Mannerheim-kirjoja

Kaksi kirjaa, sama mies?

Henrik Meinander, Gustaf Mannerheim. Aristokraatti sarkatakissa. Otava 2017, 335 s.

Aleksandr Klinge, Mannergejm i blokada. Zapretnaja pravda o finskom maršale. ”Jauza-Press”, Jakod, Moskva 2017, 222 s.

Mannerheim on henkilö, josta ei näköjään koskaan saa kaikkea sanottua. Itsellänikin on puolensataa Mannerheim-kirjaa, mikä on vain murto-osa kaikista.

Meinander on joka tapauksessa tehnyt kelpo työn ja hänen kirjansa asettuu nähdäkseni kunnialla siihen standarditeosten sarjaan, jossa ovat esimerkiksi J.E.O. Screenin ja Veijo Meren teokset. Ei Jägerskiöldinkään kirjassa vikaa ole, vaikka joitakin näyttää rasittaneen sen sankarinpalvontamentaliteetti. Sellaistahan tapaamme myös Leonid Vlasovilla.

Meinanderin kirjan ansiot näkisin siinä että hän on huomioinut sen kehityksen, jota on tapahtunut historiantutkimuksen alalla. Nythän tiedämme Suomen historiasta paljon enemmän kuin muutama vuosikymmen sitten.

Meinanderilla on myös pätevältä vaikuttava näkökulma kieliasiaan: Mannerheimille kysymys kansan kielestä oli vieras. Sellaiset eivät kuuluneet hänen elämänpiiriinsä.

Screenin tapaan näyttää kirjoittaja lähtevän siitä, että myös nationalismi oli tälle aristokraattista mielenlaatua edustavalle henkilölle vieras asia. Kunnia ja lojaalisuus palvelemalleen esivallalle olivat sitten eri juttu.

Nimimerkki Aleksandr Klinge on sen sijaan kirjoittaja, jolle moiset kysymyksenasettelut kuuluvat aivan eri maailmaan. Tämä tuhertaja pitäytyy klassisen häväistyskirjoituksen tyylissä ja lähtee siitä, että hänen kohteensa on ehdottomasti mahduttava hänen omissa aivoissaan kehiteltyyn muottiin.

Tuo muotti on kyhätty käyttämällä sen tukijalkoina muutamia Suomen historiasta ja Mannerheimista venäjäksi saatavilla olevia perusteoksia, joista ainakin yhtä ei edes ole olemassa.

Näistä saatuja aineksia sopivasti yhdistelemällä kirjoittaja on sitten tehnyt johtopäätöksiään tyyliin: Mannerheimin kiittäminen siitä, ettei hän hyökännyt Leningradiin olisi samaa kuin kiittää eunukkia siitä, ettei hän raiskaa naisia. Mannerheimilla ei siis muka ollut edes välineitä Leningradin aseman pahentamiseksi.

Leningradin saarron aiheuttamat massiiviset kärsimykset eivät tuossa kirjassa ainoastaan mene marsalkan piikkiin, vaan hänen vielä väitetään nimenomaan sellaiseen pyrkineenkin: pannaanpa nälkä kuristamaan kaupunkia! Syvärin vesitien katkaisu esitetään nyt olennaisena Leningradin saarron perustekijänä.

Kirjassa kerrotaan, miten kulttuuriministeri Medinski, paljastaessaan Mannerheim-korkokuvaa Zaharjevskaja-kadulla, sotilasinsinööriopiston seinässä, sai osakseen buuauksia ja vastasi niihin: ”Ellette kunnioita minun näkemystäni, katsokaa mitä mieltä Stalin oli”.

Stalin ei ollenkaan kunnioittanut Mannerheimia, väittää kirjoittaja, perustaen näkemyksensä virhepäätelmään tyyppiä argumentum ex silentio. Tässä tapauksessa se tarkoittaa hänen omaa tietämättömyyttään, ei enempää.

Se, ettei hänellä ole asiasta tietoa, osoittaa muka, ettei asia niin ollut. Generalissimuksen tavanneet suomalaiset tietävät kertoa, miten asia oli ja se olisi muutoinkin helppo päätellä myös kirjoittajan käytössä olleista faktoista, ellei hän haluaisi päätellä ihan jotakin muuta.

Mannerheimin kerrotaan myös pitäneen päämääränään Leningradin hävittämistä, mikä väite taas kerran perustuu kirjoittajan omaan mielikuvitukseen ja viis veisaa sen vastaisista argumenteista, joita olisi tarjolla aivan riittävästi.

Nimimerkki (jota en oikein kehtaa nimittää Klingeksi) on tyypillinen puolivillaisten paskillien kirjoittaja, joka käyttää lähtökohtana tosiasioita ja tekee niistä sitten omia, aivan mielivaltaisia, mutta toki täysin tarkoitushakuisia päätelmiään.

Lienee luonnollista, että Pietarissa (ja siellähän tämä kirja on varmasti kirjoitettu), vaikuttaa tietty ryhmä, joka elättelee vihaa Mannerheimin historiallista hahmoa vastaan.

On siellä sitten myös toinen ryhmä, josta voitaisiin käyttää vaikkapa fan clubin nimikettä. Kun aikoinaan jonkin verran työskentelin kaupungissa, sain kyllä pian tutustua molempiin.

Toki historiallinen hahmo, joka on joutunut vastuullisiin asemiin niin valtavissa tapahtumien vyöryissä kuin Mannerheim joutui, herättää pakostikin ristiriitaisia tunteita ja saa siis osakseen myös sen mukaisia tulkintoja.

Meillä Suomessa ei ole ollut vierasta korottaa Mannerheimia aivan epäsuomalaisen palvonnan kohteeksi. Toisaalta on täälläkin aina löytynyt myös hänen vihollisiaan.

Päivänpolitiikassa marsalkalla ei taida sentään itärajamme tällä puolella enää olla käyttöä, mutta itäpuolella asia on toisin.

Muistotaulu kenraaliluutnantti Mannerheimille olisi Pietarissa todella ollut paikallaan. Hänessä on aineksia kahden kansakunnan sankariksi, kuten olen jossakin blogissa kirjoittanut. Marsalkka Mannerheim sen toki sopii nimenomaan suomalaisten omaksi kansalliseksi symboliksi.

On sääli, ettei näitä kahta hahmoa oikein osata erottaa toisistaan rajan kummallakaan puolella.