torstai 22. helmikuuta 2018

Mannerheim-kirjoja



Kaksi kirjaa, sama mies?

Henrik Meinander, Gustaf Mannerheim. Aristokraatti sarkatakissa. Otava 2017, 335 s.
Aleksandr Klinge, Mannergejm i blokada. Zapretnaja pravda o finskom maršale. ”Jauza-Press”, Jakod, Moskva 2017, 222 s.

Mannerheim on henkilö, josta ei näköjään koskaan saa kaikkea sanottua. Itsellänikin on puolensataa Mannerheim-kirjaa, mikä on vain murto-osa kaikista.
Meinander on joka tapauksessa tehnyt kelpo työn ja hänen kirjansa asettuu nähdäkseni kunnialla siihen standarditeosten sarjaan, jossa ovat esimerkiksi J.E.O. Screenin ja Veijo Meren teokset. Ei Jägerskiöldinkään kirjassa vikaa ole, vaikka joitakin näyttää rasittaneen sen sankarinpalvontamentaliteetti. Sellaistahan tapaamme myös Leonid Vlasovilla.
Meinanderin kirjan ansiot näkisin siinä että hän on huomioinut sen kehityksen, jota on tapahtunut historiantutkimuksen alalla. Nythän tiedämme Suomen historiasta paljon enemmän kuin muutama vuosikymmen sitten.
Meinanderilla on myös pätevältä vaikuttava näkökulma kieliasiaan: Mannerheimille kysymys kansan kielestä oli vieras. Sellaiset eivät kuuluneet hänen elämänpiiriinsä.
Screenin tapaan näyttää kirjoittaja lähtevän siitä, että myös nationalismi oli tälle aristokraattista mielenlaatua edustavalle henkilölle vieras asia. Kunnia ja lojaalisuus palvelemalleen esivallalle olivat sitten eri juttu.
Nimimerkki Aleksandr Klinge on sen sijaan kirjoittaja, jolle moiset kysymyksenasettelut kuuluvat aivan eri maailmaan. Tämä tuhertaja pitäytyy klassisen häväistyskirjoituksen tyylissä ja lähtee siitä, että hänen kohteensa on ehdottomasti mahduttava hänen omissa aivoissaan kehiteltyyn muottiin.
Tuo muotti on kyhätty käyttämällä sen tukijalkoina muutamia Suomen historiasta ja Mannerheimista venäjäksi saatavilla olevia perusteoksia, joista ainakin yhtä ei edes ole olemassa.
Näistä saatuja aineksia sopivasti yhdistelemällä kirjoittaja on sitten tehnyt johtopäätöksiään tyyliin: Mannerheimin kiittäminen siitä, ettei hän hyökännyt Leningradiin olisi samaa kuin kiittää eunukkia siitä, ettei hän raiskaa naisia. Mannerheimilla ei siis muka ollut edes välineitä Leningradin aseman pahentamiseksi.
Leningradin saarron aiheuttamat massiiviset kärsimykset eivät tuossa kirjassa ainoastaan mene marsalkan piikkiin, vaan hänen vielä väitetään nimenomaan sellaiseen pyrkineenkin: pannaanpa nälkä kuristamaan kaupunkia! Syvärin vesitien katkaisu esitetään nyt olennaisena Leningradin saarron perustekijänä.
Kirjassa kerrotaan, miten kulttuuriministeri Medinski, paljastaessaan Mannerheim-korkokuvaa Zaharjevskaja-kadulla, sotilasinsinööriopiston seinässä, sai osakseen buuauksia ja vastasi niihin: ”Ellette kunnioita minun näkemystäni, katsokaa mitä mieltä Stalin oli”.
Stalin ei ollenkaan kunnioittanut Mannerheimia, väittää kirjoittaja, perustaen näkemyksensä virhepäätelmään tyyppiä argumentum ex silentio. Tässä tapauksessa se tarkoittaa hänen omaa tietämättömyyttään, ei enempää.
Se, ettei hänellä ole asiasta tietoa, osoittaa muka, ettei asia niin ollut. Generalissimuksen tavanneet suomalaiset tietävät kertoa, miten asia oli ja se olisi muutoinkin helppo päätellä myös kirjoittajan käytössä olleista faktoista, ellei hän haluaisi päätellä ihan jotakin muuta.
Mannerheimin kerrotaan myös pitäneen päämääränään Leningradin hävittämistä, mikä väite taas kerran perustuu kirjoittajan omaan mielikuvitukseen ja viis veisaa sen vastaisista argumenteista, joita olisi tarjolla aivan riittävästi.
Nimimerkki (jota en oikein kehtaa nimittää Klingeksi) on tyypillinen puolivillaisten paskillien kirjoittaja, joka käyttää lähtökohtana tosiasioita ja tekee niistä sitten omia, aivan mielivaltaisia, mutta toki täysin tarkoitushakuisia päätelmiään.
Lienee luonnollista, että Pietarissa (ja siellähän tämä kirja on varmasti kirjoitettu), vaikuttaa tietty ryhmä, joka elättelee vihaa Mannerheimin historiallista hahmoa vastaan.
On siellä sitten myös toinen ryhmä, josta voitaisiin käyttää vaikkapa fan clubin nimikettä. Kun aikoinaan jonkin verran työskentelin kaupungissa, sain kyllä pian tutustua molempiin.
Toki historiallinen hahmo, joka on joutunut vastuullisiin asemiin niin valtavissa tapahtumien vyöryissä kuin Mannerheim joutui, herättää pakostikin ristiriitaisia tunteita ja saa siis osakseen myös sen mukaisia tulkintoja.
Meillä Suomessa ei ole ollut vierasta korottaa Mannerheimia aivan epäsuomalaisen palvonnan kohteeksi. Toisaalta on täälläkin aina löytynyt myös hänen vihollisiaan.
Päivänpolitiikassa marsalkalla ei taida sentään itärajamme tällä puolella enää olla käyttöä, mutta itäpuolella asia on toisin.
Muistotaulu kenraaliluutnantti Mannerheimille olisi Pietarissa todella ollut paikallaan. Hänessä on aineksia kahden kansakunnan sankariksi, kuten olen jossakin blogissa kirjoittanut. Marsalkka Mannerheim sen toki sopii nimenomaan suomalaisten omaksi kansalliseksi symboliksi.
On sääli, ettei näitä kahta hahmoa oikein osata erottaa toisistaan rajan kummallakaan puolella.



16 kommenttia:

  1. Otava huolehtii että Marskilla on paikka suomalaisten sydämissä. Ja tila julkisuudessa, yhä uudestaan ja uudestaan. Ettei häntä haudata hiljaa elävältä.

    VastaaPoista
  2. Aleksanderista viis, mutta miksi se KarA muuten sitten pantiin aluksi kauhealla hopulla ryntäämään Syvärille? Ottamaan pulloon kansallisromanttisen heimohengen pyhittämää vettä? Olisiko kuitenkin se "aseveljen" etenemisen tyssääminen Tihvinään ollut Leningradin - ja Suomen - pelastus?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käsittääkseni päätös hyökätä Syvärille oli Saksan yleisesikunnan ja oleelline osa Barab arosa-suunnitelmaa. Tosin kummankin etua vasatsi anta akuva, ettäpäätös olisi ollut marsalkka Mannerheimin.

      MafH

      Poista
  3. Sodassa on useinkin tarkoituksena vastustajan lyöminen. Näin näyttäisi olleen tässäkin tapauksessa. Leningrad piti valloittaa ja Suomenkin ylimitoitettu armeija päästää syystöihin.
    Näinhän ei sitten käynyt ja Stalin piti Leningradia väen vängällä asepajana huolimatta sen muuttumisesta elinkelvottomaksi. Eipä ollut sattuma, että piiritysmuseo pian suljettiin.
    Nälkäkatastrofin esittäminen Mannerheimin suunnitelmana nyt on sellaista historiankirjoitusta, jota, luoja paratkoon netissä riittää.

    VastaaPoista
  4. " Meillä Suomessa ei ole ollut vierasta korottaa Mannerheimia aivan epäsuomalaisen palvonnan kohteeksi. Toisaalta on täälläkin aina löytynyt myös hänen vihollisiaan.
    Päivänpolitiikassa marsalkalla ei taida sentään itärajamme tällä puolella enää olla käyttöä, mutta itäpuolella asia on toisin."

    Näinhän tuo näyttäisi olevan, ja samantapaista, hieman ambivalenttia suhtautumista voi löytää myös Kekkosen osalta. Vaikka sehän taitaa olla melko tyypillinen kohtalo sellaisen henkilön jälkimaineelle, joka (ainakin joiltakin osin) on persoonana ehkä hieman turhankin järeää kaliiberia näin pieneen maahan. Ja onhan noita muitakin pienen maan Suuria Poikia nähty, kuten nyt joku Alvar Aalto, tai mikseipä Jorma Ollilakin. Hieman ristiriitainenhan tuo heidänkin jälkimaineensa taitaa loppuviimein olla. Miten sitten Urkkiin suhtauduttaneen itänaapurissa tänä päivänä, siihen en osaa ottaa kummempaa kantaa. Clearing-kauppaa aikanaan hoidelleiden NL:n viskaalien kertoman mukaan oli ainakin tiukka ja kova neuvottelija.

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
  5. Kyllä sen on kapitalistinenkin tiedemies tunnustanut että Suomen kieltäytyminen hyökkäämästä Leningradiin johtui siitä yksinkertaisesta syystä ettei sille nähty mitään onnistumisen mahdollisuuksia. Hyökkäykseen lähteminen olisi kuluttanut loputkin Suomen armeijan miesvoimasta.

    Eikä niin että kyseessä olisi ollut Mannerheimin kaukaa viisas päätös. Aika vähän olen nähnyt mitään kovaa faktaa jossa näin todistettaisiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta kai järki pelasi ja tämä ymmärrettiin. Mutta totaalisen sodan oloissa oli ainutlaatuista, ettei kaupunkia tulitettu eikä pommitettu tai yeitetty katkaista Muurmannin rataa (siltä osin kuin oli katkaisematta). Kyllä niihin paineita oli.

      Poista
    2. Ja kylläå riittää kovaa faktaa siitä, että saksalaiset painostivat.

      Poista
    3. Niin, Muurmannin rata. Martti Turtola kirjoittaa huomionarvoisessa Mannerheim-kirjassaan (2016):

      "Kaikkein arvoituksellisin [Mannerheimin] hyökkäysoperaatioista oli nimenomaan Rukajärven suunta. Voi hyvällä syyllä kysyä, mitä siellä tehtiin. Keskellä korpea!"

      Näkyypä sitä siis erinäisiä kysymyksiä heräävän myös vaikkapa sotahistorian professorilla eikä pelkästään nettihistoriankirjoitusta harrastavilla pölhökustailla...

      Poista
    4. No, olisin kyllä odottanut, että Martti olisi tuohonkin selityksen keksinyt, kun on ammatikseen niitä asioita syynännyt. Hyvinkin saattoi kyse olla sellaisesta yhteisoperaatiosta saksalaisten kanssa Kantalahteen, jonka saksalaisten avuttomuus sitten osoitti aivan epärealistiseksi kuten heidän muutkin tavoitteensa.

      Poista
  6. Minkälaisten hökkeleiden tuhoamisesta Suomen piti maksaa 300 miljonaa dollaria sotakorvauksina ottaen huomioon, että Neuvostoliitto ryösti meiltä hyväosaisten Karjalan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Neuvostoliiton kokonaistappiot Suomen rintamalla olivat yli miljoona miestä toisessa maailmansodassa, kyllä 300 dollaria on pieni hinta yhdestä kuolleesta tai vammautuneesta sotilaasta.

      Ari

      Poista
  7. Sinänsä Matti Klingen vastenmielisyys Mannerheimia kohtaan ihmetyttää kun molempiä yhdistää tietty snobius ja arrroganssi sekä russofiilisyys.

    Sinänsä pidän selvänä, että marski poliittisesti kaukaa viisaana vältti Leningradin tuhoamista saarron loppuun viemällä - kaupunkisotaan ei olisi ollut rahkeita - sekä Muurmannin radan katkaisemista. Niistä Suomi olisi joutunut maksamaan liian kalliin hinnan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahus, taisi jäädä selittämättä, ettei kyseessä mikää Matti klinge oli, vaan salanimi. Pidin selvänä, että kaikki nauravat tälle pseudonyymille.

      Poista
    2. Matti Klingehän oli 60/70-luvulla pitkään Mannerheim-museon intendenttti. Ja uudisti sen ilmettä.

      Poista
  8. ”Lienee luonnollista, että Pietarissa (ja siellähän tämä kirja on varmasti kirjoitettu), vaikuttaa tietty ryhmä, joka elättelee vihaa Mannerheimin historiallista hahmoa vastaan.
    Toki historiallinen hahmo, joka on joutunut vastuullisiin asemiin niin valtavissa tapahtumien vyöryissä kuin Mannerheim joutui, herättää pakostikin ristiriitaisia tunteita ja saa siis osakseen myös sen mukaisia tulkintoja.

    Meillä Suomessa ei ole ollut vierasta korottaa Mannerheimia aivan epäsuomalaisen palvonnan kohteeksi. Toisaalta on täälläkin aina löytynyt myös hänen vihollisiaan.”



    Matemaattisesti katsoen tietty osa nyky-venäläisistä ja tietty osa nyky-suomalaisista elättelee yhäkin vihaa Mannerheimin historiallista hahmoa vastaan. Nyky-suomalaisten osalta mainittakoon mm. juristi-blogisti Kemppinen, jonka sivuilla oli vuonna 2017 rykelmä marsalkkaa halventavia/kuseskelevia esseitä, jotka hän poisti kun niistä alkoi keskustelu.

    Historiallisesti katsoen nyky-venäläisten ja nyky-suomalaisten tietyn osan viha/kiukku Mannerheimin historiallista hahmoa vastaan voi ja taatustikin johtuu siitä, että Suomi/Tshuhnamaa ei ole enää Venäjän imperiumin osana. Aikoinaan kgb:n Suuri Suu Zhirinovskij vaati että Alaska ja Finljandija piti palauttaa pyhän Venäjän yhteyteen. Kysymys on siis Pyhästä Venäjästä, ei enempää eikä vähempää.

    Poliittisesti katsoen nyky-venäläisten ja nyky-suomalaisten tietyn osan viha/kiukku Mannerheimin historiallista hahmoa vastaan edustaa sellaisia poliittisia laitoksia kuin KGB/yms. Venäjällä ja taistolaisuus Suomessa.

    Logistisesti katsoen kysymys on siis KGB/taistolaisesta mafiasta.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.