Beatlesin syvempi merkitys

Musiikin jälkeen

Muistan, ettei Beatlesien musiikki koskaan temmannut minua mukaansa. Kuulin siinä lähinnä yhdentekevää määkimistä, jossa aina joskus näkyi olevan tavoiteltu jonkinlaista nokkeluutta tai herttaista kivan kokemusta.

En tietenkään voinut olla havaitsematta, että samaan aikaan miljoonat nuoret ympäri maailmaa alkoivat kiivaasti fanittaa beatlesien musiikkia ja habitusta. Tämä oli kuitenkin tuttua jo Elviksen ja muiden rokkarien touhuista, joissa hypetys saavutti uskomattomia muotoja ja mittasuhteita. Huonekalujen särkeminen ja tyttöjen pyörtyileminen kuului asiaan, koska se kuului asiaan. Tässä oli jotakin uutta.

Seurasin jonkin verran englantilaisia lehtiä ja ymmärsin, että kyseessä oli nuorison kahtiajako ryhmiin mods and rockers. Biitlemannit olivat noita edellisiä ja kunnostautuivat enempi tai vähempi feminiiniseen vivahtavalla pukeutumisella ja käytöksellä. Myöhemmät hipit olivat heille sukua.

Suomessa koko tämä kulttuuri tuntui aika keinotekoiselta ja tarpeettomalta ainakin niistä, joita tanssilavat kiinnostivat muusta syystä kuin musiikin kuuntelemisen ja sillä erottautumisen paikkana.

Mutta suuren maailman kulttuuri tai sen puute oli tuomittu leviämään myös meille. Agraarisen Suomen väistyessä ja koulutuksen lisääntyessä pop-kulttuuri kuului niihin valtaväyliin, joiden kautta kansainvälistyttiin.

Saattaahan myös jalkapallo olla objektiivisesti arvioiden vailla kaikkea rationaalista sisältöä, mutta siitä huolimatta se kuuluu tämän maailmanajan suurimpiin ja kalleimpiin huviteollisuuden ilmentymiin valtavine stadioneineen ja huligaanitureismeineen.

Pop-kulttuurin merkitystäkään ei kannata yrittää arvioida sen älyllisen, moraalisen tai taiteellisen sisällön perusteella. Sen ilmaantuminen sinänsä oli vallankumous. Voidaan sanoa, että siinä tyhmyys ja alkukantaisuus ottivat selkävoiton jalostuneesta ja ylevästä, mutta sehän ei kumoa asian merkittävyyttä, päinvastoin.

Espanjalainen filosofi José Luis Pardo on kirjoittanut kirjan Esto no es música. Introducción al malestar en la cultura de masas. Galaxia Gutenberg 2016. 492 s. Malestar tarkoittanee tässä levottomuutta. Kai se voisi myös pahoinvointia olla.

Postmodernismin innoittama kirjoittaja lähtee liikkeelle kollaasista, jossa esiintyy merkillinen kokoelma ihmisiä: Beatlesit madame Tussaudin nukkeina, Edgan Allan Poe, Aldous Huxley, Bernard Shaw, Oscar Wilde, Karl Marx, Mae West, Marilyn Monroe, Stan Laurel, Oliver Hardy ja Sonny Liston sekä eräitä muita.

 Itse asetelma kuin myös henkilöhahmojen kirjavuus tuo mieleen Ilja Glazunovin maalauksen XX vuosisadan mysteeri/Мистерия XX века. Kyseessä kuitenkin näyttää tällä kertaaolevan Sgt. Pepper’s Lonelyhearts’ Club. Kollaasista on erilaisia versioita, mutta yhteistä niille on korkea- ja matalakulttuurin sekoittuminen. Se oli aikansa vallankumous.

Pardo kehittelee teemasta mitä moninaisimpia polkuja, kuljettaen mukanaan Platonin, Nietzschen ja postmodernien filosofien työkaluja ja niitä välillä käytellenkin

Se maailmankuva, joka maalataan tuon kollaasin pohjalta ei ilmeisestikään ole tai edes pyri olemaan objektiivisen tai tieteellisen ajattelun piirissä sanan vanhassa merkityksessä. Sen sijaan se tuo mieleen Egon Friedellin metodin, jota hän kutsui diletantismiksi.

Kirjasta löytyy vastaavanlaisia välähdyksiä ja anekdoottimaisia tiivistyksiä ja vertauksia. Asiat voisi nähdä toisinkin, mutta on jo sinänsä kiinnostavaa, että ne tulee nähneeksi ja että ne korotetaan merkitykseen, joka kenties on suhteeton, mutta ajatuskokeena usein hyvinkin kiinnostava.

Yksi syntyvän pop-kulttuurin ulottuvuuksista on koomisuus. Tämä elementti on säilynyt myös sarjakuvien nimessä. Sarjakuvatkin ovat itse asiassa parodiaa ja niillä on samanlainen funktio kuin ite-taiteilija Simon Rodian kyhäämällä pienoispilvenpiirtäjien kokoelmalla Nuestro pueblo -Meidän kaupunkimme.

Itse asiassa pilvenpiirtäjätkin ovat koomisia jääväthän ne pilvet sinne missä ovat, mutta toisaalta ne kuvastavat mahdollisuutta nousuun, jokaiselle. Ainakin nyt hississä, mikäli paikka herrahississä jäi arvonnassa saamatta.

Popkulttuurin saavutettavuus kaikille joka tapauksessa on olennainen osa sen merkittävyyttä. Rodia pystyi tekemään jotakin. Hänen rahansa riittivät sementtiin ja harjateräkseen, jota tarvittiin omituisen ja naurettavan häkkyrän aikaansaamiseen, mutta sepäs juuri oli jotakin.

Asian ydin oli siinä, että kuka tahansa saattoi nyt olla jotakin. Muuan italialainen maankiertäjä oli jo 1800-luvun lopulla tullut joksikin tappamalla keisarinna Sissin. Joku Mae West saattoi tulla miljoonien idoliksi ilman sen kummempia lahjoja.

Entä Beatlesit? Kirjoittaja tuntuu ottavan hyvin vakavasti heidän biisiensä sanat ja asettaa myös jonkun Bob Dylanin latteuden tyyppiä the times they are a-changin’ suorastaan apokalyptiseen merkitykseen.

Eikö ollutkin nerokasta sanoa, että ajat olivat muuttumassa? Jos näin oli asia, mikä arvo silloin jäi menneisyydelle ja mikä tuli tulevaisuudelle?

No niin. Suurimmassa yksinkertaisuudessa saattaa hyvinkin piillä suurin syvällisyys, kuten erityisesti japanilaisen kulttuurin piirissä on oivallettu. Ehkä sentään ensimmäisen pop-sukupolven merkitys ei ollut siinä, mitä he sanoivat, vaan siinä, että he sen sanoivat ja saivat sillä suosiota.

Ajatelkaamme nyt vaikka John Lennonia. Tämä liverpoolilainen pystymetsän kasvatti tuskin lienee koskaan ajatellut mitään erityisen omaperäistä eivätkä hänen teoksensa kulu oppineiden tai edes peruskurssia suorittavien käsissä.

Hän oli kuitenkin se, joka sanoi olevansa suoritumpi kuin Jeesus ja hän nimenomaan tarkoitti, sikäli kuin ymmärrän, että hän oli myös parempi ja nykyajalle sopivampi johtotähti.

Toki tämä herätti vastaväitteitä, jopa paheksuntaa. Asian ydin on kuitenkin siinä, ettei Lennonia tämän vuoksi haastettu oikeuteen tai vaikkapa kivitetty.

Sikäli kuin tiedän, hänet murhattiin hieman samasta syytä kuin keisarinna Sissi -siksi, että joku halusi tehdä jotakin. Onko herostraattinen kuuluisuus elinkautisen vankeuden väärtti, on jokaisen vallassa itse arvioida, mutta totuus on, että se on kaikille tarjolla.

Mutta ajatelkaapa sitä, että joku missä tahansa islamilaisessa valtiossa menisi ja sanoisi olevansa Muhammedia kuuluisampi. Siinä vaiheessa, kun tuo sanoma saisi samanlaisen vastaanoton kuin oli aikanaan Lennonilla, voisi sanoa tapahtuneen jotakin hyvin merkittävää.

Pardan kirja on sekä hauska että omituinen. Barcelonalaisen kirjakaupan myyjä ositti suosiotaan valinnalle, joten en ole ainoa, jota kirja ainakin kiehtoo, vaikka en tunnekaan löytäväni siitä kestävää viisautta. Kaiketi sellaista ei ole edes kuviteltu edes mahdolliseksi tässä postmodernien installaatioiden maailmassa.