torstai 8. helmikuuta 2018

Kieltämisen kieltäminen



Kieltämisen kieltäminen

Vielä taannoin olisi olut tarpeetonta esitellä ns. sivistyneelle lukijalla kieltämisen kieltämisen laki (Das Gesetz der Negation der Negation). Sehän oli opintopiirissä päntätty ja tiedossa oli, että tieteellistä sosialismia ohjataan juuri sellaisten lakien tuntemuksella. Huippuasiaa siis.
Nyt asiat taitavat olla toisin ja sivistyneistön etummaisen osan älyllinen ja siveellinen kunto koetellaan sen mukaan, missä määrin se on omaksunut ne aikamme ideologiset aksioomat ja korollaarit, jotka tässä arkielämässämme ilmenevät poliittisena korrektiutena. Mutta silläkin on lähteensä ja filosofiansa.
Aikamme supertieteenä ei enää voi pitää dialektista materialismia. Sen paikan on valloittanut kulttuurintutkimuksen (cultural studies) nimellä tunnettu intellektuaalisen toiminnan muoto, joka pohjautuu aatepuuroon, jonka sisällöstä mainittakoon wikipedian ilmoittamat semiotics, Marxism, feminist theory, ethnography, critical race theory, Post-structuralism, Postcolonialism, social theory, political theory, history, philosophy, literary theory, media theory, film/video studies, communication studies, political economy, translation studies, museum studies and art history/criticism.
Siinähän sitä intellektuaalista ravintoa löytyykin ja mikäli yksi suuntaus lyö toista korvalle, voi sen jättää luettelosta poiskin ja ottaa tilalle jotakin muuta. Halutun laatuisia tuloksia löytyy varmasti näitä lähestymistapoja luovasti sekoittaen ja annostellen.
Tämän sotkun vastaanotto akateemisissa piireissä on vaihdellut. Kuuluisa Sokal Hoax teki siitä aikoinaan pilaa syöttämällä alan julkaisuun artikkelin, jossa todistettiin, että painovoimakin on sosiaalinen konstruktio. Ainakin jonkin aikaa koko suuntaus kantoi naurettavuuden stigmaa ja tämä selittänee sen maanisen vihamielisyyden naurettavuutta kohtaan, jota noissa piireissä ilmenee.
Toki kaikki kulttuurintutkimus ei ole samaa tasoa kuin se postmoderni touhu, joka käsittää maailman tekstinä ja vihaa synkästi ajatusta, jonka mukaan ihminen ja kulttuuri eivät olisi alusta loppuun vain ”konstruoituja” ja loputtomasti manipuloitavissa. Älköön tätä suuntausta myöskään sekoitettako aluetutkimukseen (Area studies), joka on täysin järjellinen ja hyödyllinen tutkimusala.
Mikäli etsimme nykymaailman älyllisen sekoilun lähteitä, ehdottaisin joka tapauksessa kääntämään katseen tuohon suuntaan, joka aikoinaan tuotti Sokal Hoaxin. Mitään salaliittoteorioita tässä ei tarvita, kyllä näitä aatteita eli siis feminismiä, poststrukturalismia, postkolonialismia ja niin edelleen tarjotaan aivan avoimesti. Ostaja varokoon, sanoivat muinaiset roomalaiset. Caveat emptor. Hedelmistään heidät tunnetaan.
Tästä älyllisen toiminnan suuntauksesta näkyy joskus käytettävän yhteistä nimikettä kulttuurimarxismi, jota ei pitäisi aivan sattuvana, vaikka eritoten Frankfurtin koulukunnalla ja sitä kautta marxilaisella traditiolla onkin siinä merkittävä roolinsa. Esimerkiksi Foucaultin kaltaisilla šarlataaneilla on kuitenkin usein paljon tärkeämpi rooli.
Marxilaisuudesta kaikenkattavana maailmanselitysteoriana joka tapauksessa muistuttavat tästä piiristä lähtevät imperatiivit: tässä ei pyritä vain selittämään maailmaa, vaan myös sitä muuttamaan.
Ehkäpä tuosta ameebamaisesta monitieteestä (suomen kielessä tosiaan käytetään myös tässä yhteydessä sanaa tiede) voitaisiin käyttää yhteisnimitystä normatiivinen halututkimus. Vai voitaisiinko? Mikä olisi parempi?
Tämä pyrkimys normatiiviseen kaikenkattavuuteen on joka tapauksessa sangen merkittävä seikka, sillä perinteisen länsimaisen, positivistiseksikin nimitetyn tieteenfilosofian mukaan siitä, miten asiat ovat ei voida johtaa sitä, miten niiden pitäisi olla. Jälkimmäinen kuuluu tahdon alaan ja ihminen on siitä vapaa päättämään. Tahtoa ja halua ei sitten kannata sekoittaa toisiinsa.
Tässä siis ollaan aivan uusilla ja rajusti vanhasta poikkeavilla urilla, mikäli ajatellaan perinteistä länsimaista vapaata tiedekäsitystä. Toisaalta jäljet vaikuttavat tutuilta ja jokainen, joka on vähänkin tutustunut neuvostomarxismiin, huomaa heti yhtäläisyydet. Kyseessä on pyrkimys totalitarismiin, vieläpä vapautumisen verukkeella.
Foucault, jota lienee syytä pitää yhtenä tämän joukon suurista profeetoista, tavallaan sen Muhammedina, näkee maailmanrakenteen keskeisinä asioina halun ja vallan. Maailma on ihmiselle annettu, jotta hän seuraisi halujaan ja valta taas määrää, kenen halut pääsevät hallitsevaan asemaan. Feminismillä on valmis vastaus siihen, miten asioiden pitäisi olla. Neuvotteluja ei kaivata.
Marxismin mukaan kaikki kehitys eteni taistelun kautta ja suuret hyppäykset olivat sille ominaisia. Ne tarkoittivat sitä, että yksi taisteleva osapuoli oli perinyt voiton: tapahtui kieltäminen. Vastustaja oli kukistettu. Siinä ei sovitteluilla ja kompromisseilla voinut olla mitään sijaa, sanoi tiede.
Sen jälkeen sitten tapahtui kieltämisen kieltäminen ja niin edelleen ja maailmanhistoria eteni sitten jonkunlaisessa kapulamittaisessa hyppelehtivässä rytmissä kohti tulevaisuudessa odottavaa täydellisyyttä.
Mutta nuo hegeliläiset runoilut näyttävät nykyään vain tylsyyksiltä, kun niiden takana ei ole poliittista voimaa. Ihmiskunta on nyt niistä vapautunut.
Tilalle pyrkivät innokkaasti uudet voimat, joiden moraalista ja intellektuaalista tasoa ei voi pitää edeltäjäänsä korkeampina. Joka tapauksessa myös niiden takana on nyt eräänlaista poliittista voimaa, lauman tiivistynyttä tyhmyyttä, joka demokratiassa kääntyy vallaksi.
Niin sanottu tieteellinen sosialismi pyrki toteuttamaan niin sanottua vapauden ideologiaansa väkivalloin, mahtikäskyllä. Dialektiikan mukaan asia oli aivan luonnollinen ja väistämätön.
Avainsanoina olivat indoktrinaatio ja sensuuri. Mitäpä ei Neuvostoliitossa olisi haluttu kieltää! Uuden ihmisen rakentaminen oli niin suuri tehtävä ja niin valtava velvollisuus, että sen rinnalla oikeus lukea tai katsella mitä halutti, ei painanut mitään.
Tämä oli totalitarismin logiikkaa.
Entä kuinka on nyt? Ikävä sanoa, mutta tilanne näyttää olevan nopeasti kehittymässä siihen suuntaan, että paluu vaikkapa Neuvostoliiton sensuurioloihin olisi jo parannus sananvapauden kannalta. Kuinkas monta henkilöä (poliisia!) meillä jo valvookaan sanankäyttöä…
Edelläkävijämaissa opiskelija-aktivistit estävät jo luennoitsijoita esittämästä ns. poliittisesti epäkorrekteja näkemyksiä. Tutkintovaatimuksia siivotaan, kuvia poistetaan seiniltä ja niin edelleen.
Kansallisella tasolla monet maat ovat säätäneet lakeja, jotka määräävät, mitä historiasta ei saa sanoa ja mitä saa. Kansainvälisessä politiikassa valtiot boikotoivat sensuurikieltojen rikkojia.
Olisi varmaankin väärin sanoa, että kaikki tämä olisi lähtöisin normatiivisen halututkimuksen piiristä, mutta ns. intellektuaaliseen ilmapiiriin sillä on selvästi ollut, sanoisinko korruptoiva vaikutus.
Valistuksen perinnössä sananvapaus on ehdottomasti yksi keskeisen tärkeä ja luovuttamaton oikeus. Normatiivisen halututkimuksen piirissä se on niitä keskeisiä asioita, jotka olisi voitettava.
Pikkuhiljaa ja huomaamatta olemme siirtyneet tilanteeseen, jossa kieltoja vaaditaan kaikkialla ja erityisen innokkaita niiden vaatijoita ovat liberaalien nimikkeellä esiintyvät…
Olisi kai humoristista vaatia tuon kaikkialle leviävän kieltämisen kieltämistä. Sen sijaan voidaan noudattaa Solženitsynin eettistä ohjetta: älä elä valheessa! Älä anna sensuurin vaikuttaa siihen, mitä sinä sanot ja ajattelet!

10 kommenttia:

  1. Blogistin taustalla asian valaiseminen näin tyylikkäästi on helppoa, mutta koska itse olen hankkinut vähäisen ymmärrykseni hajanaisimmilla tiedoilla olen yksinkertaistanut vastaavan ilmiön punavihreäfeministifasismiksi.

    Viisikymmentä ajatuspoliisia, metoon nollatoleranssi ja ja häntäheikkien innokas ristiinnaulitseminen ilman poliisin tutkintaa ovat ilmiöitä, jotka riittävät saastumiselta välttyneillle kertomaan, että tähän tultu.

    VastaaPoista
  2. Olen seurannut kanadalaisen psykologian professorin Jordan Petersonin taistelua liberaalia pakkovaltaa vastaan. Hänestä tuli vuoden 2016 lopulla kuuluisa, kun hän asettui vastustamaan transgender-agendaa, ja pyrkimyksiä pakottaa kansalaiset käyttämään oletetuista sukupuolista vaatimaansa pronominia. He, she tai jotain muuta. Uusin kohuhan siellä on Justin Trudeaun uudissana Peoplekind Mankindin sijaan. Hulluksihan tämä touhu on mennyt. Peterson sanoo, että monien klassisten liberaalien on ollut välttämätöntä tunnustautua konservatiiveiksi, ettei heitä vain sekoiteta näihin vasemmistoliberaaleihin.

    VastaaPoista
  3. Tuo Solženitsynin ohje on kyllä vaativa varsinkin jos on minkä tahansa julkisyhteisön palveluksessa tai kauppaan liittyvissä ammateissa. Tilanne oli kehittynyt hämmästyttävän pitkälle jo 90-luvun alkupuolella, jolta ajalta itselläni ensimmäiset kokemukset sananvapauden riskeistä. Siitä tilanne on kehittynyt uusiin sfääreihin, kun lainsäädäntöä kehitetään niin, että mihin tahansa normaaliin tekoon, vaikkapa huoneiston vuokraamiseen, voi liittyä rikosepäily. Eräs paikallispolitiikko selitti kerran yksityisessä keskustelussa, että naisia pitää vähän suosia koko ajan, ettei joudu syytetyksi syrjimisestä. Viimeistään yhdenvertaisuuslain myötä tämä ns. positiivisen syrjinnän logiikka vaikuttaa jo yksityisiin kansalaisiinkin.

    VastaaPoista
  4. Mitäpä tuohon lisäämään, paitsi että tuskinpa Foucault ja Solženitsyn olisivat tulleet niin huonosti toimeen kuin mitä tämän tekstin perusteella luulisi. (Muistelen lukeneeni jostain Darwinin suorasta jälkeläisestä, joka oli erittäin uskonnollinen.)

    Ehkä kahden veijarin ainoa ero on siinä, että toinen nietzscheläisenä - hyvinvoinnin tuotteena - koki olevansa typerysten yläpuolella, kun taas toinen varmaan vain heistä sivussa. Luultavasti yksilön kokemus vallasta on ajattomimpia juttuja, mitä on. Aalloittain tulee näköjään myös tätä, että tosiasialliset yltävastaajat ratsastavat uhriudellaan.

    Kun Vihavainen on näitä latinisteja, lisään vielä tähän ceterum censeo -kaneetin: totalitarismin tuulensuunta on mielestäni kuitenkin edelleen ihan klassisen rahavallan keskittyminen teknologian muutosten myötä. Ns. "punavihreys" on aika olennaisesti kaunakeskiluokan hanke; rikkaammat nyt lähinnä ostaa itselleen elämyksiä, niin kuin aina ennenkin, asioista marmattamatta.

    /KK/

    VastaaPoista
  5. [Bogreol] "Peterson sanoo, että monien klassisten liberaalien on ollut välttämätöntä tunnustautua konservatiiveiksi, ettei heitä vain sekoiteta näihin vasemmistoliberaaleihin."

    No tai ihan vain laskee yksi ynnä yksi ja huomaa, että kaikki oikeasti mahdollinen liberaatio perustuu yhteisön sisäiseen luottamukseen, ja sitten katsoo, kuka sitä luottamusta - vahingossa, tahallaan, tyhmyyttään, viisauttaan - kulloinkin ajaa taikka järsii. /KK/

    VastaaPoista
  6. Foucaultin puolustukseksi täytyy todeta, että osa tämän teorioista esim mauan distinktio on ihan toimivia eli maailmaa hyvin selittäviä. Tuo teoria, jonka mukaan yläluokka pyrkkii erottautumaan hyvän mauan avulla ja alemmat luokat nousemaan sen avulla selittää hyvin nyky-Suomea, jossa korkeakoulutus on lisääntynyt: ei riitä, että on tuollainen tutkinto, pitää lisäksi olla ns hyvä tyyppi eli omata yläluokkaiset tavat ja verkostot.

    VastaaPoista
  7. Lisääkö hän jotakin Baudrillardiin?

    VastaaPoista
  8. Vastaukset
    1. Sorry, nyt tuli muistivirhe. Joka tapauksessa tämän rangaistusjärjestelmän historiaa käsittelevä teos, jossa esiteltiin panoptikon oli ammatillisesti mielenkiintoinen.

      Poista
  9. Smaa mieltä. Tarkkailla ja rangaista.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.