Muuan aikalaiskuvaus

Pöljien kavalkadi

Aikakausilla on muotinsa ja maniansa. Luin juuri Paavo Rintalan aikalaiskuvauksen Porvari punaisella torilla.

Rintalaa luin aikoinaan yleensä aina tuoreeltaan, sillä hänellä oli aitoa lahjomattoman vaan ei lahjattoman tarkkailijan taipumusta ja kykyä. Jossakin vaiheessa hän toki hurahti sentimentalismiinsa, mutta toipui pian.

Valehtelijan muistelmat on esimerkiksi hyvä tilitys aikakaudestaan ja onhan niitä muitakin. Hieman kiusallinen on kyllä Rintalan tapa kirjoittaa vierasperäisiä sanoja väärin. Jos se on tarkoitettu tehokeinoksi, se ei toimi.

Hupaisaa kyllä, Rintalan saarnaava totuudellisuuden vaatimus meni kuulijakunnalta enimmäkseen ohi ja osa vallan pillastui aivan typerästä syystä.

Kuten Pekka Tarkan väitöskirjassa Paavo Rintalan saarna ja seurakunta, osoitetaan, teologi Rintalan Sissiluutnantti, eksistentiaalista ahdistusta kuvaava teos ymmärrettiin aivan älyttömästi seikkailukirjaksi, jossa oli olennaista lottien kunnian häpäiseminen, miltei pornoakin siinä haistettiin, vaikka nyttemmin myös sen löytäminen sieltä tuntuu aivan mahdottomalta.

Joka tapauksessa kirjailijalla oli aina tapana käydä epärehellisyyden ja pinnallisuuden kimppuun. Ilmeinen kohde olivat ne tšitšikovit, jotka kansoittivat suuren rauhanforumin Moskovassa ja joita siellä hoideltiin egohieronnalla ja muilla perinteisillä menetelmillä.

Samaan sarjaan kuului se helsinkiläinen kerma, joka tungeksi juhlimaan Lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen vuosipäivää. Tapahtuman muodikkuuden näki väkimäärän lisääntymisestä. Teos kuvasi 1970-luvun loppua ja suosio oli silloin äärimmillään.

Ystävyys ja muut ylevät asiat olivat tietenkin hyvästä, eikä kirjailija niitä moittinut, päinvastoin. Asian kääntöpuoli oli ihmisten luopuminen aivojensa käytöstä. Kun oli löydetty asia, jota voitiin edistää, kysyttiin vain välineitä: kaikki, mikä edisti asiaa, kelpasi.

Muuan seikka, joka kirjailijaa harmitti, oli se, ettei Linnan Tuntematonta saatu julkaistua Neuvostoliitossa. Se  oli jo käännetty ja alku- ja jälkisanat oli jo kirjoittanut itse Konstatin Simonov, aikakauden ylivertainen sotakirjailija. Jopa Mihail Šolohov oli yrittänyt edistää julkaisemista, mutta turhaan.

Kunnian tästä otti itselleen, ansaitusti tai ansaitsematta, mutta siitä ainakin ylpeillen, muuan liehtaritulkki, joka selitti, ettei neuvostokansa voisi moista kirjaa hyväksyä, se loukkaisi heidän ”eettisyyttään ja oikeudentuntoaan”.

Kysymys oli siitä, että kirjassa kuvattiin tapahtumia, joita ei saanut eikä siis voinutkaan olla: Hietanen ammutaan punaisen ristin ambulanssin ovelle ja komsomolka Vera tanssii suomalaisille sotilaille.

No, saattoihan näin jopa tapahtuakin, mutta ei se nyt ollut mikään syy sallia sellaista kuvattavan kirjallisuudessa. Niin.

Tällainen taidekäsitys ei taida omana aikanamme ketään hätkäyttää. Jo ties kuinka kauan on tapana ollut kritisoida taidetta ja kirjallisuutta sen totuudellisuuden näkökulmasta , asia aivan tietyllä tavalla ymmärtäen.

Kyse ei tietenkään ole siitä, että vaadittaisiin kirjoittajalta suurta rehellisyyttä ja kykyä tunkeutua asioiden ytimiin muodikkaiden ideologioiden läpi. Ei nyt sentään, Herra paratkoon!

Kyse on siitä, että on sallimatonta esittää taiteessa ja kirjallisuudessa sellaisia asioita, jotka eivät ideologian näkökulmasta ole suotavia.

Mikäli kansalle tarjotaan väärin esitettyinä vanhentuneita asenteita ja vääriä esikuvia, tehdään suurelle Asialle vahinkoa ja sehän nyt on se ylivertaisen tärkeä näkökohta tässä maailmassa, eikä mikään totuuden kertominen sinänsä.

Tämä tarina näyttää jatkuvan ajasta aikaan ja onhan se tavallaan aika hupaisa. Linna ja Rintala aiheuttivat kumpikin aikanaan suuren kohun muka häpäisemällä suuria kansallisia arvoja. He esittivät asioita, joita nyt kyllä saattoi oikeasti esiintyä ja esiintyikin. Siitä huolimatta niitä ei ollut missään tapauksessa sopivaa kuvata.

Sittemmin Linnasta tuli ehdoton klassikko, jonka historiakuvaan koskeminen on jo arkaluontoista. Vääristelijän nimenhän siitä pian saa.

Nyt ei näytä varsinaisia kirjasotia taas olleenkaan lukuun ottamatta sellaisiin epäortodoksisiin kirjailijoihin kuin Timo Hännikäinen kohdistuvia ajojahteja.

Tämä saattaisi olla jo huolestuttavaa. Ovatko Ideologian vastavoimat niin vähissä, ettei kirjasotia edes synny?  Aivonsa narikkaan heittäneethän ovat onnellisia, ellei heitä häiritä. Joku neuvostoliittolainen toisinajattelija käytti joskus ilmausta ”säikkymättömien idioottien maa”. Se viittasi Siperiaan, joka oli kuukkelien eli säikkymättömien lintujen maa.

Vai voisiko asia johtua siitä, ettei kunnon realistisia valehtelijan muistelmia tai todenpuhujan päiväkirjaa anarkomarkofeministiglobalistien kokoontumisajoista ole vielä vain sattunut ilmaantumaan markkinoille? Eiköhän sellainen ennemmin tai myöhemmin tule.

Noita Kekkosen ajan kuvauksia lukiessa tulee yhä useammin mieleen, että sen ajan ilmapiiri oli sittenkin sangen vapaa. Rintala pilkkasi eliittiä olan takaa, mutta ei sen hänen uraansa haitannut.

 Tuohon aikaan erilaiset myötäjuoksijakuhnurit kyllä kansoittivat tiedotuksen ja taiteen maailman, mutta eipä kukaan noiden sisäpiirien ulkopuolella kehdannut julistaa, että väärin kirjoittavien tai pelkästään yksityiselämässään väärin tehneiden henkilöiden teokset olisi julistettava pannaan.

Nyt sen sijaan Helsingin Sanomien kulttuuriosasto uhraa koko aukeaman pölhökustaatasoiselle vuodatukselle ”Onko yksistään metoo murtanut perinteisen miestaiteilijan myytin?”

Artikkelissa pohditaan syvällisesti sitä, pitäisikö siihen ja siihen asiaan syyllistyneet taiteilijat sulkea pois alalta vai ei (miten oikein on mahdollista ettei sitä ole tapahtunut?). Suurta syvällisyyttä ilmeisesti tavoitellaan sillä, ettei tätä välttämättä vaadita, vaikka taiteilijoiden persoonat ja heidän työnsä uljaana uutena aikanamme ovatkin yhä enemmän sekoittuneet.

Puuttumatta enempää tuohon höperyyteen, totean, että ei tämä nyt ihan uutta tässä maailmassa ole. Rintalan kirjassa kerrotaan, paikkansapitävästi, ettei Mika Waltarin teoksia voinut julkaista Neuvostoliitossa siksi, että hänellä oli neuvostovastaista taustaa. Hänhän oli Valtion tiedotuslaitokselle kirjoittanut kirjan Neuvostovakoilun varjossa, siis sodan aikana.

Toki Waltari oli vain yksi monista, kovin monista. Totalitaarisen valtion tapa suhtautua kirjailijan ja taiteilijan kaikkein keskeisimpään tehtävään eli totuuden puhumiseen, ja tuijottaa sen sijaan kirjailijan persoonaan, tympäisi Rintalaa, kuten se tympäisee jokaista omilla aivoillaan ajattelevaa.

Meillä Suomessa moinen oli vielä Kekkosen aikaan tuntematon asia, mutta eipä ole enää. Kehitystä näyttää siis tapahtuneen. Toki ei sillä tavalla, että kulkisimme jatkuvasti yhä suurempaa vapautta ja totuudellisuutta kohti, ei ollenkaan.

Kaiken maailman tšitšikovejahan meillä riittää, luoja paratkoon, mutta ovatko he edes se tympäisevin laji, jonka totalitaaristen ideoiden markkinoijat saavat mukaansa? Paljon pahempia taitavat olla ne totiset toverit, joiden aivoista näyttää tykkänään puuttuvan se ikkuna, josta tuleva totuuden valo asettaa valheet ikuisten totuuksien perspektiiviin.

Sellaisille henkilöille Rintalan ja Linnan kaltaiset kirjailijat ovat kauhistus ja he ovat aina valmiita hyökkäämään heidän kimppuunsa.