Risteilyeloa

Risteilyeloa

Herroiksi elely siinä merkityksessä, kuin se ennen käsitettiin, eli siirtyminen valtakunnan, saati maanosan äveriäimmistön elämäntapaan ei ole koskaan minua houkutellut, päinvastoin. Sitä paitsi sen hedelmät saattaisivat olla happamia, kuten olen ajatellut.

Kun nyt joka tapauksessa tarjottiin pilkkahintaan risteilyä Välimeren suurimmalla matkustajalaivalla, niin tulipa kokeiltua sekin. Tuli mieleen, että se oli eräänlaista simulaatiota, mutta siitä huolimatta kertoo jotakin oleellista siitä, miten ajat ovat muuttuneet.

Vielä sata vuotta sitten ammottava kuilu erotti toisistaan ne, jotka puursivat pitkää päivää penniä venyttäen ja ne, jotka kuuluivat siihen luokkaan, joka eli sekä vauraasti että usein joutilaasti. Ne, jotka rakensivat Helsingin Jugend-talot ja ne, jotka niissä asuivat, olivat hyvin monessa suhteessa kaukana toisistaan. Asia ei suinkaan koskenut vain rahaa.

Palvelija-instituutio ilmensi tuohon aikaan luokkaeroja ja sitä tarvittiin ja käytettiin hyvin laajasti myös muun kuin ns. yläluokan piirissä, koska säädylliseksi katsottava elämäntapa yksinkertaisesti vaati niin paljon työtä, ettei sen ylläpitäminen oman perheen voimin useinkaan ollut mahdollista.

Mutta tarkoitus ei ollut puuttua tähän, sinänsä kiinnostavaan historian vaiheeseen. Se vain tuli mieleeni, kun osallistuin erääseen suureen massatapahtumaan, läntisen Välimeren risteilyyn valtavalla ”Välimeren kuningattarella”.

Suomalaiset, jotka ovat jo 1960-luvulta lähtien tottuneet Ruotsin laivojen ylellisyyteen, eivät ole helpolla ällikällä lyötävissä. Enpä ollut minäkään. En siis yritä kertoa mitään super/hyper/ ihmeistä, laivan valtavasta koosta tai sen kaikinpuolisista palveluista. Kaikki tämä on meillä ollut arkipäivää (sic!) jo puoli vuosisataa. Muualla se on harvinaisempaa.

Myös näiden ihmeiden käsittämättömän alhainen hintataso on epäilemättä ihme, mutta me elämme aikakautta, joka on tottunut ihmeisiin. Kuka ihmettelee Itämeren laivojen risteilyhintoja? Kuka ihmettelee halpoja lentoja? Kuka ihmettelee edes internetiä?

Amerikassa käyneet eurooppalaiset saivat aikoinaan kummastella yhteiskunnan tasa-arvoisuutta. Kun herra matkallaan majoittui, kysyttiin hänen palvelijaltaan, miten tämä toinen herra halusi majoittua. Ei Euroopassa sellaisia kyselty, palvelija meni rahvaan joukkoon ja sillä selvä.

Kun sitten Venäjän vallankumous tasoitti oloja, kuten ajateltiin, kävikin niin, että esimerkiksi junissa luokkia oli useita, eikä ylempään noin vain päässyt. Lännestä tulleet suomalaiset lokarit kiroilivat tasa-arvon puutetta: Valloissa oli matkustettu pullman-vaunuissa, kun rahaa oli ja palvelijat pokkailivat jokaiselle samaan tapaan syntyperään katsomatta.

Samanlainen tasa-arvo se näissä nykyakan huvitehtaissakin vallitsee. Vielä 1960-luvulla Itämeren kuningattaressa Finlandiassa oli kaksi luokkaa ja turistiluokkaisten oli paras pysytellä poissa yläkerran väen tiloista. Junissa luokkia oli 1950-luvulla vielä kolme.

Neuvostoliitossa oli sentään muutettu nimikkeitä: siellä ei ihmisiä jaettu enää sodan jälkeen numeroituihin luokkiin. Luokkia oli kaksi: pehmeä ja kova. Olosuhteet määräytyivät maksetun hinnan mukaan.

Joka tapauksessa täyden palvelun Välimeren risteily oli erilainen kuin saattoi odottaa. Halvoilla hinnoilla kukaan ei kai odotellut, että laiva olisi täynnä muita kuin lähinnä Euroopan ja jossakin määrin myös muiden maanosien keskituloista kansaa.

Köyhälistöä ei tietenkään ollut ainakaan paljon, eikä liioin äveriäitä. Ehkäpä porukka oli lähinnä useimpien maiden tulojakautuman ylädesiiliä. Englantilaisia jalkapallohuligaaneja ei voinut havaita eikä toisaalta tietysti myöskään Monacon joutoväkeä.

Siitä huolimatta pyrkimys ylellisyyden illuusioon oli havaittavissa. Aluksen henkilökunta näyttää valtavalta, mutta kaikki on suhteellista. Se käsittää vain vahvennetun pataljoonan verran lähinnä Filippiinien ja ehkä Malesian nuorisoa. Se on paljon vähemmän kuin aikoinaan suurilla Atlantin ylittäjillä ja sinisen nauhan voittajilla, nyt henkilökuntaa on vain noin yksi viittä matkustajaa kohti. Tästähän sadan vuoden takainen kirjallisuus kertoo. Sellaisissa laivoissa palveluskuntaa saattoi olla enemmän kuin matkustajia.

Uivassa kaupungissa kaikki on suurta paitsi pysähdykset. Päivän mittaan voi aina osallistua yhteisille ekskursioille rahaa vastaan tai ottaa vaikkapa paikallisjunan tai yksikertaisesti kävellä satamakaupungissa. Enemmistö porukasta taisi muuten olla Välimeren piiristä tänä talvisena aikana. Ehkäpä monet heistä sesongin aikaan hyysäävät turisteja?

No, mitä sellaisella matkalla tehdään muuta kuin käydään ekskursiolla? Syöminen ja juominen, kuntosali, showt ja muu himphamppu täyttävät tarvittaessa päivän. Lukeakin voi.

Kaiken kaikkiaan meno on juuri niin tylsää kuin voi kuvitella, ellei satu tykkäämään nuorekkaasta musiikista, tanssin jytkeestä ja vastaavasta.

Mutta ei kai se ollut sata vuotta sitten sen kummempaa. Muuan ero saattaa olla siinä, että jopa parinkymmenen metrin tuulessa valtava paatti keinui vain hyvin kohtuullisesti. Oksennuspusseja oli tarjolla, mutta harva niitä taisi käyttää.

Näitä paatteja on tässä maailmassa jo aivan valtavasti ja lisää tulee, meidänkin telakoiltamme. Odottelen mielenkiinnolla, milloin markkinat täyttyvät ja milloin tapahtuu ensimmäinen suurkatastrofi. Costa Concordian tapausta ei ehkä ihan sellaiseksi pidä laskea, koska uhrien määrä jäi hämmästyttävän pieneksi.

Nämä massaristeilyt ovat tämän maailmanajan ilmiö. Miten kauan se kestää ja miten niitä arvioidaan sadan vuoden kuluttua, on kiinnostava kysymys.