Pelko ja nykyaika

Pelko ja viisaus

Pelko on ihmiselle tuiki tarpeellinen asia. Kuten tuntoaisti estää meitä tuhoamasta itseämme ympäristön vaaroihin, niin myös pelko pitää meidät erossa tilanteista, joissa on mahdollista menettää liian paljon.

On tietenkin myös tilanteita, joissa on mahdollista voittaa paljon pienellä tai kohtuullisella riskillä ja mikäli pelko suhteettomasti estää meitä niitä hyödyntämästä, on sitä pidettävä irrationaalisena.

Rationaalisesti käyttäytyvä ihminen osaa suhteuttaa pelkonsa riskeihin ja odotettavissa oleviin hyötyihin ja käyttäytyy sen mukaan. Irrationaalinen uhkapeluri riskeeraa kaiken omaksi todennäköiseksi vahingokseen, vaikka hyötyä ei edes olisi näköpiirissä ja irrationaalinen pelkuri ei uskalla ottaa edes järkevissä ja kohtuullisissa rajoissa olevaa riskiä ”ettei vain mitään tapahtuisi”.

Se rationaalisesti käyttäytyvä homo sapiens, jollaisesta filosofit unelmoivat ja jollaisia enemmistö kaikista ihmisistä kuvittelee olevansa, ei eksy kumpaankaan ääripäähän, vaan kykenee arvioimaan riskinsä antautumatta irrationaalisten emootioiden vietäväksi.

Vanhaa miestä tuppaa aina välillä huvittamaan, kun huomaa nuoren polven syvällä vakaumuksella esittävän vakaita käsityksiä ajoista, jolloin he eivät vielä olleet enempää kuin korkeintaan himokas katse isänsä silmissä.

”Suomettuminen”, kuten saa aina silloin tällöin ihmeekseen lukea, oli aikaa, jolloin Neuvostoliiton (siis ryssän) pelko oli niin suurta, että naapuria mielisteltiin kaikin tavoin ja alistuttiin sen määräyksiin jo ennen kuin niitä ehdittiin antaa. Sankarillisia sotiammekaan ei saanut korottaa niiden ansaitsemaan arvoon, vaan niitä oli ikään kuin hävettävä. Pakko mikä pakko.

Kun itse satun hieman niitäkin aikoja muistamaan, en tarvitse menestyskirjailijoiden apua ymmärtääkseni mistä silloin oli kysymys. Muistia voi sitä paitsi aina tukea tutkimuksella.

Vaikka kumpikaan tapa ei pysty palauttamaan menneisyyttä sellaisena kuin se oli objektiivisen tarkastelumme kohteeksi, kannattaa joka tapauksessa ainakin yrittää välttää alkeellisimpia oikotulkintoja, jos todella haluaa asioita ymmärtää.

Simppelein tapa käsittää Kekkosen aikaa on leimata se ”suomettumiseksi”, mikä tarkoitti pelosta johtuvaa kyyristelyä ja erikoispalveluiden kautta suoritettua Suomen politiikan kauko-ohjausta. Itsesensuuri oli osa tätä kuviota.

Itse olen aina halunnut varata termin ”suomettuminen” -mikäli sitä nyt välttämättä halutaan käyttää- haukkumasanaksi, jolla viitataan niihin politiikan ja journalismin epäterveisiin lieveilmiöihin, joista tuli hiljalleen maan tapa. Toisin sanoen termi ei koske itse ulkopolitiikan tervettä ydintä vaan sitä tapaa, jolla periaatteettomat keinottelijat ja hölmöt sitä yhteistuumin hyödynsivät.

Nykyään esiintyy tietenkin aivan vastaavia ilmiöitä. Orientoitumisemme EU:hun lienee ainakin potentiaalisesti maamme etua vastaavaa politiikkaa. Sen sijaan maaninen pyrkimys ”ytimiin” on tuskin rationaalista politiikkaa, vaan näyttää sisältävän sekä irrationaalisen pelon että periaatteettoman keinottelun elementtejä.

Lapsellinen ajatus siitä, että esimerkiksi turvallisuuspolitiikkamme ongelmat saataisiin kertaheitolla ratkaistua kuin nappia painaen, mikäli liityttäisiin Natoon, tuo elävästi mieleen Tiedonantajan ns. ”tinkimättömän” linjan, jonka mukaan maamme etu edellytti aina maksimaalista integroitumista neuvostojen maan ja sen intressien kanssa.

Mutta mikäli palataan takaisin Kekkosen ajan poliittiseen ilmastoon, on syytä katsoa, että Paasikiven aloittama ulkopoliittinen linja osoittautui jo 1970-luvulla niin onnistuneeksi, ettei sitä enää tarvinnut motivoida pelolla, kuten vielä noottikriisin aikana oli tehty.

Vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassa Näin naapurista kerrotaan parista tutkimustuloksesta.

Vuonna 1988 49% suomalaisista kertoi pitävänsä Neuvostoliittoa rauhantahtoisena valtiona. Samaan aikaan 53% totesi nimenomaan, ettei se uhkaa Suomea. Tosin 43% oli sitä mieltä, että vaikka uhkaa ei nyt olekaan, sellainen saattaisi jonkin kriisin aikana syntyä. Vain 1 prosentti katsoi Neuvostoliiton uhkaavan maatamme.

Suunnilleen samat henkilöt saivat tilaisuuden vastata samoihin kysymyksiin Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, vuonna 2011. Silloin vain 8% piti Venäjää rauhantahtoisena valtiona. Tosin vain 3% katsoi Venäjän uhkaavan maatamme, mutta peräti 59% arvioi, että jonkin kriisin aikana se saattaisi uhata. 36% oli sitä mieltä, ettei Venäjä uhkaa ja siis ilmeisesti sulki pois myös tuon kriisimahdollisuuden.

Tilanne oli siis muuttunut varsin selvästi. Gorbatšovin Neuvostoliiton uhan mahdollisuuttakaan ei suurin osa ottanut todesta. Putinin Venäjää pidettiin paljon uhkaavampana ja taustana kannattaa muistaa vuoden 2008 Gruusian (Sakartvelo) sota.

Yhtä kaikki, jo tämän tiedonjyväsen pitäisi panna meidät epäilemään sitä mahdollisuutta, että maassamme olisi ennen nykyisiä, Hornetien ja EU:n aikoja vallinnut suuri Venäjän pelko. Itse asiassa meillä naurettiin saksalaisille, jotka amerikkalaisjoukkojen miehittämässä maassaan kuvittelivat ”karhun kainalossa” olevien suomalaisten pelkäävän ”puna-armeijan” aggressiota minä päivänä tahansa.

Sotilasmenomme olivat aivan vähäpätöiset ja jopa pystykorvien paukkupanoksia säästettiin huutamalla tst-harjoituksissa ”laukaus, laukaus”. Konetuliaseilla päräytettiin komeasti jopa ”sarrrja, sarrja!”

Kukaan ei kuvitellut, että sinänsä urhoollinen armeijamme pystyisi menestyksellä vastustamaan massiivista neuvostoarmeijan hyökkäystä. Toisaalta kukaan ei myöskään kuvitellut sellaista tulevaksi. On todisteita siitä, että maamme todella valmistautui tarpeen tullen täyttämään YYA-sopimuksen mukaiset velvollisuutensa ja estämään alueensa loukkaukset jokaiselta mahdolliselta suunnalta, myös lännestä.

Emmehän me paljon olisi kyenneet tekemään, mutta aina sen verran, ettei tänne olisi rankaisematta tultu ja henki on kallis jokaiselle. Harvoin, kovin harvoin lehdet pohtivat kaavakuvien kera, miten siinä käy, jos tappelemaan ruvetaan. Lähtökohtana oli näet se, ettei ruveta, ei ainakaan me, jos muut niin hulluja olisivatkin.

Jo 2000-luvun alussa, siis ennen kuin Venäjän armeijaa alettiin muuttaa kriisinhallintakoneistosta sotavoimaksi, valppaat journalistimme kuluttivat erittäin paljon mustetta korostaakseen Suomen ja Venäjän sotilaallista vastakohtaisuutta ja vaaraa jäädä alakynteen.

Olihan maamme nyt EU:n jäsen, eikä enää puolueeton, kuten etenkin upseeripiireissä ilmeisellä ilolla ja euforialla todettiin. Upseerin virka ei enää ollutkaan pelkkä kotimainen tai korkeintaan YK:n tehtäviin liittyvä pesti. Nyt päästiin niihin pöytiin, joissa suurten armeijoiden suuret herrat istuivat. Enää puuttui vain yhtä, niin kuin entiseltä pojalta riiatessa.

Takana näyttävät tosiaan olevan ne päivät, jolloin maamme turvallisuuspolitiikan kulmakivenä oli jääminen suurvaltaristiriitojen ulkopuolelle. Vasaran ja alasimen välissä on epämiellyttävää ja siihen joutumista osattiin joskus ennen pelätä. Nyt tätä asemaa pidettiin kunniakkaana, mutta toki pelottavana, joten rautaahan tässä vain tarvittiin, ja paljon.

Toki valtiojohtomme on säilyttänyt aimo annoksen tervettä järkeä ja välttänyt liittymistä Natoon. Se olisikin ollut varma tapa lisätä jännitystä lähialueellamme ja hankkia maalle runsain mitoin poliittisia ja taloudellisia ikävyyksiä. Vastoin naiiveimpia käsityksiä, tämä liittoutuminen olisi myös tarjonnut meille tien loputtomaan varustelukierteeseen ja potentiaalisen osallisuuden lähes kaikkiin tässä maailmassa syntyviin konflikteihin.

Journalistien piirissä näyttää syntyneen jonkinlainen rohkeuden kultti. Se henkilö, joka uskaltaa sanoa jotakin erityisen raflaavaa, olipa se viisasta tai tyhmää, nousee arvoon arvaamattomaan. Niitä, jotka ovat käyttäneet normaalimpaa ja analyyttisempää kieltä, on alettu automaattisesti epäillä rohkeuden puutteesta.

Epäilemättä on arvokasta, mikäli uskaltaa puhua suunsa puhtaaksi. Olisi se ollut arvokasta myös Kekkosen aikaan, mutta silloin tähtitoimittajat keskittyivät arvostelemaan ja paljastamaan ulkopoliittisen linjamme potentiaalisia horjuttajia. Juuri siinä oli eräs suomettumisen ikävimpiä piirteitä.

Mikäli nyt, pian puoli vuosisataa myöhässä ryhtyy uhmaamaan Kekkosen ajan ulkopolitiikan tabuja, ei kannata odottaa asian vuoksi erityistä kunnioitusta. Rohkeutta ja sisua vaatii vain vastavirtaan uiminen.

Vuonna 2011, kuten mainittiin, oli maassamme jo opittu pelkäämään Venäjän jossakin tilanteessa voivan muodostua maallemme uhaksi.

Siihen nähden, mitä erityisesti iltapäivälehdet olivat jo tottuneet kirjoittelemaan, olivat asenteet toki yllättävän kohtuullisia ja rauhallisia. Mutta eihän kehitys siihen jäänyt.

Vuonna 2014 Helsingin Sanomien teettämän gallupin mukaan peräti 42% suomalaisista oli sitä mieltä, että suomalaisten oli syytä pelätä Venäjää. 30%:n mielestä uhka oli ”suuri” tai ”melko suuri”.

Vuonna 2010 vain 21% oli ollut tällä kannalla, joten uhkaa ja kenties siis pelkoakin tuntevien määrä oli parissa vuodessa kaksinkertaistunut. Vähemmistönähän pelkääjät toki yhä olivat myös vuonna 2014.

No, tätä voidaan verrata siihen, että Levada-keskuksen mukaan 15% venäläisistä oli vuonna 2016 ehdottomasti sitä mieltä, että heidän maallaan oli syytä pelätä Natoa ja 42% oli enimmäkseen sitä mieltä. Yhteenlaskettuna siis 57% pelkäsi Natoa viime marraskuussa tehdyn tutkimuksen mukaan. 31% ei sen sijaan pelännyt ja 12% ei osannut sanoa. Samaan aikaan 52% oli sitä mieltä, ettei Nato-mailla ole syytä pelätä Venäjää.

Tavallisten tallaajien peloilla ja mahdollisella rohkeudella tai jopa uhkarohkeudellakaan ei välttämättä ole paljoa merkitystä politiikan kannalta. Eivät kansan asenteet kuitenkaan yhdentekeviä ole.

Mikäli tässä maailmassa ajatus siitä, että kansainvälisiä kiistakysymyksiä voidaan tai jopa pitää ratkaista sotilaallisesti, tulee vallitsevaksi, olemme syvällä barbariassa. Tämä merkitsee myös sitä, että johtajien kynnys vaarallisiin ja tuhoisiin ratkaisuihin on matalampi.

Tämä on kuitenkin ollut selvä trendi, joka on näkynyt erityisesti USA:ssa jo ennen taannoisen rauhannobelistin tuloa presidentiksi. Politologit ovat syystä kysyneet huolestuneina, aletaanko sanaa rauha lähiaikoinakaan edes nähdä julkilausuttujen politiikan tavoitteiden joukossa. Sen priorisointi ykkösluokkaan näyttää ainakin olevan tämän päivän maailmasta kaukana.

On hupaisaa nähdä sellaisia myöhempien aikojen Falstaffeja, jotka ovat henkeä täynnä kuin kiljutynnyri asetellessaan maatamme suurvaltaristiriitojen keskelle osoittaakseen realistista mielenlaatuaan, joka ikäänkuin yhtyy rohkeuteen. On se myös surullista.

Kansainvälisessä politiikassa on aikoja, jolloin on ensiarvoisen tärkeää keskittyä poimimaan rusinoita pullasta sen sijaan, että rientäisi riemulla sinne, missä on odotettavissa vain epätodennäköisiä ja mitättömiä palkintoja suurten riskien hinnalla.

Ruotsin politiikka toisessa maailmansodassa oli tällaisesta hyvä esimerkki. Myös Suomi teki silloinkin voitavansa, mutta olimme eri paikassa ja olemme yhä.

Pelko on arvonsa tunteville journalisteille niin ruma sana, että sen käyttö kannattaisi turvallisuuspolitiikassa minimoida ja puhua sen sijaan viisaudesta, silloin kun se adekvaatisti kuvaa asiaa.

Joskus nuo kaksi sanaa olivat meidän tavaramerkkimme: rauha ja viisaus. Missä ovat nyt ne, jotka ovat niistä kiinnostuneita? Mistä kiinnostuksen puute todistaa?