Rehellinen valehtelija

 

Roolin vaihtaja

 

Thomas Mann, Huijari Felix Krullin tunnustukset. Suomentanut Kai Kaila ( Bekenntnisse des Hoschstaplers Felix Krull, 1954).Weilin+Göös 1980, 344 s.

 

Huijareita on monenlaisia. On petturi, saksaksi Betrüger, joka yksinkertaisti pettää sanansa eikä esimerkiksi kunnioita vanhaa maksiimia, jonka mukaan sopimukset on pidettävä, pacta sunt servanda. Kuten me suomalaiset tiedämme, asiassa on joskus lieventäviä asianhaaroja.

On korttihuijareita, Schwindler, englanniksi Sharper, jotka pelaavat väärin, on kohtuuttoman voiton pyytäjiä ja koronkiskureita, usurer ja viallisen tavaran kauppiaita ja niin edelleen. Puolaksi tuollainen väärinpelaaja on szuler, josta tulee venäjän šuler, joka ei siis viittaa koululaisiin ja esimerkiksi heidän lunttaamiseensa. Yleensähän venäjässä käytetään sanaa mošenik, perusmerkitykseltään väärentäjä. parisniekka

Venäjän baryšnik kääntyy suomeksi hevoshuijariksi (murt. parisniekka), joka itse asiassa vain viittaa siihen, että henkilö pyrkii saamaan voittoja (baryš). Mutta sehän onkin aina ollut arveluttavaa, vanha periaate oli, ettei kauppias menestyessään voi olla rehellinen -mercator sine peccamine vix esse potest.

Asia lienee aika lähellä totuutta juuri hevoskaupoissa. Sitä paitsi ei koron ottaminenkaan ole ihan ansaittua rahaa, ainakaan työtätekevän luokan mielestä.

Hochstapler taas on teeskentelijä, joka tekeytyy joksikin muuksi kuin on. Taapeloinnin eli taaplaamisen kanssa (vrt. Stapel) asialla ei ole mitään tekemistä. Kantasana on rikollisten slangia oleva Stappler, joka tarkoittaa kerjäläistä.

Hochstapler taas on olevinaan jotakin muuta kuin se kerjäläinen, joka hän oikeasti on. Hän on toiseksi tekeytyjä.

Kuuluisin Hochstapler lienee ”Köpenickin kapteeni”, suutari Wilhelm Voigt, joka pukeutui keisarillisen armeijan kapteenin univormuun, otti komentoonsa vastaantulevan ryhmän sotilaita ja marssi raatihuoneelle, jossa komensi virkailijat laskemaan kassan ja luovuttamaan sen hänelle.

Saksassa, kuten Venäjällä, univormu riitti komentamaan ympäristöään, ilman, että kukaan uskalsi mennä vaatimaan mitään todistuksia tai häiritsemään herraa, jolla oli vallan tunnukset yllään.

Vaatteet tekevät miehen, sanottiin myös Englannissa ja Saksassa vakavasti otettavilla ihmisillä oli yleensä aina sotilasunivormu tai muu virka-asemansa merkki. Nyt eletään siis 1800-luvun loppua.

Samaan aikaan uusien koneiden ja materiaalien mahdollistama elintason nousu oli huimaava, mutta kohdistui aluksi kohtuuttoman suuresti yläluokkaan, erityisesti uuteen porvarisluokkaan, jonka kerskakulutukselle oli kehitettävä yhä uusia muotoja ja laitoksia, koska heille piti antaa mahdollisuuksia päästä rahoistaan.

Kyseessä oli uusi sikarikkaiden (dirty rich, scheißreich) yläluokka, joka pyrki pääsemään vanhan, perinnöllisen aatelin tasolle, joka puolestaan piti hajurakoa. Usein toki myös suurateliset pystyivät yhä ylläpitämään kerskakulutusta, mutta ennen muuta he erottautuivat käytöksellään.

Felix Krull oppi jo kotonaan, että olennaisempaa kuin laatu, oli kääre, jossa se myytiin. Hänen isänsä valmisti Reinin laaksossa kehnoa sektiä, joka oli sitäkin hienommin pakattua ja meni kauan hyvin kaupaksi. Menestys johtui etiketin uskottavuudesta, kunnes ihmiset alkoivat uskoa omaa makuaistiaan.

Nuoren Felixin suuri elämys oli muuan operetti, joka näyttää olleen Franz Léharin ”Iloinen leski”. Siinähän esiintyy diplomaatti, joka on suuri elostelija ja tuhlari (vrt. Видео Bing). Tuo herra on käsittämättömän hienosti puettu ja ylimaallisen jalon näköinen. Hän liikehtii sirosti ja laulaa komeasti. Hän tuntuu kuuluvan aivan toiseen, korkeampaan maailmaan.

Kun pikku Felix pääsee isänsä kanssa takahuoneeseen, paljastuu, että kyseessä on ruma ja vulgaari miekkonen, jonka loisto on falskia alusta loppuun. Hänen kasvonsakin on itse asiassa luotu sminkkauspöydällä. Hän on väärennös, toiseksi tekeytyjä.

Tästä tulee nuoren Felixin peruskokemus: huijaaminen on maailmassa olennaisinta. Hienous ja ylellisyys on sattumoisin tietyn ryhmän käsissä, mutta sen voivat oppia muutkin ja Felix opettelee. Rooleja voidaan vaihtaa, jos ne oppii.

Hän ei oikeastaan osaa mitään eikä tiedä mitään, mutta hänellä on luontainen taipumus matkia ja teeskennellä sekä oppia kieliä, hän vain ryhtyy matkimaan ja tekeytymään toiseksi ja sanat pulppuavat hänen suustaan.

Lisäksi Felix on jumalaisen kaunis nuorukainen ja oppii vielä lemmentouhujen mestariksi erään prostituoidun koulussa. Tämä takaa hänelle loistavat lähtökohdat menestykselle naissukupuolen parissa ja hän hurmaa myös homot, joiden loistavista tarjouksista hän kuitenkin kieltäytyy.

Sankari toteaa, että joillakin on taito huijata ja että ihmisten enemmistö haluaa suuresti tulla huijatuksi. Tämä pätee varmasti yhteiskunnassa ja kulttuurissa hyvinkin laajasti ja kirjassa esitetty muodonmuutos oppimattomasta pikkuporvarista suuraateliseksi on vain vähäinen erikoistapaus tästä asiasta.

Joka tapauksessa sitä kirja muun muassa kuvaa ja myös sitä, miten intohimoisesti yhteiskunnan huipulla olevat naiset palvovat hienosti käyttäytyvää ja lemmenleikeissä ylivertaista Adonista rahaa säästämättä.

Hän ei ole mikään rosvo, ei edes tämän aikakauden uusi hahmo herrasmiesrikollisen, Arsène Lupinin tapaan, vaan vaihdokas. Hän vaihtaa rooliaan erään markiisin kanssa sovitusti ja ilman petosta.

Jossakin vaiheessa Felix joutuu vielä kuritushuoneeseen, kuten hän muistelmissaan mainitsee, mutta se jää tämän kirjan ulkopuolelle. Tässä hän menee uskaliaasti yhä kauemmas sovitussa roolissaan, joka kuitenkaan ei virallisiesti voi olla hänen omansa.

Kirja loppuu ilmeiseesti kesken ja äkkiä töksähtäen, mutta voimme ymmärtää, että sankari siinä pääsee ihailemansa tytön äidin vuoteeseen. Hlestakovin, vanhan venäläisen kollegansa lailla hän rakastaa  molempia, niin aidosti kuin osaa ja kukapa sellaista uskaltaisi tuomita ja miksi?