Määrä ja määrättömyys

Määrä ja määrättömyys

Suomen kielessä on tunnetusti suuri määrä venäjän kanssa yhteisiä sanoja. Yksi niistä on juuri tuo määrä, venäjäksi mera.

Itse kukin tuntenee Tjuttševin runon Venäjästä, jota ei voi aršinoilla mitata (merit), vaan johon pitää vain uskoa (verit).

Venäjä on siis määrättömän (bezmerno) suuri. Itse asiassa se on myös kohtuuttoman suuri, sillä mera tarkoittaa myös sitä, siis kohtuutta. Kohtuullinen ihminen on umerennyi ja suomessakin sanotaan, että ihmisen on, ainakin viinaksia nauttiessaan, syytä tuntea määränsä.

Toki tiedämme kaikki myös sen koulukunnan, jonka mielestä liika on aina liikaa, mutta kohtuus sentään liian vähän. Sellainen asenne on hyljättävä, kiiruhdan heti sanomaan, ettei epäilyksiä jäisi ilmaan leijumaan oman, vaatimattoman persoonani suhteen.

Kysymys tuosta kohtuudesta ja määrän olemuksesta tuli joka tapauksessa mieleeni, kun luin A.G. Brücknerin kirjasta, että kun Ruotsin laivasto ja itse kuninkaamme Kustaa olivat piiritettyinä Viipurin edustalla, heille yritettiin tuoda saarron läpi provianttia, mutta se ei onnistunut ja venäläisten käsiin jäi 83000 annosta korppuja ja 5000 mittaa (mera) viinaa.

Koska tuo mitta ja määrä tuntuivat jotenkin kiinnostavilta, tarkistin asian ihmeellisen, ns. KVG-instrumentin avulla ja ymmärsin, että yksi mera tässä tapauksessa oli ilmeisesti sama kuin štof eli 1,2 litraa eli yksi kymmenesosa ämpäristä (vedro), jolla vodkaa yleensä mitattiin, mutta tuskin juuri tässä.

Yksi mera sisälsi kymmenen sarkkaa (tšarka), joista jokainen oli kaksi škalikia eli osmuškaa (mytös hellyttelymuodossa osmusetška) eli kahdeksasosaan. Käytettiin myös tšetverttiä, joka oli neljännesämpäri eli noin kolme litraa. Kuten käyttämillämme kiloilla, megoilla ja mikroilla, myös noilla sanoilla oli niin sanoakseni moninaiskäyttöä riippuen siitä, olivatko kyseessä, pituus-, paino- , vai vetomitat.

Luvut ovat tässä hieman epätarkkoja. Joka tapauksessa siis ruotsalaiset menettivät ilmeisesti noin 6000 litraa viinaa, minkä on täytynyt vaikuttaa joukkojen moraaliin masentavasti.

Kuninkaalle, joka piiritti Viipuria, lähetti sentään Viipurin päällikkö vettä ja syötävää. Tämä ele saattaa kuulostaa jalomieliseltä, mutta huomatkaamme, ettei tässäkään puhuta vodkasta tai edes viineistä mitään.

Sodankäynti sanan vanhassa, klassisessa merkityksessä oli Viipurin porteilla makaavassa laivastossa ilmeisesti käymässä jo mahdottomaksi, kunnes kuningas, navakan koillistuulen noustua, antoi käskyn murtautua ulos hinnalla millä hyvänsä, eihän kukaan määrättömiä kiusoja voinut kestää, mieluummin sankarikuolema siis, mikäli asiat niin vaatisivat!

Viipurin läpimurto on, yhdessä sitä lähes välittömästi seuranneen Ruotsinsalmen toisen meritaistelun kanssa Ruotsin merisotahistorian kunniakkaimpia sivuja.

Tosin siinä möhlittiin todella pahasti, kun vihollisia vastaan lähetetty polttolaiva tuhosikin kaksi omaa alusta. Olivatko päälliköt selvin päin, en tiedä. Joka tapauksessa miehistön voi päätellä olleen sekä janoissaan että nälissään ja sen suoritusta voi vain ihailla.

Sivumennen sanoen, samassa sodassa myös Mikkeliin joutui strategisesti perääntyvä Savon armeija jättämään aika lailla tavaraa. Brückner kertoo vihollisen käsiin joutuneen 300 tynnyriä silliä ja 46 tynnyriä ruutia, jotka siis jäivät mukaan ottamatta tai tuhoamatta.

Panin merkille, että viinoista ei tässä puhuta mitään, ja pidän ilmeisenä, että niiden evakuointi oli korkealle preferoitu ja onnistui moitteettomasti.

Sen ajan sota oli sen verran kaameaa touhua, että olisi ollut kohtuutonta panna ihmiset kestämään sitä selvin päin.

Yhtä kaikki, tuosta ryyppyjen koosta on erilaisia tietoja ja varmastikin ne olivat eri tilanteissa erilaisia. Suomen sodan veteraani muisteli joskus, että ennen taistelua annettiin jumpru (jungfru, ¼ korttelia, eli n. 8 senttilitraa) viinaa, ”jotta vihasemmaksi piti tulla”.

Vanha juoppo tunnetusti tulee vihaiseksi saadessaan kohtuuttoman vähän viinaa.

Venäjän armeijassa mitta eli määrä eli siis, kuten voidaan ajatella, kohtuus oli ehkä se sarkka eli 1,2 desilitraa. Sehän olisi suunnilleen sama kuin toisessa maailmansodassa tarjottu vorošilovilainen sata grammaa (upseereille 150).

Mutta mitenkäs paljon se meidän Mannerheimimme oikein joikaan siellä Chevalierkaartissa? Tarjottiinko siellä vodka rjumotškassa eli pikarissa vai sittenkin stopkassa eli tasapohjaisessa pikku lasissa? Varmana pitäisin, ettei kyseessä ollut nykyinen 2 senttilitran astia. Esimerkiksi Fabergén museossa olevista rykmenttien viinasäiliöistä voimme päätellä, että niihin liittyvät pokaalit (bokal) olivat tasapohjaisia stopkia.

Stopkan nimi tulee sanasta sto eli sata. Vielä neuvostoaikanahan oli tapana juoda ”satasittain” eli sotkami. Sto gramm oli sellainen normaali miehen mitta, jota vähempää ei kukaan kehdannut ottaa, vaikka usein kyllä tilattiin saman tein kaksisataa gramaa: mitä sitä nyt ihminen suotta kärvistelemään, kuten muuan ystäväni ja ryyppytoverini (sobutilnik) asian ilmaisi.

Käytännössä stopka ei nykyään vedä sataa grammaa, vaan vaivaiset 50-60. Kun tapoihin kuuluu, ettei sitä täytetä piripintaan, tulee yhdeksi lasilliseksi vain noin 30-40 millilitraa ja hieman vähemmän grammoja.

Kuten tiedämme, chevalierkaartilaiset tunnettiin hurjina ryyppääjinä, joilla oli useita nimikkeitä vielä sille viimeisen ryypyn eli matkasauvan (piiskaryyppy, posašok) jälkeisille ryypyille, ymmärrämme, että heidän tapanaan oli vastoin kutyymiä vaatia stopka täyteen, piripintaan.

Niinpä sitten Suomenkin kelpo upseerit, marsalkkansa jalanjäljissä, omaksuivat tavan ottaa ruokaryypyksi noin kaksi kertaa isomman naukun, kuin ns. säädyllisissä ja kohtuullisissa (umerennyje) piireissä Euroopassa oli tapana. Mutta Venäjällähän olikin tapana sanoa, että se, mikä tappaa saksalaisen, on venäläiselle vain virkistykseksi.

Ymmärrän kyllä asian ja hyvinhän se sotakin nyt sitten tavallaan meni, inhimillisesti katsoen. Tämä tuli vain mieleeni, kun taas kerran pohdiskelin kohtuuden ja kohtuuttomuuden välistä ikuista ristiriitaa.