nikolain valarikko. Oikea hallitsijahan oli Jumalasta, mutta väärä valtias itsensä Antti-ristuksen asiamies. Eiköhän Nikolain auktoriteetin romahdus muutenkin heijastunut myös Suomeen? Rasputinista kertovat huhut tiedettiin ja Japanin-sodan tappioille ilkuttiin. Vielä Turkin-sodassa suomalaiset olivat olleet keisarin innokkaita puoltajia.

Mutta keisarivalta meni sitten menojaan. Suomalaisten ei tarvinnut sitäkään asiaa itse hoitaa, mikä saattaa tuntua kummalliselta, kun historiaamme lukiessa joskus tuntuu siltä, että meillä Helsingissä ne kaikki asiat joka tapauksessa ratkaistiin, hyvin taikka enimmäkseen huonosti tai ainakin moraalisesti arveluttavalla tavalla..

Saksalaisen kuninkaan valintaa on pidetty skandaalina ja suurena naiiviutena. Pidettiinhän vaalista kiinni vielä sitten, kun Saksan jo tiedettiin hävinneen sodan. Mutta minkä arvoinen se maa olisi, joka ei vastaa huutoonsa, vaan muuttaa päätöksiään aina konjunktuurin mukaan?

Vastaus toki kuuluu, että sellainen on normaali länsimainen demokratia, mutta meillä ilmeisesti oli säilynyt vanhanaikaisen kunniakäsityksen rippeitä, jotka lienevät vaikuttaneet myös Amerikan-velkojen maksamiseen sitten myöhemmin. Ainakin ne vaikuttivat Saksa-suhteeseemme 1920-luvulla.

Mikä kauhea kohtalo meitä olisikaan odottanut, jos Saksa olisi sodan voittanut? Tällä hetkellä näyttää monen mielestä itsestään selvältä, että hirmuinen orjuushan se olisi seurannut.

Ihanko olisi paronien ruoska alkanut viuhua talonpojan selässä kuten Baltiassa aikanaan?

Eihän mistään vastaavasta ollut kyse. Sen sijaan haluttiin mennä Eurooppaan ja varmistaa samalla maan itsenäisyys eli riippumattomuus Venäjästä. Onko meillä koskaan ollut jotakin muuta riippumattomuutta?

Se, että tälle erolle tarvittiin takuumies, ei paljon järkeä vaatinut. Neuvostojen maa oli todellakin valmis liittämään takaisin itseensä niitä alueita, jotka olivat Venäjästä eronneet. Tämä ihan huolimatta Lenin-sedän sympaattisesta olemuksesta.

Saksa toimi tässä roolissa aikansa ja sen jälkeen olo Britannian vuoro. Siinä samalla sitten päästiin taas sinne Eurooppaankin.

Koska ero Venäjästä vaati ulkomaankaupan täydellistä uudelleenohjausta, oli tilanne Suomelle myös sikäli vaarallinen. Saksalle tehdyt myönnytykset olivat epäilemättä aika taitamattomasti tehtyjä, mistä niitä jo heti syytettiin, mutta olipa hätäkin suuri.

Kun tässä nyt viimeisten parinkymmenen vuoden aikana on menty Eurooppaan, myyty sinne kruununjalokivet ja pantu tyrkylle kaikki, mitä maassa on, jotta saataisiin ulkomaista pääomaa, niin on vähintäänkin kummallista samaan aikaan päivitellä, että saksalaisille aikoinaan annettiin samanlaisia etuja. Miksei olisi annettu?

Mutta presidentistähän se puhe oli. Kustaa Mannerheimo, joka oli huomannut ulkomaalaisuuden sittenkin purevan paremmin, oli C.G.E. Mannerheimina ehdolla presidentiksi, mutta pärjäsi kehnosti.

Itse asiassa tätä ei kannata pitää kovin mystisenä asiana, vaikka Manne olikin ehdolla paalupaikalta eli valtionhoitajan virasta. Kyllähän puolet kansasta oli ilman muuta valkoiseen kenraaliin sangen suuttunut ja siitä loppuosastakin moni ymmärsi, että nyt riittää sotiminen.

Kaarlo Juho Ståhlberg oli varmasti onnistunut valinta presidentiksi sikäli, että hän oli liberaali ja laillisuusmies. Hänen kaltaistaan sovittelijaa maa tarvitsi.

Toisaalta valinta oli aika onneton. Ståhlberg ei halunnut edes neuvotella Suomen valtioalueen muuttamisesta, mikä olisi ollut välttämätöntä itsenäisen valtion rajan sijoittamiselle asianmukaiseen paikkaan.

Vallitseva rajahan oli peräisin vuodelta 1812 ja silloin muutettu suuriruhtinaskunnan tarpeiden mukaiseksi, suurena suosionosoituksena uusille alamaisille. Sitä ennenhän raja oli ollut Rajajoella ennen vuotta 1721, käytännössä 1600-luvulla. Vuonna 1809 palautettiin vuoden 1743 raja, joka jakoi Sulkavan ja muunkin Savon kahtia.

Mutta aika oli mikä oli. Bolševikkejä ei kukaan halunnut hännystellä eivätkä he olisi sitä ansainneetkaan. Kun nykyään kauhistellaan aikoinaan Saksan kanssa harjoitettua yhteistyötä, kannattaisi muistaa, että todellinen, avoimesti terroristinen valta oli siellä itärajan takana. Saksalaiset salasivat oman barbariansa viimeiseen saakka.

Joka tapauksessa, kun ei kuningas Väinö sitten tullutkaan maahamme, saimme tyytyä presidenttiin. Kustavilaisen ajan peruina meillä oli perustuslait, jotka antoivat valtion päämiehelle suuret valtaoikeudet ja ne vaikuttivat olennaisesti vuoden 1919 valtiosääntöön.

Se oli luultavasti taas kerran suuri onnenpotku maallemme.  Keskitetty valta teki mahdolliseksi jäntevän politiikan. Mikäli meillä olisi ollut samanlainen eduskuntavaltainen valtiosääntö kuin vaikkapa Virolla, olisi meillekin saattanut käydä ihan samoin sitten, kun se joutui koetukselle.

Ymmärrettävää toki on, että politiikan hyeenat olivat tyytymättömiä valtansa rajoituksiin ja etsivät vain tilaisuutta päästä kukoiksi tunkiolle. Menetelmänähän saattoi periaatteessa olla maan tekeminen ensin tunkioksi ja sitten itsensä muuttaminen kukoiksi.

Käytännössä asia pyrittiin saamaan aikaan mitätöimällä kansan valitseman presidentin valtaoikeudet. Asiaa voitiin tietenkin perustella mitä koreimmilla demokraattisilla fraaseilla, mutta tuskinpa ne moniakaan pettivät. Vastakkain olivat yksinkertaisesti puoluetoimistojen valta ja kansan valitseman presidentin valta.

Kun Eurooppaan taas kerran mentiin että rytisi, tuntui tulleen sopiva tilaisuus ottaa presidentiltä valta pois ja sehän myös tehtiin, ainakin melkein.

Onko kansa nyt sitten voimansa tunnossa ja tunteeko se valtansa toteutuvan, kun vanhat kuningasvallan jäänteet eivät enää häiritse vallankäyttöä?

Eipä se niin taida mennä. On ilmeistä, että suurin osa valitsijoista ei ymmärrä, ettei nyt enää voidakaan valita uutta Kekkosta, koska presidentti on vain se ensimmäinen vertaistensa joukossa ja sitäkin vain seremonioissa.

Siitä huolimatta kansa tarvitsee kuninkaansa, olkoonkin että ilman kruunua. Aaron Perttilän valtio-opin mukaisesti kuningas kuuluu jumalalliseen järjestykseen, herrat sen sijaan ovat korkeintaan välttämätön paha.

Mitäpä tässä sitten muuta kuin uurnille taas kohta. Kansa puhuu taas kerran. Paras voittakoon!

Roskaväen valta

Roskaväen valta on palannut

Poliittinen korrektius lienee syynä siihen, ettei nykyään enää missään näe käsitettä ”roskaväki”. Ilmeisesti koko ajatus siitä, että jotakin ihmisjoukkoa pidettäisiin jollakin tavalla huonompana kuin kaikkia muita joukkoja, on valtakulttuurimme näkökulmasta sopimaton. Kukaties tähän sisältyy jonkinlainen vaistonvarainen pelko siitä, että jos erotellaan toisistaan paremmat ja huonommat ihmiset, annetaan pikkusormi pirulle, joka ennen pitkää kehottaa tekemään noille huonommille jotakin pahaa.

Poliittinen korrektius ei perustu asioiden rationaaliseen pohtimiseen vaan pikemminkin sen kieltämiseen. Muodikkaana pyrkimyksenähän on ollut herkistää tajuntaa kaikenlaisten sortavien rakenteiden ja instituutioiden havaitsemiselle. Näihin kuuluvat kaikki hierarkiat, kiellot ja viime kädessä myös moraaliset arvostelmat. Nehän toimivat vastoin foucault’laisittain käsitetyn ihmisen vapautumisen intressejä. Sisäinen herruus on se viimeinen linnake, joka ihmisen tulee voittaa. Sen jälkeen hän sitten voi vapaasti olla oma itsensä, vaikkapa oma inhottava itsensä.

Kun käsitys vapaudesta nykyään jo alkaa olla näin syvällinen, ei ole kumma, jos voimme havaita, että lehdistömme suitsuttaa yhä uudelleen kritiikittömästi kaikelle ”vapauden” tai peräti ”demokratian” nimissä harjoitetulle mellakoinnille olipa sen syy mikä tahansa. Tahririn aukion sankarit olivat ja ovat kovassa kurssissa, vaikka mitään tolkullista parannusta Egyptin onnettomaan tilanteeseen ei ole syntynyt. Maidanin polttopullomiehet  on aivan kritiikittömästi leimattu maan vapauttajiksi vaikka he tuskin saivat aikaan muuta kuin demokraattisen järjestelmän epävakauden ja kansalaissodan. Fergusonin ryöstelijät ovat saaneet osakseen roppakaupalla ymmärrystä ja selittelyä ja Rinkebyn vastaavista ilmiöistä on vaiettu, koska kyseessä ovat yksittäistapaukset kuten muuallakin Ruotsissa.

Näyttää siltä, että niin sanottu poliittinen korrektius, tuo kaiken totalitaarisen ajattelun tukijalka, estää kriittisesti pohtimasta sitä, milloin kyseessä on hyväksyttävä kansalaistottelemattomuus ja milloin tuomittava roskaväen valta. Käytännössä lähdetään siitä, ettei jälkimmäistä ole koskaan, koska itse roskaväkeäkään ei ole.

Tässä piilee paha ajatusvirhe. Se, mitä tarkoitetaan termillä ”roskaväki” on täysin reaalinen ilmiö. Muinaiset kreikkalaiset kutsuivat sitä nimellä okhlos (ὄχλος). Sitä vastaavat myös suunnilleen englannin mob, saksan Pöbel, ranskan canaille ja venäjän толпа. Suomalaisen termin ohella ehkä ranskalainen on kaikkein ilmeikkäin, joskaan ei välttämättä aukea sille, joka ei tunne sanan etymologiaa, se nimittäin tulee italian sanasta canaglia, joka viittaa koiratappeluun (tel. canis –koira).

Englanninkielen mob rule kertoo kyllä jo suunnilleen saman asian kuin se, mitä Aristoteles tarkoitti oklokratialla, roskaväen vallalla. Kyseessä oli demokratian vääristymä, sen rappiomuoto, joka siis oli menettänyt ne hyveet, jotka varsinaiselle demokratialle kuuluvat. Aristoteleen mukaanhan jokainen valtiomuoto oli myös taipuvainen rappeutumaan tietyllä, sille ominaisella tavalla.

Octave Aubry Ranskan vallankumouksen historiassaan kuvaa Bastiljin valtausta, joka huipentui siihen, että linnaa puolustanut komendantti, markiisi de Launay hakattiin kuoliaaksi ja hänen sydämensä pistettiin kepin nokkaan, jota sitten laulujen säestyksellä kuljeteltiin ympäri kaupunkia. Aubry toteaa, ettei ”voitto ollut niinkään kansan kuin roskaväen”.

Moinen poliittisesti epäkorrekti ilmaus luultavasti nostattaa jokaisen edistykselliseksi itsensä tuntevan henkilön suuttumuksen: miten roskaväki erotetaan kansasta? Eivätkö kaikki kuulu kansaan?

Vastaus on, että paikka roskaväessä on jokaiselle kansan jäsenelle avoinna, mutta ketään ei pakoteta siihen astumaan. Kyseessä on siis valinta. Kansa voi, organisoituneena voimana, toimia demokratian hyväksi muutoinkin kuin vain äänestämällä. Silloin sen tulee joka kohdassa osoittaa halunsa ja valmiutensa toimia demokratian pelisääntöjen mukaisesti. Mikäli kansaa edustava eli sen nimissä toimiva joukko ei kuitenkaan tähän tyydy, vaan pyrkii keinoja kaihtamatta saavuttamaan omien demagogiensa julistamat päämäärät pelisäänöistä piittaamatta, on kyseessä roskajoukko ja sen valta, oklokratia.

Kysymys ei ole ainakaan ensi sijassa siitä, että roskaväki koostuisi periaatteessa muita huonommista ihmisistä. Sinnehän on kaikilla vapaa pääsy ja kuten voidaan havaita, joukkoon mahtuu kaikkia mahdollisia tyyppejä. On tosin mahdollista ja jopa todennäköistä, että tietyissä ympäristöissä elävät ihmiset, joilla on yhteinen etninen nimittäjä, ovat tavallista taipuvaisempia muodostamaan niitä ”koiralaumoja” (canaille), joille demokraattinen lainalaisen yhteiselämän edellyttämä mentaliteetti on vieras ja jopa käsittämätön.

Tällaisissa tapauksissa olisi asiallista käyttää ilmiöstä sen oikeata nimeä. Kysymys ei ole ”kansan” mielenosoituksesta mikäli autoja poltetaan ja poliiseja ja palomiehiä kivitetään, vaan roskaväen mellakasta. Ero näiden kahden välillä on olennainen ja se pitää kyetä tekemään. Muuten on vaarana, että ns. ”poliittinen korrektius” johtaa täysin epärealistisiin käsityksiin siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Epäilemättä erottelun tekeminen vaatii asioiden selostajalta rohkeutta, eikä ole suinkaan varmaa, että hän pystyy sen objektiivisesti tekemään.

Tämä ei kuitenkaan ole oleellista. OIeellista on, että ymmärretään tällaisen eron olevan olemassa ja kyetään asettamaan se olennainen kysymys, joka siitä johtuu.