Törkeä tapaus

Kuka on… tuota, tuota, törkeä?

Die Zeitissä 5/18 on Maxim Billerin pakina Wer ist hier das Arschloch? Sen voisi suomentaa vaikkapa sanoilla Kuka tässä oikein on mulkku? Otsikko on sivun laidasta laitaan, isoa o-kirjainta korostaen.

Laatulehdessä sellaista ei ihan osaisi odottaa, vaikka saksassa tuo peräaukkoa tarkoittava rahvaanomainen sana on huomattavasti salonkikelpoisempi kuin suomessa. Samassa numerossa kyllä esiintyy esimerkiksi eräässä otsikossa sellainen sana kuin scheissreich, joka suomennettaisiin kai parhaiten sanalla sikarikas.

Eri kielissä sinänsä samaa merkitsevillä sanoilla saattaa olla huomattavasti erilainen räväkkyysarvo. Esimerkiksi venäjässä prostituoitua merkitsevä sana bljad on niin salonkikelvoton, ettei sitä edes voi painaa kokonaan.

Usein käytetäänkin kiertoilmaisua ja sanotaan sen sijaan blin (blini), esimerkiksi sievästi kirotessa. Se sopii myös naisille ja on vähän kuin samperi. Alkuperäisestä se eroaa kuin yö päivästä.

No, ranskassahan kartettavan sanan dieu asemesta sanotaan usein bleu: morbleu, parbleu, ventrebleu! Kaikkihan me vähän sievistelemme, se ei ole pelkkä hupsujen yksioikeus. Mutta saahan sitä käyttää muitakin tyylilajeja, jos siihen on tarvis.

Englanniksi Arschlochin voi suoraankin kääntää ja kirjoittaa ilman sievistelyjä asshole, joka tarkoittaa ihan samaa myös käännettynä, mutta jokseenkin samaahan tarkoittaa myös bitch, joka taas suoraan suomeksi tai vaikkapa venäjäksi käännettynä tarkoittaa ihan muuta.

No, Die Zeitin pakinoitsija nyt joka tapauksessa puuttui nettisensuuriin, johon kyllä kannattaisi puuttua täälläkin jokaisessa laatulehtenä itseään pitävässä julkaisussa.

Kyseessähän ei ole enempää eikä vähempää kuin hyökkäys sananvapautta vastaan.  Vihapuheen tunnistavat algoritmit olisivat tuhonneet sivilisaatiostamme terävimmän osan, jos niitä olisi käytetty suurten poleemikkojen teksteihin. Ajatellaan nyt vaikkapa Emile Zolaa ja Heinrich Heinea tai vaikkapa Galileita, jonka väite maapallon pyörimisestä oli kuin olikin törkeä herjaus idiooteille päin naamaa.

Itse asiassa kaikki todelliset intellektuaaliset uutuudet ovat loukkaus vanhaa säädyllisyyttä vastaan, ne ovat ajatusattentaatteja, jotka eivät anna rauhaa poroporvarille, joka haluaisi lukea vain sellaista, joka vahvistaa hänen vanhaa ajatteluaan.

Itse asiassa näyttää siltä, että vihapuheen kieltäjät ovat kovin huolissaan siitä oikeutetusta vihasta, jota heidän oma moraalinen ja intellektuaalinen tylsyytensä herättää.

Tällaisia siis pohtii Die Zeitin kolumnisti, joka vielä uhmaavasti kertoo kirjoittaneensa vihakolumnin ja ihmettelee, mahtaako nyt nettikyttien käytössä oleva algoritmi sen tunnistaa.

Asialla ei kuitenkaan ole mitään väliä, sillä painettu on painettu eikä sitä tästä maailmasta enää voi pyyhkiä, tuumii hän.

Mutta onhan sillä paljonkin väliä yleisen sananvapauden kannalta. Ei voi olla oikein, että netissä julkaisemisessa toimisivat eri säännöt kuin painetussa sanassa. Jos tästä lähdetään, ollaan hyvin liukkaalla pinnalla. Ja miten pitkälle sensuuri voidaankaan viedä? Sähköposteihin? Tekstiviesteihin? Ilmeisiin?

Samat periaatteet koskevat vihapuheen vaikuttimia, sitä ajattelua, joka käytettyjen sanojen taustalla mahdollisesti on.

Jos päästämme ajatuspoliisin irti, olemme jo antaneet kalleimman kansalaisoikeutemme totalitarismille, juuri sille pölkkypäiden itsetyytyväiselle arkipäivän totalitarismille, jonka pilkkaaminen on kautta aikojen ollut intellektuellien velvollisuus.

Päivän lehdestä luin, että Helsingin käräjäoikeus oli tuominnut Uuden Suomen toimittajaa herjanneen miehen sakkoihin.

Kyseessä oli tekstiviesti, jossa toimittajaa nimitettiin törkeäksi ämmäksi sen johdosta, että tämä oli tiedustellut poliisilta, miksi erään raiskaustapauksen kohdalla mainittiin tekijän ulkomaalaistausta. Kyseessä siis kaikesta päätellen oli tiedon julkistamisen paheksunta toimittajan taholta.

Asioiden paheksunta on tämän päivän kulttuurissamme eräs avainkäsite. Toimittaja paheksui yhtä asiaa, hänelle palautetta antanut lehden asiakas toista.

Luullakseni molemmilla oli omat perusteensa näkemykselleen. Oikeus, joka oli aluksi lopettanut asian käsittelyn merkityksettömänä, oli sittemmin saanut kuuluisalta valtakunnansyyttäjä Nissiseltä määräyksen aloittaa esitutkinta uudelleen. Tutkittavana oli jopa uhkaukseksi tulkittu repliikki, jonka esittäjä sanoi toivovansa, että toimittaja itse joutuisi raiskauksen kohteeksi.

No, tässä tapauksessa käräjäoikeus sentään taipui normaalin terveen järjen kannalle ja hylkäsi kanteen, joka kuitenkin koski vain ilmaistua ajatusta. Ikävä toivotus, mutta asiayhteydessään ei irrallinen heitto tai asiaan mitenkään kuulumaton. Uhkauksina ei toivomuksia kai kannata pitää sellaisessa kulttuurissa, jossa maagiseen ajatteluun ei uskota.

Mutta itse asiaa täytyy varmaan sentään pitää normaalin oikeustajunnan kannalta juuri niin vähäpätöisenä kuin käräjäoikeus oli aluksi tehnytkin.

Miten oli mahdollista, että oikeus sitten muuttikin mieltään ja päätyi toiseen tulokseen?

On ilmeistä, että kyseessä oli painostus. Asiasta oli tullut kanteluita ja myös Julkisen sanan neuvosto oli antanut asian vuoksi julkilausuman.

Venäjällä on tunnettu käsite telefonnyi sud, jolla tarkoitetaan sitä, että joissakin tapauksessa saatetaan oikeuden työhön puuttua ulkoapäin…

Tätä voi pitää järkyttävänä, etten sanoisi törkeänä. Kyllä journalistien on siedettävä palautetta työstään ja oltava sen verran paksunahkaisia, että kestävät edes aivan painokelpoiset ja normaalikieleen sopivat ilmaisut tasoa ”törkeä ämmä”.

Jos kyseessä olisi ollut nimittely, jossa olisi käytetty sellaista törkyterminologiaa, jonka oikea paikka on käymälä- ja viemäripuolella, voisi ymmärtää tuon oikeuden uudessa käsittelyssä omaksuman näkemyksen, jonka mukaan käytetty nimitys oli henkilöä halventava, siis solvaus.

Nyt kuitenkin on niin, että tässä tapauksessa esitettiin nimenomaan kritiikkiä tietyn, törkeänä pidetyn mielipiteen johdosta. Tämä tehtiin jopa yksityisesti. Ehkä käytetty muoto oli varomaton eikä ottanut kylliksi huomioon kyseisen henkilön älyllistä tasoa. Silti itse asiaa täytyy pitää sallittuna journalistin kaltaisen yleisönpalvelijan kohdalla.

Psykologit kehottavat välttämään henkilön kielteisiksi leimaavia sanamuotoja silloin kun puhutaan lapsille. Ei siis saa sanoa: ”olet ihan törkeä” vaan sen sijaan, samasta asiasta ”tuo oli ihan törkeä teko”.

Syynä on se, ettei lapsi kykene erottamaan henkilöönsä kokonaisuutena kohdistuvaa moitetta teon tuomitsemisesta ja hänen kielteinen minäkuvansa vahvistuu. Sen vuoksi tapojen parantaminen saattaakin itse asiassa olla vaikeampaa.

Jätän asianomaisten yliopistollisten oppituolien pohdittavaksi sanan ”ämmä” arvioinnin. Totean vain sen eräissä murteissa merkitsevän isoäitiä. Sillä myös voidaan ilmaista suurta hellyyttä ja arvostusta. En suinkaan väitä, että tämä olisi puheenalaisessa tapauksessa ollut tarkoitus.

Pidän joka tapauksessa oikeuslaitoksen toimintaa tässä tapauksessa hälyttävänä ja jopa törkeänä. Syyt tähän käyvät ilmi ylläolevasta, mikäli lukijalla on kykyä ymmärtää lukemaansa.

Näinhän usein ei ole laita. Tuleepa mieleeni muuan tuomio, jossa muuan johtaja oli selittänyt erään alaisensa olevan sellainen bitch. Tämän johdosta kyseinen henkilö, tyhmyyksissään tai viekkauksissaan veti asian oikeuteen ja väitti, että häntä oli sanottu nartuksi.

Oikeus katsoi asian toteennäytetyksi ja langetti rangaistuksen kunnianloukkauksesta…

Jaa jaa, onko joku tässä nyt tyhmä vai muuten vain… hmm.