Yliopistot muuttuivat

Yliopistotkin muuttuivat

Yliopistolaitoksen kansainvälistyminen on muuan aikamme merkittävä trendi. Tämä saattaa kuulostaa omituiselta sikäli, että yliopistot olivat hyvin kansainvälisiä jo keskiajalla. Kukapa ei muistaisi vaikkapa Olavi Maununpojan roolia Sorbonnessa tai uskonpuhdistajamme opintoja Wittenbergissä.

Keskiajan kansainvälisyydelle oli omat perusteensa, joista vähäisin ei ollut oppineiden yhteinen kieli, latina.

Nykyaikainen yliopistolaitos on toki jotakin muuta kuin keskiaikaiset tai edes 1800-luvulla kukoistukseen nousseet edeltäjänsä.

Kun aikoinaan koulutettiin oppinutta eliittiä, joka käsitti kansasta ehkä vain prosentin verran tai vähemmän, koulutetaan nykyisin korkeakouluissa jopa puolet ikäluokasta.

Tämä on asia, jota ei vielä puoli vuosisataa sitten pidetty mahdollisena. Kysymys massojen koulutettavuudesta nousi voimakkaasti esille 1960-luvulla ja meillä asia heijastui muun muassa ns. Itälän komitean mietinnössä vuodelta 1971.

Ajatus melkein jokaisen koulutettavuudesta korkeakoulutasolle oli uusi ja mullistava. Se löi myös pahasti korvalle sitä meritokraattisesti sävyttynyttä elitismiä, joka mielellään erottautui jo perinnöllisistäkin syistä osaansa tuomitusta rahvaasta.

Kyseessä oli muuan aikakautemme tärkeimpiä vapautusliikkeitä ja kuten ennen pitkää havaittiin, korkeakoulutusta todella voitiin laajentaa paljon kauemmas kuin aikoinaan oli, Gaussin käyrään vedoten, voitu uskoa.

Tuo mainittu käyrähän on tilastomatematiikkaa ja sen lahjomattomiin tuloksiin kuuluu, että puolet populaatiosta on aina lahjattomampaa kuin se toinen puoli. Olennainen kysymys kuitenkin oli, mitä tämä merkitsee käytännön kannalta. Koulutettavuus ei myöskään ole samaa kuin älykkyys tai kyvykkyys jollakin osa-alueella, suurikin.

Käytännössä koulutettavuutta laajennettiin pudottamalla pois pakollisuuden piiristä sellaisia asioita, jotka olivat suurelle osalle populaatiota liian hankalia. Lisäksi muutettiin hyväksyttävyyden kriteerejä. Gaussin käyrä sai pahan maineen ja siitä periaatteesta, että osa -melko suurikin osa- suorituksista oli aina hylättävä, luovuttiin.

Luulen, että muutos oli oikeansuuntainen ja sitä paitsi se näyttää tapahtuneen lähes koko maailmassa. Miksi tiettyä määrää lapsia ja nuorisoa olisi kohdeltava hylkiöinä? Epäilemättä ns. taso kärsi joissakin suhteissa, mutta koulutus laajeni ja se oli varmaankin tärkeintä.

Uusi yhteiskunta nimittäin tarvitsi yhä enemmän koulutettua väkeä. Kansakoulu, jonka tuottamalla lukutaidolla meillä ylpeiltiin vielä minun nuoruudessani, oli epäilemättä erinomainen yleissivistävä koulu, mutta siinä oli tietty sisäänrakennettu vinoutuma.

Se nimittäin lähti siitä, että tietty osa ihmisiä ei kykene abstraktiin ajatteluun ja sen voi ja se pitääkin sen takia jättää vaille vieraiden kielten ja matematiikan opetusta, aritmetiikkaa lukuun ottamatta.

Toki ns. pitkä linja säilyi ja oli mahdollista päästä yliopistoon myös kansakoulupohjalta, mutta tämä oli hyvin vaikea ja harvinainen tie. Jako kahteen eli kansakoulun käyneisiin ja oppikoulun käyneisiin tehtiin hyvin nuorena, mikä oli ihmisten itsensä kannalta kohtuutonta, maan kannalta kannattamatonta ja tasa-arvon kannalta väärin.

Nimittäin suhteettoman suuri osa lahjakkaista maalla asuvista lapsista ei päässyt oppikouluun, kun niitä ei ollut. Muitakin häviölle jääneitä ryhmiä oli, mutta maalaiset olivat suurin siinä Suomessa, joka meillä oli ennen peruskoulun tuloa. Asia on tutkittu.

No, tässä mentiin nyt yliopistoista kouluun asti, mutta kouluthan ne opiskelijoita yliopistoihin syöttävät. Ilman niitä meillä olisi ollut korkeakouluopiskelijoista suuri pula, kotiopettajia kun oli kovin harvalla enää sodan jälkeen.

Nyt opiskelijoista oli koko ajan ylitarjontaa. Itse asiassa sitä oli ollut jo maailmansotien välisenä aikana, jolloin vanha yliopistolaitos ei kyennyt takaamaan kaikille kalliilla velkarahalla koulutetuille opiskelijoille koulutuksen mukaisia töitä eikä pian enää tuota vanhaa akateemista vapauttakaan, joka tarkoitti oikeutta opiskella kaikkia tarjolla olevia aineita.

Syntyi uusi peikko, opiskelijamäärän rajoittaminen eli numerus clausus. Sukupolveni muistaa vielä tuon uuden, joskin vanhalta kalskahtavan termin. Yliopisto ja latina kuuluivat silloin vielä tiiviisti yhteen.

Toisen maailmansodan jälkeen ja erityisesti ns. suurten ikäluokkien aikana lukion päästötutkinnon suorittaneiden määrä kasvoi huimasti.

Kun samaan aikaan vähitellen syntyi ideologia milteipä kaikkien korkeakoulutettavuudesta, laajeni myös korkeakoululaitos kuin pullataikina.

Kuinka ollakaan katastrofia ei seurannut. Uusi yhteiskunta edellytti yhä korkeampaa koulutusta ja työtä löytyi kaikille.

Sen sijaan ei tutkintonsa suorittaneelle enää löytynyt aiemman kaltaista ”herran” asemaa, mutta sepä olikin historian hämärään painuvan yhteiskunnan instituutio, se.

1960-luvun teatraaliset demonstraatiot elitismiä ja muuta herraskaisuutta vastaan olivat kai välttämättömiä. Siinä oltiin vanhan ja uuden välissä ja suunnat aika sekaisin.

Korkeakoulutuksesta on nyt tullut uusi normaali. Se on tarkoittanut yhä enemmän myös yliopisto-opiskelun luonteen muuttumista.

Vapaa harhailu tieteen tarhoissa oli aikoinaan nuorelle merkittävä privilegio, jonka tosin aina joku maksoi. Vielä 1960-luvulla kyseessä olivat enimmäkseen vanhemmat tai sitten nuori itse opintolainan muodossa. Usein sijoitusta pidettiin hintansa arvoisena ja moni uskoi sen olevan jopa erittäin kannattavan. Kaikki eivät pettyneetkään.

Nyt opiskelun filosofia on toinen. Kun käytännössä koko ikäluokkaa on opetettava tavalla tai toisella vielä vuosia peruskoulun jälkeen, ei kyseessä enää ole mikään eliitin harrastus ja joskus sitten nostalgisissa muistoissa kultaantuva vapauden ja henkisen kasvun aika, vaan yhteiskunnan rahoittama opetustoimi. Sitä paitsi koulutus kuuluu valtion kalleimpiin tehtäviin ja ohittaa reippaasti sotalaitoksen.

Ero menneisiin vuosisatoihin on dramaattinen ja antaa ajattelemisen aihetta. Ehkäpä sivistys tosiaan on nyt liian kallista ylellisyyttä? Vai onko se myös kulttuurimme puolustajana jopa armeijaa tärkeämpi? Mannerheim teki asiasta pilaa, mutta hän nyt oli vain ammattisotilas, ei enempää eikä vähempää.

Joka tapauksessa, ajatus nimenomaan kansallisesta kulttuurista ja sen merkityksestä ihmiskunnan kulttuurikehityksen osana oli vielä sata vuotta sitten maamme hengenhistoriassa hyvin tärkeällä sijalla. 1800-luvulta lähtien yliopiston haluttiin palvelevan ennen muuta sitä.

Vuosisatojen vieriessä opetus on yhä enemmän ruvettu kokemaan resurssina, jolla on merkityksensä ensi sijassa taloudellisessa mielessä. Oman maan, isänmaan, etuahan siinäkin ajettiin vielä ainakin taannoin.

Kansallinen kulttuuri, joka oli koko korkeamman opetuksen keskiössä, alkoi kuitenkin lakata innostamasta nuorisoa jo pian toisen maailmansodan jälkeen. 1960-luvulla sen pilkkaaminen olikin jo lähes opiskelijan kunnia-asia.

2000-luvulla maailma sitten on, kuten sanotaan, globalisoitunut. Pallo on siis kai entisestään pyöristynyt, tarkoittaen sillä sitä, että jokainen sen päällä sijaitseva paikka alkaa uuden sukupolven kannalta tuntua yhtä hyvältä ja luontevalta kuin mikä tahansa toinenkin. Ainakin vallitseva ideologia niin haluaisi.

Tavallaan olemme tässä(kin) asiassa palaamassa keskiaikaan, jonka saavutukset varmaankin myös ylitämme. Kun keskiajalla maailman keskipisteenä oli yhä, ainakin noin periaatteessa Rooman valtakunnan perintö ja sen edustajina paavi ja keisari, ei uusi universaaliajattelu tunnusta mitään kulttuurisia rajoja.

Uusi yhteinen kieli on englanti, halusipa sitä tai ei. Asialla on myös hyvät puolensa, sillä vielä 1960-luvulla esimerkiksi akateemisen väitöskirjan tiivistelmä saattoi yhtä hyvin olla niin saksaksi, ranskaksi kuin englanniksi, mikä käytännössä merkitsi esimerkiksi sitä, että kaikki lopputututkinnon suorittaneet eivät kyenneet sitä lukemaan.

Kielestä vait’. Sen merkitys vaatii oman käsittelynsä. Nyt joka tapauksessa olemme saman globaalisen talouden osia vai pitäisikö sano stakeholdereita kaikki tyynni ja osaksemme on jäänyt sopeutua mahdollisimman hyvin kansainväliseen työnjakoon.

Ei ole tässä enää juutalaista ja kreikkalaista, orjaa eikä vapaata (paitsi epävirallisesti eräillä seuduilla). Kaikki me alamme olla saman tasavallan kansalaisia ja käyttää yhteisiä käsitteitä eli samaa munkkilatinaa. Erään tunnetun kirjan otsikon mukaisesti voidaan myös sanoa, että maa on tullut tasaiseksi (World is Flat) siinäkin mielessä, että internet on tehnyt ihmiselle mahdolliseksi toimia kaikkialla omalta tuoliltaan käsin.

Tämä kaikki on edistystä, jota olisi ollut vaikea kuvitella 1960-luvulla, niin suuresti kuin edistykseen silloin uskottiin. Tämä on myös sellaisen kulttuurisen itsetyytyväisyyden aikaa, että sille on vaikea löytää vertailukohtaa.

Voltaire kirjoitti aikoinaan pikku teoksensa Candiden, jossa muuan tohtori Pangloss julisti nyt elettävän parhaassa mahdollisessa maailmassa. Samanlainen itsetyytyväisyys vallitsi myös 1800-luvun Englannissa, jossa tutkijat osoittivat, että vapaan markkinatalouden jalkoihin jääneen kansanosan auttaminen olisi aivan väärää ja vahingollista politiikkaa.

Mutta ajat muuttuvat. Meillä on nyt kulttuurissamme uusi normaali, joka on monessa suhteessa mennyttä parempi ja toisissa suhteissa taas sitä huonompi. Itsetyytyväisyyteen on paljon syytä, ainakin sillä sukupolvella, joka oikeasti muistaa sen puutteen, joka joskus vallitsi ja vaikkapa myös sen ahdingon, johon paisuva korkeakoululaitos kerran joutui.

Juuri nyt todistamme sitä kummallista ilmiötä, että opiskelijat ovat kouluihinsa tyytyväisiä. Ottaen huomioon heidän lokoisat olonsa, asia on ymmärrettävä. Ne esille kaivetut tasa-arvo-ongelmat, joista on kerrottu, kuuluvat historiallisessa perspektiivissä lähinnä huumoriosastoon.

Yhteiskunnallinen murros, joka liittyy etenkin tekoälyn kehitykseen, uhkaa kuitenkin idylliä. Näyttää siltä, että korkeakoululaitos yrittää jopa ennakoida tulevaa ja juosta kehityksen edellä. Se taitaa sentään olla vaikeaa. Ehkäpä tälläkin alalla tulee vielä tapahtumaan paljon ja dramaattista?

Toki muistan tuon Venäjällä suositun sanonnan, jossa muutosten aikoina eläminen leimataan onnettomuudeksi. Heillähän oli 1990-lukunsa.

Toivotaan nyt, ettei tämä edessä oleva muutosten aika olisi sen pahempi kuin 1960-luku, joka ainakin pinnallisesti katsoen muistuttaa enemmän komediaa kuin tragediaa.