Eurooppalaisuuden alamäki

 

Moukkien aika ja pyhät haudat

 

     Fjodor Dostojevski, joka oli omanlaisensa slavofiili, halveksi ja ivasi aikansa Eurooppaa, tarkemmein sanoen sen poroporvarillisia, muodikkaita edustajia (Ks. Vihavainen: Haun vaudeville tulokset ).

     Eurooppaa, eli eurooppalaista kulttuuria sellaisenaan hän ei väheksynyt, vaan ihaili ja huokaili, etteivät nuo eurooppalaiset edes ymmärtäneet sitä, miten rakkaita he venäläisille olivat. Eurooppa oli ehkä kuolleen kulttuurin maa, muitta se oli ”pyhien hautojen maa” (vrt. Vihavainen: Haun nöyryydellä ylpeilystä tulokset ).

      Hengen maailmassa Eurooppa oli luonut sitä, mikä oli kaikkein suurinta, vaikka se ei ehkä enää sitä itsekään ymmärtänyt.

Tuo slavofiileilläkin joskus esiintyvä vanhan eurooppalaisen kulttuurin arvostus, joka yhdistyy samalla modernin eurooppalaiseen poroporvarin halveksintaan (ks. esim. Vihavainen: Haun ajankohtainen leontjev tulokset) on aina imponoinut minua.

     Venäläinen sivistyneistö oli sitä, paitsi suurimmaksi osaksi länsimielistä ja matki parhaansa mukaan jotakin eurooppalaista esikuvaa, kuka Ranskaa, kuka Englantia. Saksallakin oli ihailijansa. Vain slavofiilit näkivät usein Euroopan ja nimenomaan ainakin sen nykyisyyden läpikotaisin mätänä. Joskus mädännäisyyden juuret haettiin jo aatamista asti, kuten Homjakovin historiosofiassa (vrt. Vihavainen: Haun kushilaisuus tulokset ).

     Nyt olemme viimein siirtyneet aikaan, jolloin Eurooppa itse halveksii kulttuuriaan ja sen arvoja ja nostaa sen tuomareiksi toinen toistaan primitiivisempiä kulttuureita. ”Pyhät haudat” eivät kiinnosta ketään ja harva edes tulee ajatelleeksi sellaisten olemassaoloa. Historia kuuluu voitettuun menneisyyteen ja siinä kaikki.

     Vielä sata vuotta sitten vallitsi selvä lähtökohtainen olettamus länsimaisen kulttuurin arvosta ja vieläpä sen ylivertaisuudesta muihin nähden. Tämä ei ollut vain länsimainen käsitys, vaan sen jakoivat useimmat muidenkin kulttuurien edustajat.

     Venäläinen intelligentsija piti kunnia-asianaan sivistyneisyyttä eli länsimaisen kulttuurin parhaiden saavutusten omaksumista ja sen perinteiden kunnioittamista. Paradoksaalisesti tämä jatkui neuvostovallan aikana ja jopa siinä laajuudessa, että keskiverto neukku tunsi klassista länsimaista kulttuuria huomattavasti paremmin kuin ”eurooppalaiset” itse.

     Sivistymättömyys oli intelligentsijan silmissä suurin mahdollinen puute. Stalinini ajan hiljaiset toisinajattelijat halveksivat gruusialaisen barbaarisuutta, vaikka tämä olikin pappisseminaarin melkein läpäissyt ja viljeli ahkerasti viittauksia klassiseen venäläiseen -ja vain venäläiseen-  kirjallisuuteen

     Hruštšov oli jo selkeästi moukka, mutta mikäli myös Brežnev sitä oli, kuten on oletettava, hän ainakin piti asian omana tietonaan. Vasta Putinissa näemme selvän anti-intellektuellin, joka paljasti heti aluksi asian jo kielenkäytössään (motšit v sortire).

     Parodian mukaan Putin oli KGB-opistossa oppinut vain lähinnä sitä, miten työnnetään tikkuja kuulusteltavien kynsien alle ja lyödään pampulla jalkapohjiin.

     Se oli toki parodiaa.

      Pian toki huomattiin, että nykyaikaisen suuren Johtajan on ainakin Venäjällä oltava myös sivistynyt ja niinpä Johtaja meni oppimaan ”kulturologiaa” niiltä uusslavofiileiltä ja ”euraasialaisilta”, joilla oli ”kaalia parrassaan” (ks. Vihavainen: Haun богорусь tulokset ).

     Tuloksena oli, mitä oli ja Putinin ”geopolitiikan” läpi paistaa aidon kulttuurin sijasta duginien ja prohanovien sekopäinen ”kulturologinen” spekulaatio, jossa yksin Venäjä edustaa ikuisia arvoja ja on siis ”historian oikealla puolella”.

       Vai onko tosiaan niin, että eurooppalaisen kulttuurin kantajana Venäjä todella nyt on  ylivertainen verrattuna DEI ja Woke-länteen, joka aiheellisesti pyytää olemassaoloaan anteeksi ja ilmeisesti ennen pitkää saakin sen lopetettua?

       En ryhdy tässäkään spekuloimaan sillä, mikä on asioiden ”oikea” järjestys ja mitkä sen syyt. Havainnoin vain sitä, mitä tapahtuu.

      Mikäli moukkia etsimme juuri nyt kansainvälisen politiikan huipuilta, on tuskin mahdollista löytää puhtaampaa tapausta kuin Donald Trump, joka paradoksaalisesti on julistanut suureksi roolikseen länsimaisen kulttuurin pelastamisen. Saattaa hänellä asiassa ansioita tai ainakin yritystä ollakin, mutta moukkamaisuutta se ei poista millään tavalla.

     Päätän tämän yritelmän (vt. ransk. essayer) liki vuosikymmenen takaiseen blogiin. Ei sen jälkeen mitään olennaisia suuria muutoksia ole tietenkään tapahtunut, vaikka asetelmat ovat nyt, sodan oloissa kärjistyneet ja muistuttavat yhä enemmän pirullista karikatyyriä.

 

 

 

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Barbarian paluu. Ihanko totta?

 

Barbarian paluu. Pari huomiota asiasta

 

    Moni on näköjään kummeksunut ja paheksunutkin kirjan nimeä Barbarian paluu. Kirja ei näet, vastoin vallitsevaa ortodoksiaa keskity kuvaamaan länsimaisen ihmisen kelvottomuutta sinänsä ja hänen aivan liian nuivaa suhtautumistaan maailman hätään vaan pikemminkin päin vastoin.

      Barbariassa nimittäin on kysymys arvojen madaltumisesta ja turmeltumisesta eikä sen sijaan esimerkiksi sentimentalismin vähäisyydestä tai ylenpalttisuudesta, kohdistuipa se sitten hyviin tai huonoihin asioihin.

      Kirja lähtee siitä olettamuksesta, että terve ja elinvoimainen kulttuuri, barbarian vastapainona, arvostaa hyviä asioita ja vastustaa huonoja. Tämä taas edellyttää kykyä jakaa asioita huonompiin ja parempiin eli hierarkioiden tunnustamista. Pyrkimys totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen on aina ollut sivistyksen tunnus, joka erottaa sen barbariasta.

      Kulttuurin perusteet ovat sen sijaan pettäneet silloin, kun totuutta ei edes tunnusteta olemassa olevaksi, saati että siihen pyrittäisiin. Siitä on kysymys silloin, kun taide haalii asiakkaita kuvaamalla pahuutta ja siinä piehtaroimalla ja kun rumuus julistetaan tasa-arvoiseksi kauneuden kanssa tai jopa sitä paremmaksi.

     Määrätön ja suhteeton kyynelehtiminen vaikkapa yhden valokuvan edessä on osoitus sentimentalismista. Mikään hyvyyden ilmentymä se ei ole. Tässä tulee mieleen banaali esimerkki siitä, miten Auschwitzin komendantti Rudolf Höss aikoinaan työpaikallaan pohdiskeli ihmiselon dramatiikkaa: toisaalla kukkivat ruusut, toisaalla menevät kuolemaan lapset. Blühen und gedeihen, miten ihanaa olikaan katsella sitä ja tuntea liikutusta, myötätuntoa…

     Kysymys barbarian tulosta kulttuuriin ja sen todennäköisestä muuttumisesta läpeensä barbaariseksi on kysymys rakenteista, ja niiden muuttumisesta, jota pienetkin seikat saattavat indikoida voimallisesti, vaikka ne itsessään eivät suuria merkitsisi.

     Kysymys ei ole siitä, onko jokin drag show tai Tuska-festivaali sinänsä barbariaa. Toki kulttuuri on aina leikkiä ja sen piiriin mahtuu loputtomasti myös sellaista tarkoituksetonta tai vähämerkityksellistä ja jopa vähämielistä puuhaa, joka ei kokonaisuuden kannalta merkitse mitään.

     Mutta kannattaa pysähtyä miettimään, mitä uutta kulttuurimme ytimiin on kertynyt vaikkapa viimeksi kuluneiden viidenkymmenen tai sadan vuoden aikana. Samalla voidaan muistella, mitä siitä on samaan aikaan poistunut. Tällöin kukaties ymmärrämme, mihin suuntaan olemme siirtyneet kulttuurisessa mielessä, eli arvostusten ja henkisten pyrintöjen kannalta.

     Jotta asiat saataisiin oikeaan yhteyteensä, muistakaamme samaan aikaan, miten Euroopan suhteellinen kansainvälinen merkitys on muuttunut ja millaisen demografisen tulevaisuuden meidän sukupolvemme on valmistanut tälle kulttuurille.

     En usko, että keneltäkään, joka tätä vertailua tekee, jää huomaamatta se suuri ja yhtenäinen trendi, joka kausivaiheluista puhdistettuna useimmissa merkittävissä asioissa osoittaa yhteen ja samaan suuntaan: alas.

     Euroopan kannalta on oleellista paitsi se, että sen suhteellinen merkitys maailmassa on koko ajan alenemassa, myös se, että sama koskee sen kulttuurin nauttimaa arvostusta. Paluu entiseen lienee mahdotonta ja tämä koskee ainakin suhteellista taloudellista ja poliittista asemaa ja demografiaa, joka sen paljolti määrää.

     Vielä sata ja jopa vain kahdeksankymmentä vuotta sitten Eurooppa oli ehdoton jäljittelyn ja kunnioituksen kohde kaikkialla maailmassa. Englannin pankki, Saksan pääesikunta ja Ranskan Akatemia eivät olleet vain keskikokoisia laitoksia muiden joukossa, vaan edustivat ihmiskunnan saavutusten huippua hyvässä ja pahassa.

     Silloin jokainen halusi olla eurooppalainen ja omaksua länsimaisen sivistyksen. Eihän muutakaan todellista sivistystä ollut.

     Nyt on toisin. Niin sanottu kiinniottava kehitys on tuonut yhä uusia maita Euroopan maiden rinnalle ja ohikin. Samaan aikaan niiden itsetunto on kasvanut ja eurooppalainen kulttuuri on alkanut niille merkitä yhä useammin vain rappiota, jota ne eivät millään muotoa halua jakaa. Muut vanhan mantereen annit kyllä kelpaavat.

     Samaan aikaan kun postmoderni barbaria on Euroopassa korvannut sen perinteisen itsetietoisen kulttuurisen mission ja entinen korskeus on saanut antaa tilaa itseinholle, on maanosaan marssivien siirtolaisten oma itsetunto noussut aivan uusiin korkeuksiin. Tämä merkitsee sitä, että barbaria lisääntyy maanosassamme kahta tietä: sekä kotitekoisesti että tuontitavarana.

     Kun keskiaikaiselle totalitarismille ei nykyään enää pystytä sanomaan ei, eikä edes löydetä argumentteja sen barbaarisuuden osoittamiseksi, joudutaan väistämättä sen edistäjiksi. Eurooppa onkin nyt täynnä käskyjä ja kieltoja, joiden tarkoituksena on estää barbarian erään lajin arvosteleminen.

     Mitään vastaavaa ei olisi voitu kuvitella edes viisikymmentä vuotta sitten, eipä edes 1970-luvulla. Sen jälkeen on koko ilmapiiri muuttunut.

     Kulttuurin kuoleminen ei ole historiassa ollut poikkeus vaan sääntö. Asiaa paljon tutkinut Arnold Toynbee on sanonut mielipiteenään, etteivät kulttuurit kuole, vaan ne tekevät itsemurhan.

     Ei tarvitse olla profeetta ymmärtääkseen, millä tavoin tällaista prosessia ollaan parhaillaan edesauttamassa esimerkiksi maahanmuuttopolitiikan tasolla. Sitä lienee siis turha selostaa. Asian joko ymmärtää tai sitten ei.

     Kulttuurin rappion oireita voidaan tietenkin erottaa kaikilla sen sektoreilla. Taiteen muotokieli ja aihepiirit, pop-kulttuuri, TV:n massaviihde ja puhdasta tyhjää esittävät ”reality showt”, helppohintainen bestsellerkirjallisuus ja jopa nobel-palkittujen kirjojen aihepiirin ja tason muuttuminen.

      Nämä ja vaikkapa ruumiinkulttuurin palvonta megalomaanisine lavasteineen ja näytöksineen, pride-marssit ja muut vastaavat ilmiöt ovat lopultakin vain pintaa, mutta silti ne samaan aikaan heijastavat itse kulttuurin ytimen muuttumista.

     Minusta se tarkoittaa sen tyhjentymistä tai mätänemistä. Noiden mainittujen kulttuurin sektoreiden nykytila on jotakin uutta ja ennen kokematonta.

     Edistys, johon sinänsä ei enää uskota, on tavallaan yhä olemassa ja vaikuttaa siten, että kaikkea tai lähes kaikkea voi ja myös halutaan viedä yhä uusiin äärimmäisyyksiin. Kuvaamataide tarjoaa ääriesimerkkejä, jotka hajuineen, äänineen ja vastenmielisine näkymineen eivät enää kutsu luokseen katsojia, jotka todella välttelevätkin noita teoksia. Kotiinsa niitä voisi haluta vain hullu.

     Mikäli ajatellaan sellaisia hyvin tärkeisiin asioihin liittyviä laajempia ilmiöitä, kuin feminismi, on siitä sattuvasti sanottu, että se on kuin myrkky, joka kyllä jätti nauttijansa henkiin, mutta rampautti hänet.

     Kulttuurin aikoinaan jalostamasta ja ihannoimasta rakkauselämän kukkatarhasta syntyi kehityksen myötä haiseva suo, jonka asukkaita liikuttaa enää vain karkea vallankäyttö ja taistelu aistillisesta tyydytyksestä.

     Sota on epäilemättä aina kuulunut olennaiselta osaltaan barbarian piiriin. Toki tämä asia näköjään kirkkaasti ymmärrettiinkin jo toisen maailmansodan tuoreen kokemuksen jälkeen. Silloin sankarikultteja ja muuta onttoa sodan glorifiointiin käytettyä ainesta alettiin pilkata ja alentaa. Samalla vedettiin lokaan aito patriotismikin.

     Kummallista kyllä, myös tämä on nyt taakse jäänyttä elämää. Vaikka isänmaallisuus sanan vanhassa ja usein teennäisessä muodossa on julistettu haudatuksi, kiehtovat kunnian kenttien extreme-kokemukset taas kerran yhä useampia.

     Juuri tuo extreme näyttääkin monesta olevan kehityksen looginen päätepiste ja siis kulttuurin korkein muoto. Extreme ei kaipaa sen kummempia perusteita: se on syy omalle itselleen. Siinä suorituksen perustelu syntyy ikään kuin neitseellisesti asiasta itsestään. ”Halusin kiivetä noille vuorille”. ”Miksi”? ”No kun ne olivat siellä…”

     Mutta barbarialla voidaan ymmärtää myös tapojen raaistumista ja hienostuksen häviämistä. Barbariaan siirryttäessä aletaan kulttuurin korkeimmillakin tasoilla puhua karkein sanoin ja tylsin käsittein, liikkeet käyvät rumiksi ja äänikin muuttuu raa’aksi. Ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä lakataan olettamasta erilaisten tasojen mahdollisuutta ja kieltäydytään osoittamasta kunnioitusta tai pieteettiä. Kieli köyhtyy, tavat käyvät karkeiksi ja typeriksi.

     Samalla käsitykset esimerkiksi kunniasta ja sen vaatimuksista käyvät ristiriitaisiksi. Toisaalla hyväksytään primitiivisten kunniakäsitysten olemassaolo joidenkin väestön sektoreiden piirissä ja toisaalla sanoudutaan ylimielisesti koko asiasta irti. Toisaalla kumarrellaan alkeellisia tabuja ja toisaalla kilpaillaan toisten samankaltaisten tabujen loukkaamisessa.

     Vaikka yhteiskunta vannoo tasa-arvon nimiin, itse periaate vesitetään monikulttuurisessa käytännössä ja asetetaan ihmisiä ja asioita mielivaltaiseen, primitiivisen tasa-arvoideologian kannalta ”oikeaan” järjestykseen. Sananvapauden sijasta vedotaan ja uskotaan yhä enemmän salailun, sensuurin ja mielipideterrorin siunauksiin.

     Vanhan oikeakielisyyden ja kielenhuollon sijasta sallitaan kaikenlainen kielen turmelu ja muutetaan sitä aktiivisesti yhä primitiivisemmäksi, muun muassa tekemällä yhä uusista sanoista ja käsitteistä tabuja. Orwellilainen uuskieli ja kivapuhe muodostuvat uudeksi, kaikille pakolliseksi normiksi. Kieli menettää ilmaisuvoimansa ja finessinsä.

     Primitivisaatioon liittyy vielä se, että yhä harvempia hyödykkeitä kyetään enää valmistamaan vanhan sivilisaation piirissä. Niiden vaatimaa teknologiaa ei yksinkertaisesti enää osata ja sen sijaan tyydytään ostamaan tuotteita niiltä, jotka niitä tekevät halvalla. Eurooppaan kehittyy yhä suurempi tarpeettomien ihmisen joukko, joka Rooman proletaarien tavoin elää ilmaisen leivän ja sirkushuvien maailmassa.

     Koska tämän liikaväestön henkistä kasvua eikä oikeastaan edes minkäänlaista sivistämistä ei pidetä tarpeellisena tai edes mahdollisena, sitä tyydytään ruokkimaan kaikkein alkeellisimmilla slapstick-komedioilla, raakuuksilla, pornolla ja muulla vastaavalla, mikäli erilaiset pelit ja leikit eivät jaksa kiinnostaa. Mahdolliset elämän tarkoitukseen eli siis tarkoituksettomuuteen liittyvät henkiset oireilut sammutetaan alkoholilla ja huumeilla.

     Luonnollista on, että tällaisessa historian vaiheessa syntyy myös alttius synkretistisille uskonnoille ja niitähän tänä päivänä nähdään meilläkin jo kymmenittäin, niin sanotuista muinaissuomalaisista kulteista itämaisiin ja jopa amerikkalaisiin uususkontoihin, mormonilaisuudesta dianetiikkaan.

     Toisaalta, hyvin monilla mittareilla mitaten ihmisten elämä on nyt paljon parempaa kuin se oli sata tai edes viisikymmentä vuotta sitten. Niinpä varmaankin voi aiheellisesti kysyä, onko ajatuksessa kulttuurin rappiosta oikeastaan mitään mieltä. Ehkäpä kehitys päinvastoin jatkuu yhä myönteisempänä ja kulkee kohti ihmisen yhä suurempaa vapautta ja itsetoteutusta eli siis edistystä, kuten vielä hiljattain totuttiin ajattelemaan?

     Tätä sopii tietenkin toivoa. Euroopan kulttuurisen mahdin kutistuminen merkitseekin ehkä vain sen palautumista luonnolliseen kokoonsa. Ehkäpä sen on väistämättä tapahduttava samaan tahtiin poliittisen ja taloudellisen merkityksen muuttumisen kanssa?

     Ja kukapa tietää, ehkä kulttuuri jopa kykenee nousemaan uudelleen jaloilleen ja rupeaa jälleen luomaan sellaisia muotoja ja arvoja, joita koko maailma ihmetellen kunnioittaa ja ottaa esikuvikseen. Ehkäpä piankin näemme asioita, jotka kertovat jostakin tuollaisesta uudesta kehityksestä. Voisiko tapahtua vaikkapa uudelleen syntyminen, renessanssi…?

     Koska asia toistaiseksi näyttää kuuluvan puhtaan mielikuvituksen piiriin, ei sitä ole käsitelty kirjassa, jonka nimenä on Paluu barbariaan. Mutta ehkäpä joku ottaa tehdäkseen sellaisen kirjan? Lukisin sen mielelläni.

 

Dostojevskien kaunat

Dostojevskien kaunat

С.С. Беляков, «Ужасно глупы эти немцы». Европейцы в восприятии А.Г. и Ф.М. Достоевских. В кн. Россия и мир глазами друг друга: из истории взаимовосприятия. Выпуск седьмой. Отв. ред. А.В. Голубев. Москва 2017, 428 с.

Venäläisten ja muiden eurooppalaisten keskinäissuhdetta on tutkittu paljon. Etenkin saksalaiset ovat alalla ahkeroineet ja monien muiden kirjojen joukosta tulkoon mainituksi vaikkapa Lev Kopelevin Wuppertaler Projekt: West-östliche Spiegelungen. Russen und Russland aus deutscher Sicht. Sehän koostuu useista vankoista niteistä.

Moskovassa on vanha tuttavani A.V. Golubev harrastanut samoja kysymyksiä ja tänä vuonna ilmestynyt nide on jo sarjan seitsemäs.

Meikäläiselle alan harrastajalle kirja on kauttaaltaan kiinnostava. Sieltä löytyy vaikkapa nyt englantilaisten kuvauksia Pietarista ja venäläisten kuvauksia Lontoosta. On Kataloniaa venäläisessä kirjallisuudessa, Espanjan kansalaissotaa karikatyyrien valossa, sotilaslentäjien ajatuksia vastapuolen kollegoista ja niin edelleen.

Itseäni kiinnosti suuresti artikkeli maailmansotien välisen ajan kaunokirjallisista ”tulevan sodan” kuvauksista. Meillähän ilmestyi muun muassa ”Kapteeni Teräksen” Kohtalon kolmas hetki.

Kelpo kapteeni oli kutenkin vain yksi kovin monista tuon genren edustajista tuohon aikaan. Aivan vastaavia suureen tekniseen keksintöön perustuvaan ylivertaisuuteen keskittyviä tarinoita ilmestyi monessa maassa, myös Neuvostoliitossa.

Yksi kokoomateoksen artikkeli kuitenkin pysäytti aivan erityisesti ja se koskee Dostojevskien, Fjodor Mihailovitšin ja hänen vaimonsa Anna Grigorjevnan päiväkirjamuistiinpanoja. Äitinsä puolelta suomenruotsalainen ja Turussa syntynyt Anna oli myös pätevä pikakirjoittaja, ja sen takia hänen muistiinpanonsa herättävät erityisestä kiinnostusta. Todennäköisesti hän ehti vangita katoavat tunnelmat nopeastikin paperille.

Kuten jo artikkelin otsikosta käy ilmi, aviopari oli äärimmäisen tuskastunut saksalaisten hölmöyteen. Se taas ilmeni monella tavalla: hitautena, epärehellisyytenä ja yleisenä tylsyytenä. sen paremmin ei ollut sveitsiläistenkään tai edes italialaisten laita noissa vuosien 1867-68 kohtaamisissa.

Kaikkialla oli vain tyhmyyttä, juoppoutta, laiskuutta ja huijaamista. Kyseessä olivat siis juuri ne paheet, joista Euroopassa venäläisiä syytettiin. Kirjailijapariskunnan mielestä tosiasiat osoittivat kuitenkin päinvastaista.

 Viekastelevaa väärennöstä edusti vaikkapa Badenissa nähty muistokivi Schillerille. Tuo kaupunkipahanen halusi kaiketi ilmoittaa arvostavansa hengen jättiläistä, kunhan saattoi tehdä sen halvalla, kiinnittämällä vain laatan kiveen…

Huijareita kaikki, mošenniki. Pariskunta osasi aika hyvin lukea saksaa, mutta kaiketi heidän suulliset taitonsa olivat heikot ja niinpä sitten he kuvittelivat saksalaisten kaikkialla tahallaan neuvovan heille esimerkiksi tien väärään suuntaan, kun sitä kysyttiin. Kuten niin tavallista on, suuttumuksen puuskassa tyhmyys ulkoistettiin, vaikka oikeata syyllistä olisi pitänyt etsiä lähempää.

Erityisen loukkaavaa Dostojevskeistä oli, että venäläisiä pidettiin sivistymättöminä ja ylpeiltiin omalla, kuvitellulla ylemmyydellä. Jopa venäjän kieltä nämä lurjukset pitivät ”villinä”. He ansaitsivat vain vihaa ja halveksuntaa ja Anna Grigorjevna oli hyvin tyytyväinen havaitessaan, että muuan venäläinen neitonen oli omaksunut tällaisen asenteen.

Mutta eurooppalaista korkeakulttuuria pariskunta arvosti suuresti, sehän kuului itse sen piiriin. Itse asiassa näyttää siltä, että sitä monella alalla arvostettiin tässäkin perheessä enemmän kuin venäläistä.

Toki Fjodor Mihailovitš Talvisissa merkinnöissä kesän vaikutelmista (suom. Tiina Kartano 2009) pilkkaa ranskalaisen porvariston vaudeville-kulttuuria, mutta kaiken kaikkiaan hänen suhteensa eurooppalaisen sivistyksen huippuihin oli hartaan kunnioittava.

Kaikkihan muistanevat kuuluisan Puškinin patsaan johdosta pidetyn puheen, jossa Dostojevski puhui Euroopasta pyhien ihmeiden maana ja vakuutti, että venäläiset sitä rakastivat paljon enemmän kuin eurooppalaiset kykenivät ymmärtämään.

Mutta ehkäpä noilla juopoilla huijareilla oli juuri alikehittynyt kyky asettua toisen ihmisen asemaan? Ainakin Fjodor Mihailovitš tuossa puheessaan vakuutti, että se venäläisillä oli aivan ylivertainen. Eihän se mitään muuta voi merkitä kuin sitä, että se taas toisilla on huonompi.

Mutta Puškinin patsas paljastettiin toistakymmentä vuotta tässä kuvaillun Euroopan-matkan jälkeen. Siinä vaiheessa oli jo syntynyt yhtä jos toistakin, mitä panna hampaankoloon eurooppalaisia ja erityisesti saksalaisia vastaan: Berliinin kongressissa Venäjä menetti Turkin salmet juuri Saksan takia.

Mutta vieläpä se Konstantinopolikin kerran tulisi Venäjälle, tavalla tai toisella, julisti kirjailijaprofeetta silloin. Sitä paitsi hän puhutteli alentuvan säälivästi eurooppalaisia, jotka eivät kyenneet ymmärtämään sitä, ettei Venäjää sen sodissa innoittanut halu valloittaa, vaan puhdas epäitsekkyys, slaaviveljien auttaminen…

No, Dostojevski toki oli erittäin hieno kirjailija, profeetta ja hengen jättiläinen, jota kannattaa lukea yhä uudelleen. On tavallaan masentavaa huomata, miten pikkusieluinen ja kiukutteleva poroporvari hänestä kuoriutuu ulkomaanmatkalla: aito kvasnoj patriot, joka tekee johtopäätöksiä kokonaisesta kansakunnasta yhden typerän naaman perusteella. Hän ei myöskään ole sen yläpuolella, ettei loukkaantuisi aivan jonninjoutavista asioista.

Tuntuu ilmeiseltä, että kaiken takana lopultakin oli jonkinlainen epävarmuus oman kansan ansaitsemasta arvostuksesta, tšuvstvo nepolnotsennosti, kuten venäläinen sanoisi. Eihän sellainen, luoja paratkoon, mikään harvinainen tunne ole tänäkään päivänä missään maassa.

Kirjoittaja, jekaterinburgilaisen kulttuurilehden toimittaja joka tapauksessa pitää Dostojevskien ksenofobiaa mysteerinä, jonka selvittämisen hän jättää tuleville tutkijoille. Kiinnostava aihe.

Pietarin matka

Piipahdus Pietarissa

Yleisön pyynnöistä huolimatta pieni selitys siihen, miksi taas piti käydä Pietarissa.

Itse asiassa olen siinä onnellisessa asemassa, ettei matkoja yleensä tarvitse suunnitella, koska päämajoitusmestari hoitaa järjestelyt.

Tämän vuoksi matkustin lentäen, mikä kuulostaa aivan älyttömältä ja sitä taitaa ollakin. Hinnat ovat suunnilleen samoja kuin Allegrossa, mutta kaikkinensa matkustusaika tuppaa venymään jopa hieman pitemmäksi.

Se lento vie vain vajaan tunnin (nyt Finnairin ATR ja 50 min.), mutta onhan siinä niitä tarkastuksia sun muuta. Tosin Pulkovossa oli meno hyvin sujuvaa molempiin suuntiin, ei jonoja nimeksikään (perjantai-iltana sinne ja sunnuntai-iltana takaisin).

Taksit, jotka ennen ryöstivät asiakkailtaan tolkuttomina hintoja, ovat Pietarissa tulleet kohtuullisiksi vaikka ns. kansalaistaksitoiminta onkin kuihtunut olemattomiin. Tämän huomaa yhä uudelleen. Vain esim. Astorian portsarilta tilattuja takseja kehotan välttämään.

Nyt joka tapauksessa yli 7 km matka Pulkovosta Moikalle, Nevskin viereen maksoi Suomen rahassa vain kaksi kymppiä. Matka vie noin puolesta tunnista tuntiin. Toki voi myös mennä pikkubussilla eli maršrutkalla tai taksilla metroasemalle ja sieltä sitten varttitunnissa Nevski prospektille. Kakkoslinjaa olisimme päässet ihan hotellin lähelle, mutta laiskuus voitti nuukuuden.

U Ermitaža on noita uusia pikkuhotelleja, joita voi aina suositella. ellei pakkoa ole, en mene niihin neuvostoajan mammutteihin. Palvelu, hinnat ja kaikki muukin on näissä uusissa paikoissa reilassa. Niin tässäkin. Hinta oli naurettavan halpa (alle 60 euroa kahdelta yöltä ja kahdelta hengeltä). Aamiainenkin OK.

Etäisyyttä Nevskiltä Moikaa Puškinin museolle päin oli kirjaimellisesti kiven heitto. Nuorempana heitin sata metriä, nyt kyllä pitäisi varata kaksi heittoa, mutta lähellä se siis on silti.

Lähes vieressähän on tosiaan sillan takana Palatsitori ja Eremitaasi sekä Kapella. Vähemmän tunnettuja kohteita on lehdistömuseo, sekin kuvaannollisesti kivenheiton päässä, kävimme siinä joskus viime vuonna ja voin suositella.

Ravintoloistahan ei ole puutetta. Nyt asioimme Na Abordaž-nimisessä paikassa, jossa oli merirosvoromantiikkaan viittaavaa tilpehööriä, aika hauskastikin. Palvelu oli nopeaa ja ruoka kelvollista, mutta ei erityistä kotiin kerrottavaa. Aivan vieressä, Nevskin ja Moikan kulmassa on hauska neuvostotyylinen Datšniki. Nimi viittaa myös TV-sarjaan. Šašlikit ovat siellä olleet hyviä. Nyt ei käyty.

Tällä kertaa suurena kohteena oli lauantaina historiamuseo tai -näyttely Rossija -moja istorija. ehdottomasti käynnin väärtti paikka, jonne metrolla pääsi nopeasti. Se on kuvattu eri blogissa erikseen. Park pobedy on sinänsä kesällä käyntikohde ja lähistöllähän on myös valtava toisen maailmansodan monumentti, mutta niissä ei nyt käyty.

Historianäyttelyn ruokalasta on kerrottu, että siellä olisi erilaisia historiallisia ruokia ja tietoa niistä, mutta toistaiseksi näytti olevan vain tavallista vaatimatonta ruokalarehua, jolla nälkä toki lähti kohtuuhintaan. Päivän pikkumuseo oli Alliliujevin kotimuseo lähellä Suvorovin prospektia.

Aika mukavasti eleli tämä ammattitaitoinen työläinen ja Stalinin appiukko jo ennen vallankumousta. Pinta-alaa asunnossa riitti, palvelijaa pidettiin ja nuori Nadja soitteli kotona pianoa, ompelukonekin oli. Mihinkäs tässä vallankumousta tarvittiin? Niin? Ja miksi täällä Leniniäkin hyysättiin?

Leskirouva Kotšnevan talossa, Anitskovin sillan lähellä esitettiin illalla vaudeville, jossa käytiin parin paikallisen tutun kanssa. Kun ymmärrykseni teatterista on heikolla tasolla, totean vain, että hauskaa oli ja taas muuan söpöliini näyttämöllä iski silmänsä vaatimattomaan persoonaani, joka muka edusti härskiä upseeristoa, jos oikein ymmärsin. Mielestäni kevään hauskin #metoo, mutta minulla on kyllä viime aikoina ollut kovin vähän kokemuksia alalta.

Teatterin jälkeen odotti sopivan bussimatkan päässä minulle ja päämajoitusmestarille varattu saunan luxus-osasto. Ei valittamista. Se oli puulämmitteinen, mahtava oli kiuas, hyvää olutta ja suolakalaa. Viileävesiallas löytyi. Löylyä sai, kun jaksoi heittää. Tuli Tbilisi mieleen.

Seuraavana päivänä kävin Singeriltä muutaman kirjan. Teoksen ”Vsja kremljovskaja rat” (suom. Putinin sisäpiiri) kirjoittaja Mihail Zygar on ollut ahkerana, uusia teoksia oli myynnissä kaksi. Toinen niistä, Imperija dolžna umeret, kertoo vuosista 1900-1917, joita koskeva historiantulkinta on  nykyään selkeästi muuttunut, kuten myös historianäyttely kertoi.

Sen lisäksi ostin pari Vladimir Poznerin kirjaa sekä merkillisen teoksen Mannergejm i blokada, jonka kirjoittajaksi mainitaan Aleksandr Klinge (Moskova, Jauza-press, 2017, 222 s.).

Kansitekstin mukaan kirja kertoo ”kielletyn totuuden Suomen marsalkasta”. Teosta vielä lainkaan lukematta arvaan, ettei sen kirjoittajilla ole mitään tekemistä suomalaisten professorien kanssa. Dosentit ovat sitten asia erikseen. Asiaan pitänee palata.

Aamupäivällä alkanut Figaron häät olivat sopivan bussimatkan päässä uudessa Marinskissa. Kallis paikkahan se on, mutta joskushan ne rahansa täytyy tuhlatakin. Sitä paitsi ei tässä mitään suomalaisia hintoja hätyytelty, ei lähellekään.

Täynnä oli katsomo myös tässä näytöksessä ja varmaankin myös seuraavissa. Kun väestöpohjaa riittää, kannattaa herrojen pitää vaikka oopperaa.

Porukan pukukoodi vaihteli laidasta laitaan. Viereen sattui sellainen persoona, jonka kanssa olisi tehnyt mieli alustaa keskustelu saunomisen hyödyllisyydestä, mutta se nyt jäi tällä kertaa.

Ennen siirtymistä Pulkovoon, oli vielä hyvää aikaa nauttia gruusialaisen keittiön antimista. Kazanskaja-kadun Suliko osoittautui yhtä hyväksi kuin kaimansa Vosstanijalla. Adžarialainen hatšapuri oli hyvää ja hartšo (joka ei nyt ollut hartšokeittoa!) aivan loistavaa (haudutettua lihaa pähkinäkastikkeessa).

Sata grammaa vodkaa (Zeljonaja marka) maksoi vaatimattomat 160 ruplaa eli kaksi ja puoli euroa, joten sekin tuli sitten otettua ja hyvää olikin. Luulen, että se myös edisti ruuansulatusta.

Muuten, Suliko on viehättävä pikku laulu, josta Stalin erityisesti piti. Ehkä juuri siitä syystä säveltäjän hauta on Tbilisin kaikkein hienoimmalla muistohautausmaalla korkealla vuorella. Hautakivessä on tämän mainitun kappaleen nimi ja vähän nuotteja. Aivan vieressä on myös Stalinin äidin hauta.

Mutta se siitä. Taas sitten, lukullisen aterian jälkeen vei taksi Pulkovoon, kaameassa lumipyryssä parinkymmenen euron hintaan. Jos haluatte kaupunkiin, jossa on palvelua ja kohtuuhinnat, voisin suositella Pietaria.