Karjalankannas

Karjalankannas

Milla Hannula, Kiistamaa. Venäjän Karjalankannas. Kiuas 2016, 170 s.

Vuosi 1812, oli yksi maamme kohtalonvuosista. Se oli Karjalan palautuksen vuosi.

Venäjä oli tunkenut luoteisrajaansa yhä kauemmas Pietarista kautta 1700-luvun. Vuonna 1721 valloitettu Viipuri muodosti ”tyynyn” uudelle pääkaupungille, kuten Karl Marx asian ilmaisi ja kun tyytymätön Ruotsi sitten hyökkäsi revanssi mielessään, vietiin raja aina Kymijoelle asti.

Tämäkään ei Ruotsia lannistanut ja sen hyökkäys Kustaan sodassa 1788 olisi ollut vakava vaara Pietarille, mikäli kaikki olisi mennyt suunnitelman mukaan.

Niinpä Suomen valloitus vuosina 1808-1809 oli paljon enemmän kuin vain Napoleonin mieliksi suoritettu pakotetoimi. Uusi raja muutti tarpeettomaksi tai ainakin toissijaiseksi suurella vaivalla tehdyn Ruotsinsalmi-Lappeenranta-Savonlinna puolustuslinjan. Venäjän länsiraja oli nyt Ahvenanmerellä ja Pohjanlahdella.

Niinpä rajanmuutos oli mahdollinen myös Suomen itäisellä sivulla. Kymijoen linjassa ei strategisesti ollut mitään vikaa, mutta kun suuriruhtinaskunnan rajalla oli todellista juridista ja kaupallista merkitystä, tarjosi Karjalan ja Itä-Savon jälleenyhdistäminen suuriruhtinaskuntaan tiettyjä etuja.

Asia ei kuitenkaan ollut tällä selvä. Niin sanotun Vanhan Suomen alueella oli venäläisellä suuraatelistolla paljonkin niin sanottuja lahjoitusmaita ja siirtyminen suuriruhtinaskunnan lakien alaisuuteen rajoitti pahoin lahjoitusmaaherrojen asemaa.

Niinpä Pietarissa oli tätä asiaa vastaan melkoinen oppositio Aleksanteri I:stä vastaan, joka muutenkin oli epäsuosittu Napoleonia myötäilevän politiikkansa ja Ruotsin-sodan takia.

Raja kuitenkin muutettiin. Päätös tehtiin vuoden 1811 lopulla ja pantiin toimeen seuraavana vuonna. Suomalaiset pitivät asiaa niin sanoakseni lottovoittona ja yhtenä uuden esivallan suurista suosionosoituksista. Suomella ei ollutkaan uudessa asemassaan mitään valittamista.

Niinpä Karjala siis palautettiin, mikä merkitsi muun muassa sitä, että suuriruhtinaskunnan raja Karjalankannaksella oli lähimmillään, -ns. Kuokkalan mutka huomioiden- vain vähän yli 30 kilometrin päässä Pietarista, joka tuohon aikaan ei tosin vielä ollut miljoonakaupunki, mutta kasvoi nopeasti sellaiseksi saman vuosisadan kuluessa.

Riihimäen-Pietarin radan valmistuttua vuonna 1870 ja Pietarin kasvaessa nopeasti kaksimiljoonaiseksi metropoliksi, tuli Kannaksella ahdasta ja kesäasutus levisi voimakkaasti myös Suomen puolelle. Vallankumoukseen mennessä oli rantapitäjissä, Kivennavalla ja Uudellakirkolla jo paljon enemmän venäläisiä kuin suomalaisia, etenkin kesäisin.

Tämä johti suunnitelmiin ja jopa päätökseen rajan muuttamisesta. 1900-luvun alussa Kannasta oli venäläisellä puolella syystäkin alettu pitää vaarallisena konspiraation ja pommitehtailun pesänä, jossa separatistiset suomalaiset virkamiehet suojelivat valtakunnan vihollisia.

Rajan muuttamisesta sitten päätettiin, mikä aiheutti suomalaisella puolella kiivaan isänmaallisen reaktion. Muuan tunnettu russofiilikin tokaisi masentuneena, ettei tässä kai naapurisuhteiden kannalta ole muuta tehtävissä kuin opetella ampumaan.

Eino Leino runoili:

Karjalan kannas on vartiopaikka,
Karjalan kannas on kaunein paikka
seisoa, kaatua, suuttua, surra,
vaan ei vierahan kakkua purra,
ei olla pajarin poikien orja,
vaan olla vapaa, suora ja sorja,
uskoa oikeuden voittavan voimaan,
toivoa tuomion torvia soimaan,
Karjalan kannas on teidän,
Karjalan kannas on meidän!

Rajaa ei kuitenkaan muutettu, vaan Rajajoelta lähtevä linja palveli lähtökohtana myös niissä rauhanneuvotteluissa, joita käytiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä, aluksi Berliinissä vuonna 1918 ja sittemmin Tartossa vuonna 1920.

Tartossa sovittiin rajan, siis tuon vuoden 1812 rajan pitämisestä ennallaan. Siinä Suomen tasavalta sai alueen, johon kuului myös mahtava linnoitus Inonniemellä. Sopimuksen mukaan se tuhottiin.

Joka tapauksessa nöyryytetyt bolševikit saivat myös merellä rajan, joka jätti Itämeren laivaston aivan pieneen loukkoon, josta sen ulospääsy oli mahdollinen vain kapeita käytäviä pitkin Suomenlahden saarten, kuten Suursaaren kohdalla.

Kansallisuusperiaatteen kannalta kaikki oli erinomaisesti. Suomalaiset säilyttivät ne rajat, joiden sisäpuolella he olivat asuneet vuosisatoja. Rajajoen linja oli alkupäästään sama kuin jo vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhassa. Oikeus oli tapahtunut ainakin Kannaksella, vaikka osa ylioppilasnuorisoa ei hyväksynyt järjestelyjä Itä-Karjalan osalta.

Kuten tiedetään, Neuvostoliitto oli uuteen rajaan tyytymätön ja erityisesti ajan superaselajin, laivaston kannalta se olikin aika masentava. Mutta maantiede oli maantiedettä ja suomalaiset asuivat siellä, missä olivat aina asuneet. Ei kai tilanne heidän vikansa ollut?

Kuusisen hallituksen kanssa vuonna 1939 suoritettu aluevaihto antoi Suomelle Itä-Karjalan karjalaiset alueet eli toteutti Suur-Suomen. Vastapainoksi Suomi luovutti Neuvostoliitolle Karjalan kannaksen Koivistolta itä-länsisuunnassa kulkevaa linjaa pitkin. Siis etupäässä Suomenlahden rannikkoalueen. Tätä sopimusta ei koskaan ratifioitu ja sen voimassaolo jäi vain paperille. Toki se todistaa jotakin venäläisen osapuolen oikeata rajalinjaa koskevista näkemyksistä.

Talvisodan jälkeen päätettiinkin sitten palauttaa Pietari Suuren raja vuodelta 1721. Miksi tyydyttiin juuri siihen vuoden 1743 rajan asemesta, ei ole selvää. Jälkimmäinen joka tapauksessa olisi saattanut olla maallemme ylivoimainen, mikäli evakuoitu väestö olisi siinäkin tapauksessa yritetty nopeasti integroida asuttamalla.

Joka tapauksessa vasta jatkosodan jälkeen alettiin järjestelmällinen suomalaisuuden hävittäminen kannakselta ja sepitettiin taruja sen ikimuistoisesta venäläisestä historiasta. Paikannimet vaihdettiin byrokraattien virkatyönä ja niiden typeryys onkin asiasta jäänyt pysyvä muistomerkki, kuten muuan venäläinen alan tutkija on todennut.

Kaiken kaikkiaan Kannaksen historia on koko maailman mitassakin hyvin poikkeuksellinen tarina. alueen nykyinen asujamisto tiedostaa tämän yleensä hyvin ja monet ovat viime vuosikymmeninä alkaneet etsiä alueensa historiasta kertovia muistomerkkejä jaa selvittää sen tarinaa.

Viipurin osalta aivan erityisen maininnan ansaitsee ”Mikko” alias Mihail Kostolomov, intohimoinen kotiseutututkija, joka viime vuonna valitettavasti poistui elävien joukosta, suureksi vahingoksi sekä Viipurin ja Kannaksen että myös laajemmin Suomen ja Venäjän kulttuurille ja kansojen yhteisymmärrykselle.

Kannaksen historiaan liittyy paljon verta ja tulta, väkivaltaa ja vääryyttä. Toisaalta nämä traagiset vaiheet ja se valheen verho, joka on yritetty niiden eteen nostaa, on myös nostanut esiin monia intellektuelleja, joille totuus ja oikeus on tärkeämpi kuin ontto valhe.

Vuoden 1812 raja saattoi tuskin jälkikäteen arvioiden olla kestävä. Miten sen geopoliittinen dilemma olisi voitu ratkaista on kysymys sinänsä. Käytännössä se ratkaistiin brutaalilla voimalla, mikä nyt lienee molemmin puolin pakko tunnustaa huonoksi tavaksi.

Milla Hannula on kirjassaan kosketellut tämän alueen ja sen historian problematiikkaa etenkin sen nykyisten asukkaiden kannalta. Hän on myös haastatellut niitä venäläisiä, joilla kannaksen oikean historian palauttaminen on sydämenasia.

Kirjaa voi suositella kaikille niille, jotka haluavat tutustua tähän aiheeseen pintaa syvemmältä.

Muuten: Tekijä esittelee kirjaansa Pietari-seuran tilaisuudessa Helsingin yliopiston Makula-laitoksen Venäjä-huoneessa (Unioninkatu 38 A, käynti ortodoksista pikkukirkkoa vastapäätä) maanantaina 20.2. alkaen klo 18. Kaikki tervetulleita!