Rajatapauksia

Rajatapauksia

Александр Рупасов, Александр Чистиков, Советско-финляндская граница. 1918-1938 гг. Очерки истории. «Аврора», Санкт-Петербург, 2016,  237 с.

Valtioilla on tapana olla hyvin tarkkoja rajoistaan, mikä ei olekaan kummallista sinänsä, nehän määrittelevät juuri sen alueen, jolla valtion suvereniteetti toteutuu, sikäli kuin toteutuu.

Rajoilla on taipumus myös saada osakseen symbolista pyhyyttä, joka ylittää varsinaisesti rationaalisen ajattelun. Niinpä jo pelkkä parin minuutin lento meren yllä tietyn kuvitteellisen viivan väärällä puolella muodostaa alan toimijoiden keskuudessa mitä merkittävimmän tapahtuman, jolle annetaan säästelemättä palstatilaa ja joka nostattaa yleisössä suuria tunteita.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen rajoista päätettiin tehdä oikeudenmukaisia ja kansalliselta kannalta päteviä, kuten erityisesti bolševikkihallituksen ensimmäinen päätös, dekreetti rauhasta sangen yksityiskohtaisesti määräsi.

Ikävä kyllä kansat janosivat kostoa ja hyvitystä rintamien holokausteista ja niinpä rajoista tehtiin pöyristyttävän epäoikeudenmukaisia esimerkiksi Unkarin ja Romanian ja Itävallan ja Italian välillä. Saksaa en tässä mainitsekaan.

Suomen ja Venäjän välillä oli Suomen itsenäistyessä voimassa vanha raja, jonka sisään jäivät vuonna 1812 sille palautetut Karjala ja itäinen Savo. Pietari oli siis aivan uuden itsenäisen valtion vieressä eikä satojen kilometrien päässä, kuten vielä Haminan rauhaa tehtäessä.

Rupasovin ja Tšistikovin kirjan kansikuvassa on raja Karjalan kannaksella ja Suomenlahden pohjukassa, jossa rajalinja puolittaa Kronstadtin lahden.

Tämäkään raja ei ollut kansallinen, sillä suomalainen asutus jatkui välittömästi rajan takana Inkerissä ja levittäytyi myös Pietarin etelä- ja lounaispuolelle. Tosin seudulle oli ajan mittaan saapunut paljon muitakin. Venäläisten ja suomalaisten lisäksi siellä asui muun muassa virolaisia ja saksalaisia.

Toki myöskään raja Itä-Karjalaan nähden ei mennyt puhtaasti kansallisia linjoja pitkin. Venäjän suuren sekasorron aikana Ruotsi oli riistänyt siltä Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan ja vielä vuosien 1721 ja 1743 rauhantekojen jälkeen oli varsinaisesti karjalainen, alun perin siis ortodoksinen ja karjalankielinen Pohjois-Karjala jäänyt palauttamatta alkuperäisille omistajilleen.

Mikäli itäkarjalaiset voitiin hyväksyä suomalaisiksi, raja siis ilmeisesti kulki liian lännessä. Mikäli ei voitu, se oli liiaksi idässä. Koska aika täälläkin oli tasoittanut olosuhteita, asia ei kuitenkaan muodostunut akuutiksi kiistaksi paikallisesti. Sellaiseksi sen kuitenkin tahtoivat nostaa tietyt intomieliset piirit, joiden tulkinnan mukaan Itä-Karjalan tuhatvuotinen yhteys Venäjään oli historiallinen vääryys.

No, luoja paratkoon, onhan tässä maailmassa vääryyksiä, jos niitä etsimään ruvetaan ja entisiä korjatessa saadaan yleensä aina aikaan uusia, mikäli ollaan tinkimättömiä.

Niinpä tinkiminen myös aluekysymyksissä on aina kuulunut tärkeänä osana valtioviisauteen. Itse tuo sana, muuten, on kummallisesti unohtunut pois käytöstä.

Joka tapauksessa Suomen rajaa Karjalan kannaksella vuosina 1917-1940 kannattaa verrata Ukrainan rajoihin vuosina 1992-2014. Sekä Suomi että Ukraina saivat aikanaan rajat, jotka sopivat samaan valtioyhteyteen kuuluville kokonaisuuksille.

Ukrainan tapauksessa se oli vuonna 1954 saanut Krimin ”Venäjään liittymisen” 300-vuotislahjana ja kaiketi jonkinlaisena hyvittelynä holodomorista. Kuviteltu yhteisö nimeltä työväenluokka ja sen konkreettisemmat pakotuskoneistot näyttivät takaavan asian ongelmattomuuden valtiollisesta näkökulmasta.

Mutta ajat muuttuvat. Rupasovin ja Tšistikovin kirja keskittyy itse asiassa Suomen ja Neuvostoliiton rajan tapahtumiin eikä niinkään itse rajalinjan syntyyn ja sen kannalta sellaisiin tärkeisiin tapahtumiin kuten Aunuksen retkeen tai Karjalan kansannousuun saati brittieskaaderin toimintaan Koivistolla.

Kirjoittajat toteavatkin, etteivät ole ottaneet tehtäväkseen koko tätä ongelmakenttää, vaan keskittyneet sen sijaan rajan hoistorian yksityiskohtiin, joiden laiminlyönti antaisi liikaa tilaa jälkiviisaudelle ja vääristäisi kuvaamme historiasta.

Arvon kollegoilla on oikeus argumenttiinsa ja kirja on monessa suhteessa hyödyllinen ja kiintoisa katsaus rajan kirjavaan historiaan.

Katson kuitenkin, että keskittyminen suuriin linjoihin olisi paljonkin selkiyttänyt kuvaa. Kirjoittajista Rupasov osaa suomea ja on käyttänyt suomalaista kirjallisuutta ja myös arkistolähteitä. Valitettavasti häneltä on jäänyt käyttämättä monia keskeisiä tutkimuksia, kuten Tannerin ja Paasikiven elämäkerrat, Tuomo Polvisen Venäjän vallankumous ja Suomi ja esimerkiksi Tarton rauhanneuvottelujen pöytäkirjat, jotka on julkaistu myös suomeksi.

Aihepiiristä on paljon muutakin uutta tutkimuskirjallisuutta, koskien esimerkiksi brittieskaaderin toimintaa, Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikkaa, inkeriläisten karkotuksia ja monia muita tärkeitä kysymyksiä. Suomen puolelta löytyisi arkistoainesta myös sellaisista rajatapauksista, joissa suomalaisia sai surmansa naapurin puolelta ammutuista laukauksista vielä varsin myöhään rauhan solmimisen jälkeen.

Nyt kirja keskittyy enemmänkin suomalaisten suorittamiin ja suunnittelemiin tihutöihin, jotka sinänsä ovat kyllä tosiasia. Ennen ja jälkeen Tarton rauhan liikkui rajan tuntumassa väkeä, jonka ei yleisen edun nimissä olisi pitänyt olla vapaalla jalalla tai ainakaan rajan kanssa missään tekemisissä.

Kirjoittajat taitavat kuitenkin joskus nostaa esille turhan fantastisia suunnitelmia, kuten tuomari Osmonsalon ajatuksen siitä, että Venäjän laivasto Kronstadtissa voitaisiin upottaa sadan miehen hiihtojoukon toimesta…

Tällaisia touhuja tosiaan oli menossa vuonna 1919, mutta 1920-luvun puolivälissä, johon kirjoittajat näyttävät suunnitelman sijoittavan, sillä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia ainakaan virallisen Suomen puolella. Toki tunnettu jälkiaktivistien ryhmä, jota Martti Ahti on tutkinut, oli oikeasti vaarallinen vielä lapuanliikkeen aikana, mutta myös lapuanliikkeen aika oli poikkeusaikaa.

Joka tapauksessa vuosien 1918-1920 kirjavat vaiheet ja itse Tarton rauhan rajalinjan syntykin saavat kirjasta lisää kiintoisaa valaistusta. Meillähän eduskunta hyväksyi rauhan vakuuttavalla enemmistöllä, vaikka nuoriso pian heräsi soittamaan suutaan asiasta, josta ei mitään ymmärtänyt. Oliko Venäjä sitten tulokseen tyytyväinen?

Ei varmastikaan ollut. Julkisesti rauhaa ei arvosteltu, mikä kaiketi johtuu siitä, ettei se ollut sallittua. Neuvostohallitustahan piti kiittää eikä kritisoida. Kirjoittajat kuvaavat sitä tyytymättömyyttä, joka rauhaa tehtäessä ilmeni venäläisten puolella, mutta eivät ole löytäneet todisteita sen puolesta, että kyseessä olisi ollut vain taktinen manööveri.

Tarton rauhanneuvotteluihin (siis nimenomaan rauhan neuvotteluihin) ryhtyminen oli Venäjän puolelta jo myönnytys, sotaahan ei valtioiden välillä aiemmin ollut tunnustettu olleen. Puolan-sodan aikaiset vaihtuvat tilanteet vaikuttivat neuvotteluihin molemmin puolin.

Lopputuloksena oli kompromissi, joka ei pitkän päälle tyydyttänyt kumpaakaan osapuolta. Toki tyytymättömät Suomen puolella edustivat vähemmän vakavasti otettavia piirejä, mutta myös rajan tällä puolella saatiin syntymään tyytymättömyyttä, mikä on yksi historiallinen kummallisuus muiden joukossa.

Käsillä oleva kirja on uusi ja laajennettu laitos niistä esityksistä, joita kirjoittajat ovat jo aiemmin julkaisseet.

Kirja ei ole vailla mielenkiintoa ja ansioita. Se on kuitenkin tietyssä määrin yksipuolinen ja tarpeettoman hajanaisesti laadittu. Kun nyt Kansallisarkistossakin on käytettävissä huomattava määrä SKP:n materiaalia, joka kuvaa suomalaisten punaisten toimintaa rajan itäpuolen vartijoina ja myös Venäjän valtioelinten arkistot alkavat olla viimeistä myöten käytettävissä, voisi olla aika perustaa suomalais-venäläinen projekti, joka perusteellisesti selvittäisi erityisesti vuosien 1917-1920-historian maidemme välisen rajan osalta.

Tämä problematiikka ei ole lainkaan menettänyt kiinnostavuuttaan siitä huolimatta, että raja sittemmin muuttui vuoden 1940 ilmeisen improvisoiduissa oloissa.

Paljon turhempiin asioihin tässä maassa on rahaa pistetty.