Rajattomuuden kaamea syvyys

Onko tyhmyydellä rajoja?

Tyhmyys on valtava luonnonvoima, jonka voittamiseksi ihmiskunta on paljon saanut työskennellä ja kärsiä. Mitään lopullista voittoa ei kuitenkaan ole edes näköpiirissä, sillä edellisten sukupolvien saavutukset periytyvät vain osittain, kasvatuksen kautta, tai eivät ollenkaan.

Vaikka voisi kuvitella, että lisääntynyt koulunkäynti ja tiedotusvälineiden kautta tulviva informaatio vähentäisivät tyhmyyttä, eivät ne ole saaneet aikaan mitään oleellista parannusta itse ydinasiassa. Ehkäpä asia peräti on aivan päinvastoin.

Tyhmyydessä, sanan syvimmässä ja tärkeimmässä merkityksessä, ei nimittäin ole kysymys älyllisestä suorituskyvystä tai siis sen puutteesta, vaan henkisten ja muidenkin kykyjen käyttämisestä tolkuttomalla tavalla.

Generalissimus Suvorov, jota myös presidentti Kekkonen siteerasi, sanoi joskus, että pölkkypäisyys tuottaa paljon onnettomuutta ja tässä juuri on asian ydin. Tyhmyri ajaa alkuvoimaisella innolla asiaa, jonka luulee onnellistuttavan koko ihmiskunnan, mikäli se vain ymmärtää tulla tähän toimintaan mukaan.

Hänen ei tarvitse koskaan olla yksin, sillä niin suurta tyhmyyttä ei olekaan, ettei se saisi puolelleen laumaa, joka haluaa luopua omasta ajattelustaan eli heittää aivot narikkaan, kuten on tapana sanoa.

Toki kaikki tyhmyys ei ole yhtä puoleensavetävää, kaikkein suurinta suosiota nauttivat yleensä sellaiset alan kehitelmät, joissa tuomitaan vallitseva todellisuus ankarasti moralisoiden ja vaaditaan vielä menneisyyttäkin, hamaan maailman tappiin saakka, tilille siitä, ettei se ole ollut vallitsevan muodin (R-chic) mukaista.

No, eihän asiassa mitään uutta ole. Jo Aldous Huxleyn dystopiassa tarina menneisyydestä oli väännetty noudattamaan hallitsevan järjestelmän tarpeita ja George Orwell saattoi todeta, että se, joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee myös tulevaisuutta. Jokainen totalitarismi pyrkii hallitsemaan historiaa.

Menneisyys, tai pikemminkin historia, eli tarina menneisyydestä, onkin yksi tärkeimmistä taistelukentistä, jolla kulloinkin vallitseva tyhmyys joutuu kohtaamaan terveen järjen muodostaman vastarinnan ja yrittää sen murtamista.

Historia ja erityisesti menneisyydestä periytyvät dokumentit ovat kiusallinen muistutus siitä, ettei maailma ole aina ollut sellainen, jollainen sen pitäisi.

Neuvostoliiton järjestelmän Akilleen kantapäänä oli klassinen kulttuuri, jota opiskelemalla oppi piankin ymmärtämään, ettei järjestelmän vakuuttelu siitä, että se olisi ihmiskunnan suurten humanistisen perinnön oikeutettu jatkaja, voinut pitää paikkaansa.

Vapaa historiantutkimus puolestaan saattoi helposti osoittaa, ettei tarina hirveästä sorrosta ja taantumuksesta ja vallankumouksen tuomasta edistysloikasta kohti suurinta mahdollista onnentilaa voinut pitää paikkaansa.

Niinpä kriittinen historiantutkimus kiellettiin, mutta kulttuuria ja sen dokumentteja ei. Toki niitä voitiin paikoin käyttää menneisyyden mustamaalaukseen, kuten Domostroita, jossa määriteltiin perheen pään isäntävalta osana jumalallisen järjestyksen hierarkiaa.

Siinähän todettiin tähän liittyvän myös rangaistusvallan. Vilkkaalla mielikuvituksella varustettu henkilö saattoikin sitten päätellä menneisyyden olleen tältäkin osin yhtä helvettiä. Siitä oli sitten kuitenkin päästy eroon, kiitos puolueen ja vallankumouksen.

Tässä Kalevalanpäivän merkeissä näyttää meilläkin, maamme päälehdessä ilmestyneen artikkeli, jossa pöyristytään Kalevalaan sisältyneiden vaimon kuritusohjeiden takia. Suorastaan joku amerikkalainen tutkija on syyttänyt kirjaa tästä syystä.

No, onhan sekin nyt kiinnostavaa, että kirjoja syytetään. Tässä on näköjään kyseessä naisvihamielisyys, mikä R-chic -näkökulmasta onkin aikamme ja maailmamme keskeinen ongelma, myös meillä, turha kiemurrella.

Onneksi Kalevala on löytänyt puolustajankin, mutta en oikein usko, että hänen sanomansa tässä esityksessä pääsee voitolle. Olennaista, katsokaas, ei ole se, että Kalevala on historiallinen dokumentti, jolla on kulttuurissamme oma asemansa, vaan se, että löydämme siitä niin sanotusti poliittisesti epäkorrekteja asioita.

Olisi varmasti turha huomauttaa, että sellaisia löydämme kaikesta menneisyyteen liittyvästä, aivan kaikesta. Sitä paitsi löydämme sellaista myös nykyisyydestä, sillä asia johtuu siitä, että tuo poliittinen korrektius on aikamme R-chic ja sellaisten ominaisuuksiin kuuluu, että ne ovat aina sovittamattomassa ristiriidassa sekä vallitseva todellisuuden, että terveen järjen kanssa.

Tiedämme kyllä, ettei menneisyys ei ole sellainen, kuin sen pitäisi parhaimmillaan olla. Eipä ole nykyisyys eikä tulevaisuuskaan, ei sikäli.

Mutta mitä sitten voisimme tehdä, että ainakin tulevaisuudesta tulisi parempi?  Pitäisikö meidän lakata lukemasta Kalevalaa, tai mikäli olemme jo lakanneet, kuten näyttää, estää sen kappaleita tulevaisuudessa joutumasta ihmisten käsiin?

Ehkä voisimme ainakin avoimesti puhua Kalevalaan sisältyvästä pahuudesta, tarkoittaen nyt perheväkivaltaa eikä esimerkiksi murhia ja tappoja, jotka kuuluvat jokaiseen kunnon lukemistoon?

Miksei perheväkivallan teemasta ole puhuttu tutkijapiirien ulkopuolella, kysyy Helsingin Sanomien kirjoittaja?

Niin, miksi? Tuntuuko sinustakin, rakas lukija, siltä, että vastuun raskas taakka lankeaa yllesi? Olemmeko me kaikki syyllisiä? Vai ovatko tutkijat erityisen syyllisiä, kun kerran tietävät, eivätkä sittenkään puhu? Kirjoittajaa voimme varmaankin kiittää siitä, että hän on paljastanut taas yhden tabun.

Mahtaako niitä kuitenkin vielä olla jäljellä? Ehkä niitä on rajattomasti?