Eurooppalaisuuden alamäki

 

Moukkien aika ja pyhät haudat

 

     Fjodor Dostojevski, joka oli omanlaisensa slavofiili, halveksi ja ivasi aikansa Eurooppaa, tarkemmein sanoen sen poroporvarillisia, muodikkaita edustajia (Ks. Vihavainen: Haun vaudeville tulokset ).

     Eurooppaa, eli eurooppalaista kulttuuria sellaisenaan hän ei väheksynyt, vaan ihaili ja huokaili, etteivät nuo eurooppalaiset edes ymmärtäneet sitä, miten rakkaita he venäläisille olivat. Eurooppa oli ehkä kuolleen kulttuurin maa, muitta se oli ”pyhien hautojen maa” (vrt. Vihavainen: Haun nöyryydellä ylpeilystä tulokset ).

      Hengen maailmassa Eurooppa oli luonut sitä, mikä oli kaikkein suurinta, vaikka se ei ehkä enää sitä itsekään ymmärtänyt.

Tuo slavofiileilläkin joskus esiintyvä vanhan eurooppalaisen kulttuurin arvostus, joka yhdistyy samalla modernin eurooppalaiseen poroporvarin halveksintaan (ks. esim. Vihavainen: Haun ajankohtainen leontjev tulokset) on aina imponoinut minua.

     Venäläinen sivistyneistö oli sitä, paitsi suurimmaksi osaksi länsimielistä ja matki parhaansa mukaan jotakin eurooppalaista esikuvaa, kuka Ranskaa, kuka Englantia. Saksallakin oli ihailijansa. Vain slavofiilit näkivät usein Euroopan ja nimenomaan ainakin sen nykyisyyden läpikotaisin mätänä. Joskus mädännäisyyden juuret haettiin jo aatamista asti, kuten Homjakovin historiosofiassa (vrt. Vihavainen: Haun kushilaisuus tulokset ).

     Nyt olemme viimein siirtyneet aikaan, jolloin Eurooppa itse halveksii kulttuuriaan ja sen arvoja ja nostaa sen tuomareiksi toinen toistaan primitiivisempiä kulttuureita. ”Pyhät haudat” eivät kiinnosta ketään ja harva edes tulee ajatelleeksi sellaisten olemassaoloa. Historia kuuluu voitettuun menneisyyteen ja siinä kaikki.

     Vielä sata vuotta sitten vallitsi selvä lähtökohtainen olettamus länsimaisen kulttuurin arvosta ja vieläpä sen ylivertaisuudesta muihin nähden. Tämä ei ollut vain länsimainen käsitys, vaan sen jakoivat useimmat muidenkin kulttuurien edustajat.

     Venäläinen intelligentsija piti kunnia-asianaan sivistyneisyyttä eli länsimaisen kulttuurin parhaiden saavutusten omaksumista ja sen perinteiden kunnioittamista. Paradoksaalisesti tämä jatkui neuvostovallan aikana ja jopa siinä laajuudessa, että keskiverto neukku tunsi klassista länsimaista kulttuuria huomattavasti paremmin kuin ”eurooppalaiset” itse.

     Sivistymättömyys oli intelligentsijan silmissä suurin mahdollinen puute. Stalinini ajan hiljaiset toisinajattelijat halveksivat gruusialaisen barbaarisuutta, vaikka tämä olikin pappisseminaarin melkein läpäissyt ja viljeli ahkerasti viittauksia klassiseen venäläiseen -ja vain venäläiseen-  kirjallisuuteen

     Hruštšov oli jo selkeästi moukka, mutta mikäli myös Brežnev sitä oli, kuten on oletettava, hän ainakin piti asian omana tietonaan. Vasta Putinissa näemme selvän anti-intellektuellin, joka paljasti heti aluksi asian jo kielenkäytössään (motšit v sortire).

     Parodian mukaan Putin oli KGB-opistossa oppinut vain lähinnä sitä, miten työnnetään tikkuja kuulusteltavien kynsien alle ja lyödään pampulla jalkapohjiin.

     Se oli toki parodiaa.

      Pian toki huomattiin, että nykyaikaisen suuren Johtajan on ainakin Venäjällä oltava myös sivistynyt ja niinpä Johtaja meni oppimaan ”kulturologiaa” niiltä uusslavofiileiltä ja ”euraasialaisilta”, joilla oli ”kaalia parrassaan” (ks. Vihavainen: Haun богорусь tulokset ).

     Tuloksena oli, mitä oli ja Putinin ”geopolitiikan” läpi paistaa aidon kulttuurin sijasta duginien ja prohanovien sekopäinen ”kulturologinen” spekulaatio, jossa yksin Venäjä edustaa ikuisia arvoja ja on siis ”historian oikealla puolella”.

       Vai onko tosiaan niin, että eurooppalaisen kulttuurin kantajana Venäjä todella nyt on  ylivertainen verrattuna DEI ja Woke-länteen, joka aiheellisesti pyytää olemassaoloaan anteeksi ja ilmeisesti ennen pitkää saakin sen lopetettua?

       En ryhdy tässäkään spekuloimaan sillä, mikä on asioiden ”oikea” järjestys ja mitkä sen syyt. Havainnoin vain sitä, mitä tapahtuu.

      Mikäli moukkia etsimme juuri nyt kansainvälisen politiikan huipuilta, on tuskin mahdollista löytää puhtaampaa tapausta kuin Donald Trump, joka paradoksaalisesti on julistanut suureksi roolikseen länsimaisen kulttuurin pelastamisen. Saattaa hänellä asiassa ansioita tai ainakin yritystä ollakin, mutta moukkamaisuutta se ei poista millään tavalla.

     Päätän tämän yritelmän (vt. ransk. essayer) liki vuosikymmenen takaiseen blogiin. Ei sen jälkeen mitään olennaisia suuria muutoksia ole tietenkään tapahtunut, vaikka asetelmat ovat nyt, sodan oloissa kärjistyneet ja muistuttavat yhä enemmän pirullista karikatyyriä.

 

 

 

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Barbarian paluu. Ihanko totta?

 

Barbarian paluu. Pari huomiota asiasta

 

    Moni on näköjään kummeksunut ja paheksunutkin kirjan nimeä Barbarian paluu. Kirja ei näet, vastoin vallitsevaa ortodoksiaa keskity kuvaamaan länsimaisen ihmisen kelvottomuutta sinänsä ja hänen aivan liian nuivaa suhtautumistaan maailman hätään vaan pikemminkin päin vastoin.

      Barbariassa nimittäin on kysymys arvojen madaltumisesta ja turmeltumisesta eikä sen sijaan esimerkiksi sentimentalismin vähäisyydestä tai ylenpalttisuudesta, kohdistuipa se sitten hyviin tai huonoihin asioihin.

      Kirja lähtee siitä olettamuksesta, että terve ja elinvoimainen kulttuuri, barbarian vastapainona, arvostaa hyviä asioita ja vastustaa huonoja. Tämä taas edellyttää kykyä jakaa asioita huonompiin ja parempiin eli hierarkioiden tunnustamista. Pyrkimys totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen on aina ollut sivistyksen tunnus, joka erottaa sen barbariasta.

      Kulttuurin perusteet ovat sen sijaan pettäneet silloin, kun totuutta ei edes tunnusteta olemassa olevaksi, saati että siihen pyrittäisiin. Siitä on kysymys silloin, kun taide haalii asiakkaita kuvaamalla pahuutta ja siinä piehtaroimalla ja kun rumuus julistetaan tasa-arvoiseksi kauneuden kanssa tai jopa sitä paremmaksi.

     Määrätön ja suhteeton kyynelehtiminen vaikkapa yhden valokuvan edessä on osoitus sentimentalismista. Mikään hyvyyden ilmentymä se ei ole. Tässä tulee mieleen banaali esimerkki siitä, miten Auschwitzin komendantti Rudolf Höss aikoinaan työpaikallaan pohdiskeli ihmiselon dramatiikkaa: toisaalla kukkivat ruusut, toisaalla menevät kuolemaan lapset. Blühen und gedeihen, miten ihanaa olikaan katsella sitä ja tuntea liikutusta, myötätuntoa…

     Kysymys barbarian tulosta kulttuuriin ja sen todennäköisestä muuttumisesta läpeensä barbaariseksi on kysymys rakenteista, ja niiden muuttumisesta, jota pienetkin seikat saattavat indikoida voimallisesti, vaikka ne itsessään eivät suuria merkitsisi.

     Kysymys ei ole siitä, onko jokin drag show tai Tuska-festivaali sinänsä barbariaa. Toki kulttuuri on aina leikkiä ja sen piiriin mahtuu loputtomasti myös sellaista tarkoituksetonta tai vähämerkityksellistä ja jopa vähämielistä puuhaa, joka ei kokonaisuuden kannalta merkitse mitään.

     Mutta kannattaa pysähtyä miettimään, mitä uutta kulttuurimme ytimiin on kertynyt vaikkapa viimeksi kuluneiden viidenkymmenen tai sadan vuoden aikana. Samalla voidaan muistella, mitä siitä on samaan aikaan poistunut. Tällöin kukaties ymmärrämme, mihin suuntaan olemme siirtyneet kulttuurisessa mielessä, eli arvostusten ja henkisten pyrintöjen kannalta.

     Jotta asiat saataisiin oikeaan yhteyteensä, muistakaamme samaan aikaan, miten Euroopan suhteellinen kansainvälinen merkitys on muuttunut ja millaisen demografisen tulevaisuuden meidän sukupolvemme on valmistanut tälle kulttuurille.

     En usko, että keneltäkään, joka tätä vertailua tekee, jää huomaamatta se suuri ja yhtenäinen trendi, joka kausivaiheluista puhdistettuna useimmissa merkittävissä asioissa osoittaa yhteen ja samaan suuntaan: alas.

     Euroopan kannalta on oleellista paitsi se, että sen suhteellinen merkitys maailmassa on koko ajan alenemassa, myös se, että sama koskee sen kulttuurin nauttimaa arvostusta. Paluu entiseen lienee mahdotonta ja tämä koskee ainakin suhteellista taloudellista ja poliittista asemaa ja demografiaa, joka sen paljolti määrää.

     Vielä sata ja jopa vain kahdeksankymmentä vuotta sitten Eurooppa oli ehdoton jäljittelyn ja kunnioituksen kohde kaikkialla maailmassa. Englannin pankki, Saksan pääesikunta ja Ranskan Akatemia eivät olleet vain keskikokoisia laitoksia muiden joukossa, vaan edustivat ihmiskunnan saavutusten huippua hyvässä ja pahassa.

     Silloin jokainen halusi olla eurooppalainen ja omaksua länsimaisen sivistyksen. Eihän muutakaan todellista sivistystä ollut.

     Nyt on toisin. Niin sanottu kiinniottava kehitys on tuonut yhä uusia maita Euroopan maiden rinnalle ja ohikin. Samaan aikaan niiden itsetunto on kasvanut ja eurooppalainen kulttuuri on alkanut niille merkitä yhä useammin vain rappiota, jota ne eivät millään muotoa halua jakaa. Muut vanhan mantereen annit kyllä kelpaavat.

     Samaan aikaan kun postmoderni barbaria on Euroopassa korvannut sen perinteisen itsetietoisen kulttuurisen mission ja entinen korskeus on saanut antaa tilaa itseinholle, on maanosaan marssivien siirtolaisten oma itsetunto noussut aivan uusiin korkeuksiin. Tämä merkitsee sitä, että barbaria lisääntyy maanosassamme kahta tietä: sekä kotitekoisesti että tuontitavarana.

     Kun keskiaikaiselle totalitarismille ei nykyään enää pystytä sanomaan ei, eikä edes löydetä argumentteja sen barbaarisuuden osoittamiseksi, joudutaan väistämättä sen edistäjiksi. Eurooppa onkin nyt täynnä käskyjä ja kieltoja, joiden tarkoituksena on estää barbarian erään lajin arvosteleminen.

     Mitään vastaavaa ei olisi voitu kuvitella edes viisikymmentä vuotta sitten, eipä edes 1970-luvulla. Sen jälkeen on koko ilmapiiri muuttunut.

     Kulttuurin kuoleminen ei ole historiassa ollut poikkeus vaan sääntö. Asiaa paljon tutkinut Arnold Toynbee on sanonut mielipiteenään, etteivät kulttuurit kuole, vaan ne tekevät itsemurhan.

     Ei tarvitse olla profeetta ymmärtääkseen, millä tavoin tällaista prosessia ollaan parhaillaan edesauttamassa esimerkiksi maahanmuuttopolitiikan tasolla. Sitä lienee siis turha selostaa. Asian joko ymmärtää tai sitten ei.

     Kulttuurin rappion oireita voidaan tietenkin erottaa kaikilla sen sektoreilla. Taiteen muotokieli ja aihepiirit, pop-kulttuuri, TV:n massaviihde ja puhdasta tyhjää esittävät ”reality showt”, helppohintainen bestsellerkirjallisuus ja jopa nobel-palkittujen kirjojen aihepiirin ja tason muuttuminen.

      Nämä ja vaikkapa ruumiinkulttuurin palvonta megalomaanisine lavasteineen ja näytöksineen, pride-marssit ja muut vastaavat ilmiöt ovat lopultakin vain pintaa, mutta silti ne samaan aikaan heijastavat itse kulttuurin ytimen muuttumista.

     Minusta se tarkoittaa sen tyhjentymistä tai mätänemistä. Noiden mainittujen kulttuurin sektoreiden nykytila on jotakin uutta ja ennen kokematonta.

     Edistys, johon sinänsä ei enää uskota, on tavallaan yhä olemassa ja vaikuttaa siten, että kaikkea tai lähes kaikkea voi ja myös halutaan viedä yhä uusiin äärimmäisyyksiin. Kuvaamataide tarjoaa ääriesimerkkejä, jotka hajuineen, äänineen ja vastenmielisine näkymineen eivät enää kutsu luokseen katsojia, jotka todella välttelevätkin noita teoksia. Kotiinsa niitä voisi haluta vain hullu.

     Mikäli ajatellaan sellaisia hyvin tärkeisiin asioihin liittyviä laajempia ilmiöitä, kuin feminismi, on siitä sattuvasti sanottu, että se on kuin myrkky, joka kyllä jätti nauttijansa henkiin, mutta rampautti hänet.

     Kulttuurin aikoinaan jalostamasta ja ihannoimasta rakkauselämän kukkatarhasta syntyi kehityksen myötä haiseva suo, jonka asukkaita liikuttaa enää vain karkea vallankäyttö ja taistelu aistillisesta tyydytyksestä.

     Sota on epäilemättä aina kuulunut olennaiselta osaltaan barbarian piiriin. Toki tämä asia näköjään kirkkaasti ymmärrettiinkin jo toisen maailmansodan tuoreen kokemuksen jälkeen. Silloin sankarikultteja ja muuta onttoa sodan glorifiointiin käytettyä ainesta alettiin pilkata ja alentaa. Samalla vedettiin lokaan aito patriotismikin.

     Kummallista kyllä, myös tämä on nyt taakse jäänyttä elämää. Vaikka isänmaallisuus sanan vanhassa ja usein teennäisessä muodossa on julistettu haudatuksi, kiehtovat kunnian kenttien extreme-kokemukset taas kerran yhä useampia.

     Juuri tuo extreme näyttääkin monesta olevan kehityksen looginen päätepiste ja siis kulttuurin korkein muoto. Extreme ei kaipaa sen kummempia perusteita: se on syy omalle itselleen. Siinä suorituksen perustelu syntyy ikään kuin neitseellisesti asiasta itsestään. ”Halusin kiivetä noille vuorille”. ”Miksi”? ”No kun ne olivat siellä…”

     Mutta barbarialla voidaan ymmärtää myös tapojen raaistumista ja hienostuksen häviämistä. Barbariaan siirryttäessä aletaan kulttuurin korkeimmillakin tasoilla puhua karkein sanoin ja tylsin käsittein, liikkeet käyvät rumiksi ja äänikin muuttuu raa’aksi. Ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä lakataan olettamasta erilaisten tasojen mahdollisuutta ja kieltäydytään osoittamasta kunnioitusta tai pieteettiä. Kieli köyhtyy, tavat käyvät karkeiksi ja typeriksi.

     Samalla käsitykset esimerkiksi kunniasta ja sen vaatimuksista käyvät ristiriitaisiksi. Toisaalla hyväksytään primitiivisten kunniakäsitysten olemassaolo joidenkin väestön sektoreiden piirissä ja toisaalla sanoudutaan ylimielisesti koko asiasta irti. Toisaalla kumarrellaan alkeellisia tabuja ja toisaalla kilpaillaan toisten samankaltaisten tabujen loukkaamisessa.

     Vaikka yhteiskunta vannoo tasa-arvon nimiin, itse periaate vesitetään monikulttuurisessa käytännössä ja asetetaan ihmisiä ja asioita mielivaltaiseen, primitiivisen tasa-arvoideologian kannalta ”oikeaan” järjestykseen. Sananvapauden sijasta vedotaan ja uskotaan yhä enemmän salailun, sensuurin ja mielipideterrorin siunauksiin.

     Vanhan oikeakielisyyden ja kielenhuollon sijasta sallitaan kaikenlainen kielen turmelu ja muutetaan sitä aktiivisesti yhä primitiivisemmäksi, muun muassa tekemällä yhä uusista sanoista ja käsitteistä tabuja. Orwellilainen uuskieli ja kivapuhe muodostuvat uudeksi, kaikille pakolliseksi normiksi. Kieli menettää ilmaisuvoimansa ja finessinsä.

     Primitivisaatioon liittyy vielä se, että yhä harvempia hyödykkeitä kyetään enää valmistamaan vanhan sivilisaation piirissä. Niiden vaatimaa teknologiaa ei yksinkertaisesti enää osata ja sen sijaan tyydytään ostamaan tuotteita niiltä, jotka niitä tekevät halvalla. Eurooppaan kehittyy yhä suurempi tarpeettomien ihmisen joukko, joka Rooman proletaarien tavoin elää ilmaisen leivän ja sirkushuvien maailmassa.

     Koska tämän liikaväestön henkistä kasvua eikä oikeastaan edes minkäänlaista sivistämistä ei pidetä tarpeellisena tai edes mahdollisena, sitä tyydytään ruokkimaan kaikkein alkeellisimmilla slapstick-komedioilla, raakuuksilla, pornolla ja muulla vastaavalla, mikäli erilaiset pelit ja leikit eivät jaksa kiinnostaa. Mahdolliset elämän tarkoitukseen eli siis tarkoituksettomuuteen liittyvät henkiset oireilut sammutetaan alkoholilla ja huumeilla.

     Luonnollista on, että tällaisessa historian vaiheessa syntyy myös alttius synkretistisille uskonnoille ja niitähän tänä päivänä nähdään meilläkin jo kymmenittäin, niin sanotuista muinaissuomalaisista kulteista itämaisiin ja jopa amerikkalaisiin uususkontoihin, mormonilaisuudesta dianetiikkaan.

     Toisaalta, hyvin monilla mittareilla mitaten ihmisten elämä on nyt paljon parempaa kuin se oli sata tai edes viisikymmentä vuotta sitten. Niinpä varmaankin voi aiheellisesti kysyä, onko ajatuksessa kulttuurin rappiosta oikeastaan mitään mieltä. Ehkäpä kehitys päinvastoin jatkuu yhä myönteisempänä ja kulkee kohti ihmisen yhä suurempaa vapautta ja itsetoteutusta eli siis edistystä, kuten vielä hiljattain totuttiin ajattelemaan?

     Tätä sopii tietenkin toivoa. Euroopan kulttuurisen mahdin kutistuminen merkitseekin ehkä vain sen palautumista luonnolliseen kokoonsa. Ehkäpä sen on väistämättä tapahduttava samaan tahtiin poliittisen ja taloudellisen merkityksen muuttumisen kanssa?

     Ja kukapa tietää, ehkä kulttuuri jopa kykenee nousemaan uudelleen jaloilleen ja rupeaa jälleen luomaan sellaisia muotoja ja arvoja, joita koko maailma ihmetellen kunnioittaa ja ottaa esikuvikseen. Ehkäpä piankin näemme asioita, jotka kertovat jostakin tuollaisesta uudesta kehityksestä. Voisiko tapahtua vaikkapa uudelleen syntyminen, renessanssi…?

     Koska asia toistaiseksi näyttää kuuluvan puhtaan mielikuvituksen piiriin, ei sitä ole käsitelty kirjassa, jonka nimenä on Paluu barbariaan. Mutta ehkäpä joku ottaa tehdäkseen sellaisen kirjan? Lukisin sen mielelläni.

 

Nöyryydellä ylpeilystä

 

Venäjä Euroopan opettajana

 

Kuten muistetaan, Dostojevski pohdiskeli, että Venäjällä, joka oli kurja ja takapajuinen, oli kuitenkin ylpeälle Euroopalle opetettavana ehkä jopa se kaikkein tärkein, mitä maailmasta löytyi. Eurooppa oli menettänyt uskonsa Jumalaan eikä kaikki sen rikkaus ja valta auttanut ihmistä tuumaakaan lähemmäs sitä, mikä elämässä oli arvokasta.

Nöyrry, ylpeä ihminen, julisti Dostojevski ja se oli evankeliumi, jonka venäläinen yhtä luontevasti omaksui kuin eurooppalainen sen hylkäsi. Venäjä oli vielä sanova Euroopalle uuden sanan, ennusti Dostojevski. ja moni otti asian tosissaan.Kuten muistamme, vielä Spenglerin historiosofiassakin Venäjälle ennustettiin uuden uskonnollisuuden kehittäjän roolia.

Dostojevskin ja muidenkin 1800-luvun venäläisten ajattelijoiden näkemykset Europan ja Venäjän suhteesta lähtivät liikkeelle sen tosiasian pohjalta, että Venäjä oli jälkeenjäänyt valtio. Missään läntisessä Euroopassa ei maaorjuus enää ollut aivan äskettäinen ilmiö, absolutismi yhä toimiva poliittinen järjestelmä tai kansan oppimattomuus lähes kaikenkattavaa.

Tuohon samaan venäläiseen tilanteeseen liittyi valtakulttuurin naiivi uskonnollisuus. Ylhäisö oli toki lukenut Voltairensa jo 1700-luvulla ja intelligentsijan ateismi oli militanttia, mutta monikymmenmiljoonainen rahvas oli yhä kauttaaltaan uskonnollista. Euroopassa kaikki oli jo toisin.

Valistuksen perintöä kantava, hedonistinen ja skeptinen Eurooppa saattoi tarjota vain nihilismiä ja parhaassa tapauksessa nautintoja. Venäjä sen sijaan ymmärsi köyhyyden, kärsimyksen ja kieltäymyksen arvon. Idän kirkon pyhimyksetkin olivat suuria katujia ja askeetteja, jotka voittivat omat halunsa ja pyyteensä.

Lännen sankarit sen sijaan olivat ennen muuta taistelijoita, jotka väkivalloin kukistivat muita ja toivat esille itseään. Läntinen ihminen oli egoisti, venäläinen altruisti. Tässä ilmeni kahden vastakkaisen prinsiipin ristiriita, katsoivat myös slavofiilit, ei pelkästään Dostojevski. Asian nykysestä arvostuksesta ks. есим. Vihavainen: Haun сулакшин tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Nöyryyden ei kai oikeastaan pitäisi synnyttää halveksuntaa ja vihaa, mutta venäläisten 1800-luvun lopun ajattelijoiden piirissä kyllä ilmeni sellaistakin. Koko tuo moraalisesti kelvoton Eurooppa inhotti muutamia patriootteja, jotka kehottivat kääntämään selän koko Euroopalle ja kieltäytymään sen kulttuurisesta annista.

Kun asia nyt taas on ajankohtainen, pistän tähän uusintana vanhan blogin. Koskaan ei loittoneminen lännestä ole Venäjällä kovin monta vuotta kestänyt, saapa nähdä, miten nyt käy.

Tilannehan on nyt paljossa samanlainen kuin se oli 1800-luvulla. Venäjä on niin sanotusti myöhästynyt ja edustaa henkisesti toista aikakautta kuin länsi. Näinhän muuten sanottiin aikanaan myös Hitlerin Saksasta. Onko edelläkulkija joka suhteessa jäljittelemisen arvoinen, on kysymys erikseen. Tässä ajatellaan nyt vain tuon eriaikaisuuden merkitystä kokemuspohjana, jolta ajattelu lähtee.

Tässä nyt joka tapauksessa mustin virkistämiseksi sitten asiaa 1800-luvun lopulta

 

 

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Venäjä ja Eurooppa Dostojevskista Putiniin

 

 

 

Tatjana, Dostojevski ja Putin eli Venäjä ja Eurooppa ennen ja nyt

 

Venäjän historian kuuluisin puhe on epäilemättä se, jonka Dostojevski piti Puškinin patsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1880. Vaikutus oli järisyttävä. Toiset itkivät, toiset pyörtyivät, tuntemattomat syleilivät toisiaan. Dostojevskin kanssa kireissä väleissä ollut Turgenev syöksyi syleilemään oraattoria. Mistä oikein oli puhe?

Dostojevski puhui ennen muuta Puškinista ja tämän teoksista. Sankareista ylivertaiseksi nousi puheessa Jevgeni Oneginin Tatjana, mutta koko puheen pääsisällöksi tuli jokin aivan muu. Dostojevski tunnusti siinä rakkautensa Eurooppaan ja koko ihmiskuntaan ja julisti, että nimenomaan venäläiselle ihmiselle oli suotu kyky tähän yleisinhimilliseen rakkauteen. Hän oli yleisihminen, vsetšelovek, ylitse muiden nöyryydessä ja rakkaudessa. Niinpä kurjalla ja rujolla Venäjällä olikin paradoksaalisesti opetettavana ylpeälle Euroopalle se, mikä oli kaikkein tärkeintä.

Nöyryyskilpailu on harvinaista luostarien ulkopuolella. Nyt, kuten myös usein slavofiilien teoksissa, Venäjä joka tapauksessa asettautui muiden yläpuolelle yksinkertaisuudellaan ja lapsenuskollaan. Periaatteessa asia tuntui luontevalta, sillä vain pieni osa kansaa osasi tuolloin Venäjällä edes lukea, ja monella yhtyi taikausko lujaan luottamukseen kirkon opetukseen. Belinski oli kyllä väittänyt, ettei mitään hurskautta ollut, mutta faktat puhuivat häntä vastaan.

Dostojevskin logiikka oli selkeää: Puškin oli osoittanut sen, mikä oli Venäjän älymystön sairaus. Se oli kansasta irtaantuminen. Puškin myös oli luonut kauniita venäläisiä ihmistyyppejä, joiden kauneus on peräisin venäläisestä kansanhengestä, sellainen oli esimerkiksi juuri Tatjana. Euroopassa oli ollut suuria neroja kuten Shakespeare, Cervantes ja Schiller, mutta ei ketään Puškinin veroista. Puškin nimittäin kykeni kuvaamaan kaikkien kansallisuuksien edustajia yhtälailla.

Mikä tärkeää, tuo kyky oli perin juurin venäläinen. Venäjän kansalla oli taipumus universaaliin eläytymiseen, se pystyi ehkä muita kansoja paremmin kytkemään toisiinsa aatteen ihmiskunnan yhdistämisestä lähimmäisenrakkauden avulla ja selväjärkisen tavan tarkastella asioita, mikä antaa anteeksi vihamielisyyden, kykenee erottamaan kohtuuttomuuden ja sovittamaan ristiriitaisuudet. Se oli puhtaasti moraalinen kyky. (Suomennokset Vesa Oittisen toimittamasta kirjasta Venäjä ja Eurooppa. Vastapaino 2007).

Kurja ja kaoottinen Venäjänmaa toimi ja tunsi tuon kykynsä ansiosta kuin yksi mies. Euroopassa, joka oli kerännyt valtavia rikkauksia, oli taas valtioiden yhteiskunnallinen perusta niin horjuva, että se saattoi romahtaa vaikka jo huomenna ja kadota lopullisesti jälkeä jättämättä, arveli profeetta hieman ennenaikaisesti.

Niin, todellinen, aito venäläisyys tarkoittikin sitä, että oli kaikkien ihmisten veli, vsetšelovek ja Venäjän kohtalo oli yleismaailmallisuus, jota ei ole hankittu miekalla, vaan veljeyden ja ihmisten yhdistymisen veljellisen halun voimalla.

Sillä mitä muuta Venäjä on tehnyt politiikassaan näiden kahden vuosisadan aikana kuin palvellut Eurooppaa, ehkä jopa paljon enemmän kuin itseään?... Euroopan kansat eivät edes aavista, miten rakkaita ne ovat meille!

Kaikki eivät taputtaneet Dostojevskin puheelle. Aivan erityisesti siitä loukkaantui Konstantin Leontjev, joka haistoi siinä Euroopan mielistelyä ja uskonnollista harhaoppisuutta. Oliko muka tuo oppimaton kansa sellaisenaan ihailun arvoista? Tämä oli pelkkä kirjailijan mielikuvituksen luoma harha. Ja pahempaa oli, että tuo nöyryyden korostaminen meni jo nöyristelyksi, nimenomaan Euroopan edessä.

Jos kansa ei kaikissa synneissään ja primitiivisyydessään ansainnut mitään palvontaa niin vielä vähemmän oli syytä kumartaa Euroopalle.  Leontjev oli nuoruudessaan toiminut Krimin sodassa sotilaslääkärinä ja saanut nähdä, miten venäläiset suhtautuivat saamiinsa ranskalaisiin ja englantilaisiin vankeihin nöyrän kunnioittavasti. Nämä ynseät mahtailijat puolestaan esiintyivät vankeudessaankin hyvin rehvakkaina. Venäläisten suhtautumisessa heihin näkyi heidän luonteensa säälittävä ja halveksittava puoli: halu osoittaa tahdikkuutta, mielistelevä ja turhamainen halu saada hyväksyntää tuolta itsevarmalta parturijoukolta…

Eurooppalaiset olivat, karkeasti sanoen, siis yksiä mulkkuja, mutta venäläiset eivät edes kyenneet vastaamaan heille asianmukaisesti.

Venäläiset olivat hyvänahkaisia, mutta oliko se hyve? –Yksi oli laiska, toisella ei ole vahvaa kostonhimoa eikä ylpeyttä, kolmas ei tiedä itsekään, mitä pitää tehdä ja neljäs suhtautuu välinpitämättömästi kaikkeen muuhun paitsi omiin etuihinsa…

Dostojevski rakensi Leontjevin mielestä koko ideansa hiekalle. Hänen mielikuvituksessaan ei ollut syntynyt yleismaailmallista kristillisyyttä, vaan humanismi ja ne olivat kaksi toisilleen vastakkaista asiaa, kuten Jumala ja ihminen ovat. Eihän edes Jeesus luvannut ihmisille veljeyttä maan päällä. Sitä paitsi kirjailija oli unohtanut erään pikkuseikan, nimittäin kirkon.

Kirkon sen sijaan muisti Konstantin Petrovitš Pobedonostsev, joka oli hiljattain pitänyt Dostojevskillekin esimerkiksi kelpaavan puheen, jossa perusasiat olivat paikallaan. Intelligentsijaa vaivasi mania democratica progressiva.

Kristinusko, toisin kuin humanismi, kutsui joskus surua, kärsimystä, hävitystä ja loukkausta jopa Jumalan läsnäoloksi. Entäpä jos juuri nämä loukkaukset olivat hyödyllisiä? Kristillisyyttä ja humaanisuutta voi verrata kahteen junaan, Leontjev pohdiskeli, jotka lähtevät liikkeelle samasta pisteestä, mutta jotka vähitellen suuntaa muuttavilla raiteillaan kulkien eivät pelkästään osu yhteen, vaan törmäävät toisiinsa tuhoisin seurauksin. Leontjevin teki mieli vastata Dostojevskille: ”Miten me vihaammekaan sinua, nykyajan Eurooppa, siksi, että olet hävittänyt itsestäsi kaikkein suurimman, arvokkaimman ja pyhimmän ja hävität meiltä onnettomiltakin niin paljon arvokasta saastuttavalla hengitykselläsi”

Tällainen viha tuskin oli syntiä, sillä se oli syntynyt rakkaudesta kirkkoon: Jos en olisi ortodoksi, haluaisin tietenkin olla mieluummin uskova katolilainen kuin eudaimonisti ja liberaalidemokraatti!!! Se on jo liian iljettävää!

Leontjevin uskonnollisuutta, joka ei kaihtanut vihaa eikä ylpeyttä, nimitti Nikolai Berdjajev saatanalliseksi. Kieltämättä tuolla Venäjän Nietzschellä joka tapauksessa oli sana hallussaan. Hän onnistui saarnallaan tekemään onnettomuudet melkein houkutteleviksi ja kristilliset hyveet paheiksi. Kaiken ytimessä näyttää olevan kansallinen loukkaantuminen ja siitä juontuva poissulkeva nationalismi, joka iloitsee toisten onnettomuudesta ja jopa omastaankin, kunhan se on omaa. Пусть хуже, да наше.

Kun Putin syksyn 2013 merkittävässä ideologisessa rajanvedossaan viittasi auktoriteettinaan Leontjeviin, saattoivat monet hälytyskellot soida. On väitetty, että Leontjev olisi hänen suosikkilukemistoaan, mutta nykyään väitetään kyllä kaikenlaista.

Mieleen tulee kuitenkin etsimättä muuan Petrovitš, joka muistuttaa Leontjevin muuatta esikuvaa, Konstantin Petrovitš Pobedonostsevia. Kyseessä on Leonid Petrovitš Rešetnikov, ulkomaantiedustelun kenraaliluutnantti, joka on kokenut kääntymyksen ja vaikuttaa nyt RISI-tutkimusinstituutin johtajana. Tällä merkittävällä instituutiolla on Suomessakin dosenttitason älyllistä kapasiteettia käytössään.

Leonid Petrovitš olisi voinut itse kirjoittaa Konstantin Nikolajevitšin sanat kahdesta toisiinsa törmäävästä junasta, mutta itse asiassa hän kirjoittaa paljon rajummin. Kaksi junaa toki lähtee samalta asemalta eivätkä ole toistensa vastavoimia ja vaikka niiden törmäys voi tuottaa suurta tuhoa, on kyseessä sentään vain samankaltaisten välinen onnettomuus eikä mikään materian ja antimaterian törmäys. Leonid Petrovitš sen sijaan sijoittaa liberalismin suoraan Jumalan valtakunnan vastapooliksi. Se on lähtöisin saatanasta. Linkkejä löytyy vaikkapa täältä http://ruskline.ru/author/r/reshetnikov_leonid/ .

Mutta mihin jäikään Tatjana, hänhän itse asiassa oli Dostojevskin puheen päähenkilö?

Tatjana on suurena symbolisena hahmona ja kirjallisten keskustelujen kohteena sen verran mielenkiintoinen, että ansaitsee tulla käsitellyksi ilman Leontjevia ja Putinia. Hänestä siis joskus toiste.