lauantai 10. helmikuuta 2018

Onnitteluja tuli



Onnea nyt sitten vaan

Valtioiden väliset suhteet ovat aika erikoinen asia. Jos vakuutellaan oikein kovasti ystävyyttä, saattaa se herättää epäluuloja. Esimerkiksi O.W. Kuusisen ns. hallituksen ja Neuvostoliiton välillähän suhteet olivat tällaiset, suorastaan hyvin makeat, mikä heti ilmeni jopa suurena aluelahjoituksena.
Tämä tietenkin vei koko asialta uskottavuuden. Suomalaiselle mentaliteetille on tietty epäluuloisuus, etten sanoisi vihamielisyys aina ollut tyypillisempää kuin hyväuskoisuus. Tulee ihan mieleen Nietzschen epigrammi:
Besser aus einem Holz eine Feindschaft
als eine geleimte Freundschaft

Ongelmana meillä onkin ollut pitää kyräily tolkullisissa rajoissa. Viime vuosina asia on taasollut aktuelli ja tuntuu, ettei mitään asiaa, joka itäiseen naapuriin liittyy, ole ns. laatulehdissä kyetty tulkitsemaan muuten kuin kielteisesti.
Jopa se, ettei Putin onnitellut Suomea puoli vuotta ennen juhlapäivää, kiirehdittiin tulkitsemaan siten, ettei hän näköjään siis anna asialle arvoa, ehkäpä ei tunnusta sen itsenäisyyttä lainkaan! Mikä häpeämättömyys!
Tämän asteinen paranoia alkaa jo kuulua lääketieteen alaan, mutta vielä pahemmalta kuulostaa kyllä se jaaritus, jota ns. sotilasasioiden kommentaattoreilta (en tarkoita sotilaita) saa kuulla. Siellä käytellään luontevasti sellaisia käsitteitä kuin ”Suomen tappaja-ohjus” ja niin edelleen.
Journalistien hengentuotteista käy ilmi, että meidän ja naapurin poikien oletetaan ilman muuta joutuvan jonnekin rintamalle vastakkain ja laskeskellaan sitten, kenellä on minkinlaista rauta ja paljonko.
Onhan tällä nyt sen verran saatu aikaan, että tietynasteista epäluuloa Venäjää kohtaan on herännyt, kuten gallupit osoittavat. Naton kannatus sen sijaan ryömii pohjamudissa. Ei se aivopesu ihan niin yksinkertaista siis ole. Jo viime sotien aikana huomattiin, että suomalaiset olivat allergisia kaikelle, mikä haiskahti propagandalle.
Se sitten siis siitä hybridivaikuttamisesta ja mitä niitä satuja Venäjän informaatiomahdista niitä liikkeellä lieneekään. Sen vaikutus esimerkiksi Suomen vaaleihin on ollut aina kovin vaatimatonta. Kyllä se meillä haistetaan ja tehdään päinvastoin.
Itseään vastaan neuvostopropaganda toimi jopa niin hyvin, että sodan aikana suomalaiset levittivät sen hulluimpia tuotteita ihan itse. Jahvetin alias Yrjö Kilpeläisen kirja Suomi Neuvostoliiton radiossa on tästä mainio esimerkki.
No, tulihan se Putinilta se virallinen tervehdys itsenäisyyden johdosta sitten kun itse merkkipäiväkin tuli. Sehän kai on normaali järjestys.
Hieman epävirallisempi asian noteeraus voidaan havaita Russkaja mysl-lehdestä, joka nykyään ilmestyy Pariisin sijasta Lontoossa ja on selkeästi Kremlin äänenkannattaja. Aikoinaanhan sillä oli kunniakas historia toisinajattelevien forumina.
En rupea sen kummemmin selostamaan Russkaja myslin vuoden 2017 tammikuun numeron sisältöä, totean vain, että se on liki kauttaaltaan Suomesta.
Kirjoittajat ovat enimmäkseen venäläisiä, mutta muutama suomalainenkin mahtuu mukaan. Sävy on hyvänsuopa, kuten tällaiseen yhteyteen toki kuuluukin. Koska koko numerolla on tietyssä määrin virallinen sävy, haistaa epäluuloinen suomalainen siinä tietenkin propagandaa ja moni tarrautuu mielessään heti sanaan ”suomettuminen”, joka on jälkijättöisesti löydetty kuvaamaan tietyn aikakauden tiettyjä ilmiöitä.
Yhä uudelleenhan sitä saa todeta, että varsinainen aivoilla ajatteleminen on ihmiselle useimmiten liian suuri rasitus ja sen takia hän turvautuukin jonkinlaisiin ajatusblokkeihin hieman samaan tapaan kuin puhuessa suolletaan valmiita blokkeja ajattelematta niiden merkitystä sen kummemmin.
Eipä tässä lehdessä näytä mitään sensaatiomaista olevan. Suomalais-venäläisiä kontakteja löytyy Aurora Karamzinista lähtien (fregatti ”Aurora” mainittu!) ja Lyyli Latukan tarinassa julkaistaan myös häntä panetelleen V. Rekolan ilmiantokirje. Latukka ammuttiin vuonna 1938, kuten niin monet muut.
Liittyyhän tähän Suomen ja Venäjän naapuruuteen siis yhtä jos toistakin. Naapureille on suurlähettiläs Kuznetsovin mukaan ominaista toisen osapuolen kunnioitus ja sen intressien pragmaattinen huomiointi ja raja kuuluu maailman rauhallisimpiin ja vakaimpiin.
Mitäpä tuohon sanomaan? Onko tämä jotenkin epäilyttävää? Pitäisikö asioihin saada radikaali muutos?
Kun itse olen konservatiivi ja jonkin verran taantumuksellinenkin (vaikka en nyt sentään mikään vihreä!), olen asiain tilaan varsin tyytyväinen enkä taida olla ainoa.
Russkaja myslin Suomi-numero saattaa monelle tuoda mieleen neuvostoajat ja sama tulee minunkin mieleeni.
Sanoisin kuitenkin, että mieleen tulevat noiden aikojen parhaat puolet, kas kun sellaisiakin oli eivätkä ne huonoja olleetkaan.
Se, mitä on ruvettu –typerästi-  meilläkin nimittämään suomettumiseksi, oli aikoinaan olennaiselta osin kotimaista perua ja ne, jotka sen saivat aikaan, voisivat suorittaa itsekritiikkiä sen sijaan, että nyt säntäävät soveltamaan samoja aivottomia mallejaan toiseen ilmansuuntaan.
Lyyli Latukka ammuttiin toki venäläisten toimesta ja siinä maassa myös luotiin se järjestelmä, joka asian teki mahdolliseksi. Jokainen järjestelmä kuitenkin vaatii myös rattaansa ja ruuvinsa. Se, joka sellaiseksi ryhtyy, saa osakseen myös vastuun seurauksista, halusipa sitä tai ei.

6 kommenttia:

  1. Eihän tähän mitään lisäämistä oikein ole, vaan kun peukutuspainiketta ei näy, niin pitää kommentoida.
    Naapureitahan tässä Venäjän kanssa ollaan, eikä nyt näyttäisi olevan mitenkään naapuruuden huonointa aikaa.
    Hybridivaikuttamisesta en ole nähyt mitään kovia todisteita, vaan tietenkinhän aina Venäjä jotain yrittää vaikuttaa.
    Kuulin Virojoelta päin sanonnan, että ota puukko mukaasi, jos lähdet venäläisen kanssa reisuun. Että yhteistä matkaakin voi tehdä, muttei olla ihan varomaton.

    VastaaPoista
  2. "Jopa se, ettei Putin onnitellut Suomea puoli vuotta ennen juhlapäivää, kiirehdittiin tulkitsemaan siten, ettei hän näköjään siis anna asialle arvoa, ehkäpä ei tunnusta sen itsenäisyyttä lainkaan!" 

    En nyt siihen nähden, että Putin on todennut Neuvostoliiton hajoamisen olleen tragedia, lähtisi pitämään ym. seikkaa kokonaan paranoijan puolella. Miksei Putinin perustellusti voida ajatella pitävän myös Venäjän keisarikunnan hajoamista samanlaisena tragediana ja pitävänsä itseään Imperiumin palauttajana. Ikävää vain, että keinot, joita hän haluaa käyttää ovat voimapolitiikan keinoja kun taas jenkit käyttävät "pehmeäämpiä" keinoja eli kulttuurihegemoniaa ja rahaa.

    Suomalaisten Venäjäsuhdetta varjostaa eräänlainen talvisotatrauma, ts yllättävän hyökkäyksen aiheuttama epäluulo ja pelko. Sivumennen sanoen Venäjää itseään varjostaa samanlainen barbarossatrauma.

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Sen lisäksi, ettet näämmä ole ymmärtänyt Putinin tragedia-tokaisun suuntaa, et nähtäväst ole pitänyt hoksottimiasi vireessä vertaillessasi Venäjän hallinnon "voimapolitiikan keinoja" yhdysvaltalaisiin: "kulttuurihegemonian" ja rahan tukena jälkimmäinen hegemoniaansa vaaliva maa käyttää kyllä voittopuolisesti silkkaa kovaa rautaa pehmokeinojen sijasta.

      Tämä ei tietenkään tule itsestään ilmi, jos maailmankäsityksensä ammentaa vain valtamediamme valitsemasta aineistosta. Nyt kuitenkin luku- ja kielitaitoiselle tiedonjanolle riittää kosolti juotavaa - yhteenvodot tietysti lukijan omalla vastuulla.

      Poista
    2. Olen täysin perilla USA:n sotilasmahdista. Pointtini on kuitenkin siinä, että sen todellinen mahti on kulttuurihegemoniassa - kultuurin laadusta voimme olla montaa mieltä - ja rahassa, jolla voi ostaa "ystäviä".

      Joka kerta kuin USA on käyttäänyt noita keinoja (esim Marshall-apu Saksalle ja Japanille) se on saanut pitkäaikaista menestystä. Sen sijaan suora sotilasmahdin käyttö on johtanut vähemmän onnistuneisiin tuloksiin (Vietnamin, Afganistanin ja Irakin sodat).

      Yksi esimerkki kultuurihegemonian vaikutuksesta: neuvostoliittolainen tiedusteluopseeri Resun, joka nimimerkillä Viktor Suvorov kirjoitti Neuvostoliiton armeijaa (Inside the sovjet army), mutta loikkasi USA:aan. (Tämä nykyinen USA:n pressa ei vain ymmärrä maan mahdin tosi juuria.)

      Poista
  3. Venäjä on kumppani jonka kanssa ei ole ollut kuin jatkuvia ongelmia. Suomalaiset yrittäjät jotka toimivat Venäjällä ovat vähän väliä ongelmissa viranomaisten kanssa. Luin Gogolinen "Kuolleet sielut" ja sen kuvaama läpeensä korruptoitunut itsevaltaisesti haliittu maa vastaa kyllä kysymykseen Venäjän nykytilasta.

    VastaaPoista
  4. Tabuista:

    Paavo Lipposen isä toimi valtion palveluksessa Länsi-Lapin aluemetsänhoitajana, Keskon nykyisen pääjohtaja Mikko Helanderin isä vastaavissa tehtävissä Kuopiossa, erään Sitran johtajaksi valitun naishenkilön isä Joensuussa.

    Nils Torvalds näytti johtavan suomalaisten MEP:pien taistelua metsänkäyttöoikeuksien puolesta kotimaisten metsäyhtiöiden suureksi tyydytykseksi.

    Joku on sanonut metsäfirmojen saaneen metsätilojen mukana omaisuusluetteloihinsa siellä syntyneet elikotkin, sekä neli- että kaksijalkaiset.

    "Yhdessä" eliitti haluaa siirtää ajanoton menneeseen aikaan.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.