perjantai 23. helmikuuta 2018

Pahanteon merkityksiä



Pahanteossa

Väinö Linna lienee sanonut, ettei sota muuta ole kuin molemminpuolista pahantekoa. Se oli viisaasti sanottu ja Väpestä riippumatta muistan aivan saman periaatteen kuulleeni suuresti kunnioittamani maatyömies A. Nyholmin huulilta: ”sehän on se sota ihan mitätöntä hommoo. Eihän siinä mittään muuta kuin kaikki vuan säretään”.
Aarne vainaa ei kuulunut ns. älymystöön ja tämä luultavasti auttoi häntä joissakin tapauksissa myös tekemään terävämpiä havaintoja, kun ei näet se rationalisaatio ollut asioita sotkemassa.
Toki myös Mannerheim eräässä kirjeessään ensimmäisen maailmansodan rintamalta ilmaisi järkytyksensä siviiliväestön kohtalosta ja totesi sotilasammatin olevan kauhea.
Mutta sillekin olivat vaihtoehdot vähissä. Niin kauan kuin ei maailmassa kukaan ollut valtioiden välillä kuria pitämässä, oli vaihtoehtoja kaksi: sitä joko ruvettiin kynnysmatoksi ja otettiin vastaan, mitä toiset antoivat tai sitten mentiin siihen peliin mukaan ja annettiin tarvittaessa takaisin sen verran, että se oli pakko ottaa huomioon. Mikäli nimittäin siihen pystyttiin.
Suomen ja Neuvostoliiton välisiä sotia on joskus luonnehdittu viimeisiksi herrasmiessodiksi. Siis sellaisiksi, joissa sotilaat taistelivat toisiaan vastaan eivätkä siviilejä vastaan. Sitä, että sotilas tappaa toisen sotilaan, on aina pidetty oikeana ja kohtuullisena asiana.
Kimmo Rentola kertoo hämmästyttäneensä aina ulkomaiset kyselijät kertoessaan, mikä Suomessa oli rintamalla kaatuneiden sotilaiden ja siviilien suhde. Sehän oli (suunnilleen) 100000:2000 eli 100:2 eli kaksi prosenttia. Yleensä arvailut olivat jotakin 1:1 tai 1:5 luokkaa.
Tässä tapauksessa asia ei johtunut siitä, että vastapuoli olisi tieten tahtoen pidättäytynyt siviiliväestön tappamisesta pommituksin ja kaukopartiohyökkäyksin. Tällaistakin on muuan Starikov -niminen herra esittänyt. Erikoinen on huumorintaju hänelläkin. Tulos joka tapauksessa syntyy siitä, ettei maamme jäänyt armeijoiden taistelualueeksi. Taistelut käytiin rajoilla ja niiden takana.
Toki siviilien kärsimykset tässä aivan naapurissa saavuttivat ennennäkemättömän laajuuden. Tarkoitan tietenkin Leningradin piiritystä.
Kun Paavo Rintala 1960-luvun lopulla ymmärsi Leningradin saarron tapahtumat koko kaameudessaan, hän oli sokissa. Hänen kirjansa Leningradin kohtalosinfonia, joka oli koko maailmassa, siis Neuvostoliiton ulkopuolella, ensimmäisiä näitä asioita käsitelleitä kirjoja, sai sen sijaan hyvin vihamielisen vastaanoton.
Sitä en lainkaan ihmettele. Kirjoittaja itse ei kyennyt tekemään asiasta mitään tolkullisia johtopäätöksiä, mutta ilmaisi kyllä hyvin selkeästi suuren suuttumuksensa ja vastenmielisyytensä niitä saksalaisia kenraaleja kohtaan, jotka yhä olivat hengissä, mutta eivät osoittaneet mitään katumisen oireita.
Mutta entäpä suomalaiset? Mannerheimhan kieltäytyi aktiivisista toimista saarrettua kaupunkia kohtaan ja yleensä sanoutui irti siitä, mikä olisi koko kaupungin kohtalo. Mikäli saksalaiset sen hävittäisivät, rakentaisivat venäläiset kyllä itselleen uuden Pietarin, hän totesi.
Mutta toki suomalaiset olivat osa saartorengasta. Heillä siis täytyi olla myös osa vastuuta, vai kuinka? Rintamamiehet ja muutkin suomalaiset torjuivat ehdotuksen kiukkuisesti ja kirja sai enimmäkseen hyvin vihaisen vastaanoton. Sotilaatolivat olleet puolustamassa maataan eivätkä näännyttämässä siviiliväestöä nälkään. Eivät siis pahanteossa, vaan hyvänteossa. Ja piste.
Itse asiassa hyökkäys Syvärille oli kyllä, kuten nyt hyvin tiedetään, saksalaisten kanssa koordinoitu. Siihen liittyi myös marskin miekantuppipäiväkäsky ja koko asia sai sekä Tannerin että myös ruotsalaisen puolueen edustajat takajaloilleen: mitä tekemistä meillä on Syvärillä?
Jäämättä pohdiskelemaan sitä, miksei sitten pysähdytty vaikkapa Tuulosjoelle, löytyy ilmeinen vastaus helposti. Saksalaiset suostuivat auttamaan Suomen pois Neuvostoliiton kynsistä juuri siksi, että nämä voisivat osallistua heidän operaatioonsa, jossa myös saisivat menettämänsä alueet takaisin.
Molotovin puheita Berliinissä marraskuussa 1940 ei voinut tulkita monella tavalla. Mutta eivät saksalaiset toimineet suomalaisten sinisten silmien tähden. Heidän tarkoituksenaan oli sota, jossa Suomelle ei ollut varattu monta vaihtoehtoa. Sillä ei ollut arvoa sinänsä, vaan ainoastaan välineenä.
Sota on siis, kuten minua viisaammat ja asiaa omakohtaisesti tuntevat ovat sanoneet, pahantekoa. Kun kyse oli Leningradin kaltaisen suurkaupungin valtaamisesta, pahanteon määrän voitiin odottaa kasvavan hyvinkin suureksi. Käytännössä osoittautui, että siitä tuli kaikkien aikojen suurin siviilien joukkohauta, toisin kuin esimerkiksi Kiovasta.
Olisi kuitenkin takaperoista lähteä lopputuloksesta ja ajatella hyökkääjän sellaiseen pyrkineen. Kyllä myös saksalaisten tarkoituksena oli lyödä vastustaja syksyllä 1941. Kun se ei onnistunut, alkoi heidän lähtölaskentansa. Tämän myös marsalkka ymmärsi.
Liittoutuneiden varoitukset, armeijan kuluminen ja vastaavat asiat ovat sen verran yleisesti tunnettuja, etten niihin tässä edes viittaa.
Joka tapauksessa, kun pahantekoon oli lähdetty, niin sitä myös tehtiin. Rintalan tapaiselle humanistille tai pikemmin teologille, tämä oli suuri järkytys. Mutta ei hänkään asialle mitään vaihtoehtoja keksinyt. Eipä niitä suomalaisilla ollut ja tuskin tarvitsee kenellekään selittää, miksei ollut. Kun tiikerillä ratsastaa, on otettava huomioon, missä oikein on.
Sotaan on Suomen sanottu joutuneen kuin vuolaan virran tempaama ajopuu. Hölmöt ovat tälle vertaukselle sitten nauraneet, mutta siten tehdessään vain osoittaneet intellektuaalisen tasonsa.
Sodan, tuon pahanteon orgian, järjestivät ihmiskunnalle suurvallat, joiden toiminta oli täysin häikäilemätöntä. Ne tempasivat mukaansa pikkuvaltiot aivan näiden toiveista ja pyrkimyksistä riippumatta. Mikäli vertaus vuolaaseen pohjolan virtaan tuntuu kuluneelta, puhuttakoon sitten vaikka myrskystä, joka riepottelee lastua laineilla. Se on kyllä huonompi.
Vanhan sananparren mukaan ducut fata volentem, nolentem trahunt. Kohtalo ohjaa sitä, jolla on tahtoa, mutta tahdottoman se vie mukanaan. Tahtoipa tai ei, nolens volens.
Suomi käyttäytyi mahdottomassa tilanteessa juuri niin arvokkaasti, kuin siinä oli mahdollista. Yksittäiset poikkeukset jätän tässä huomioimatta.
Tämän asian tunnusti itse generalissimus Stalin. Pöytäkirja hänen ja suomalaisen kulttuurivaltuuskunnan kohtaamisesta on hallussani ja olen sitä selostanut in extenso kirjassani Stalin ja Suomalaiset.
Mielipidetarkkailun mukaan leningradilaiset olivat yleensä hämmästyneitä ja pöyristyneitäkin siitä, miten lempeästi Suomea sodan jälkeen kohdeltiin.
Luulen, että minulla on perusteita siihen, kun väitän, että olimme tämän kohtelun ainakin osaltamme itse ansainneet.
Pahantekoa se oli meidän sodankäyntimme, kuten muidenkin. Kuitenkin siinä säilytettiin tietty raja, mikä totaalisen sodan oloissa oli aivan tavatonta ja tietääkseni ainutlaatuista.
Stalin ymmärsi hyvin, millainen valinta Suomella oli ollut edessään ja ymmärsi vielä senkin, että se tulisi olemaan kova pähkinä vastedeskin, mikäli sen vaatimatonta halua olla herra talossaan ei kunnioitettaisi.
Suomalaiset olivat varsin pahansisuisia ja tulisivat varmasti vastaamaan pahaan pahalla. Kannatti siis kokeilla jotakin muuta.

22 kommenttia:

  1. Kiitos ! Erittäin mielenkiintoista.

    VastaaPoista
  2. Meikäläisen olemattomalla intellektuaalisella tasolla vain haluaisi insisteerata, että jos miljoonakaupungin ulompikin saartorengas Syvärillä olisi onnistuttu takomaan kiinni ja kaikki huoltoyhteydet ("Elämän tie sanoi jo Salisbury)katkaisemaan, niin eikö sitten kenenkään sotaherran mieleen olisi juolahtanut todennäköinen seuraus. Kun kerran osattiin spekuloida jopa Leningradin eläintarhasta ryöstösaaliina saatavilla harvinaisilla eläimillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se nyt kuitenkin ehkä menee jakeluun, ettei odotettu vuosien piiritystä, vaan motin pikaista laukeamista. Paasikivihän teki jo radiopuheenkin, eikä huono puhe ollutkaan.

      Poista
    2. Palataan taas siihen prof. Turtolaan. Sanoi ("presidenttifoorumissa" anno dazumal) kuulleensa isältään (?), että täältä, Valkeasaaren linjalta olisi tulitettu täysillä. No, olisihan tuo ainakin ehken ollut armeliaampi tapa.

      Poista
    3. "Olisi" siis viittaa mahdollisiin tulijoihin? Niitä olisi tulitettu takaa ja osuttu varsin varmasti, sitä tapahtuikin.
      Miljoonan ihmisen vastaanottaminen tuohon aikaan Suomeen olisi myös ollut mahdotonta, mitä sana siotten sisältääkään. Hitlerin ideana lienee ollut väestön ajaminen itään, siellä olevien vaivoiksi.
      Karmeaa barbariaahan tämä oli alusta loppuun.

      Poista
  3. Muistan tuosta Rintalan kirjasta nousseen kohun ja lukemattomia televisio- ja radio-ohjelmia, lehtikirjoituksia, kouluopetusta yms., joissa kirjan pohjalta vuosikaudet surkuteltiin leningradilaisten kohtaloa. Kirjaa en kylläkään lukenut, mutta ihmettelin valtavaa murhetta entisen vihollisen kohtaloista. Siinähän oli aina ikään kuin itsestäänselvyytenä mukana se ajatus, että suomalaisethan ne ovat syypäitä tähänkin vääryyteen. Onkohan missään muussa sotaa käyneessä maassa surkuteltu yhtä paljon entisen vihollisen puolesta kuin Suomessa?

    VastaaPoista
  4. Verrattaessa sitä volyymiä ja kaikkia mitä erilaisimpia näkökohtia joita jatkosodasta on kirjoitettu (Suomen hevoset sodassa, mielenterveysongelmat sodassa j.n.e), niin se mitä suomalaiset ovat kirjoittaneet Leningradin blockaadista on erittäin vähäistä. Kertonee jotain suomalaisten aktiviteetista "Leningradin rintamalla".
    Toki tragedian laajuuden suhteen suomalaisten tietoisuus voisi kyllä olla suurempi.
    Muistaakseni on sanottu että Leningradin pahimman talven 41-42 koki suomalaisista Inkeri Lehtinen. Oliko muita ?

    VastaaPoista
  5. Olihan niitä kai tuhansia, vaikka suomalaiset, mukaanlukien siis inkeriläiset, jotka olivat hengissä vielä vuoden 1938 jälkeen, pyrittiinkin siirtämään pois ensimmäisten joukossa.
    Ruotsissa julkaisi muuan blokadin läpikäynyt kolmiosaisen kirjankin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyseessä oli Eino Hanski ja kirjat Pitkä odotus, Pitkä talvi ja Pitkä matka, 1960-luvun lopulla.

      Poista
  6. Neuvostoliitto ei vaivautunut evakuoimaan Leningradista väestöä vaan tehtaat.

    Suomea vastaan Neuvostoliitto aloitti sekä talvi- että jatkosodan pommittamalla asutuskeskuksia eli siviiliväestöä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei niitä avakuoitu. Tuottivat hyvin paljon sotamateriaalia, jota sitten kuljetettiin motista pois siviilien sijasta.

      Poista
    2. Jättämällä evakuoimatta (jota kyllä tapahtui) voidaan ylläpitää myyttiä "piirityksestä" ja "saarrosta". Myytin ylläpitäminen on tärkeä neuvostosukupolvien kokemus. Ei saksalaisia voida syyttää neuvostotyperyyksistä.

      Poista
  7. "Tällaistakin on muuan Starikov -niminen herra esittänyt."

    Nomen est omen: tuonniminen nimittäin oli se 1920-luvun satiirin "Koiran sydän" neuvostoihminen, jonka tiedemies teki Starik-koirasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä tapauksessa oli kyseessä Sharik ja Sharikov. Edellinen on tyypillinen koiran nimi.

      Poista
  8. Äärimmäisen hyvä esitys jatkosodasta ja sen taustasta. Täydelliseksi sen olisi tehnyt peräänkuuluttamani kuva pohjois-Euroopasta 1940, johon olisi mustalla merkitty Saksan ja punaisella Neuvostoliiton etupiirissä olleet maat. Sitä näkisi tyhmempikin, että olimme (Ruotsin kanssa) pihdeissä ja valinta oli joko täydellinen alistuminen Neuvostoliitolle taikka ryhtyminen Saksan liittolaiseksi/kanssasotijaksi. Tuossa asemassa taas oli tehtävä ne toimet, joita Saksa tahtoi - mieluiten polttamatta kaikkia siltoja. tuossa onnistuttiin, kuten blogin loppu kertoi.

    VastaaPoista
  9. "Mutta toki suomalaiset olivat osa saartorengasta. Heillä siis täytyi olla myös osa vastuuta, vai kuinka? Rintamamiehet ja muutkin suomalaiset torjuivat ehdotuksen kiukkuisesti ja kirja sai enimmäkseen hyvin vihaisen vastaanoton. Sotilaat olivat olleet puolustamassa maataan eivätkä näännyttämässä siviiliväestöä nälkään. Eivät siis pahanteossa, vaan hyvänteossa. Ja piste."

    Niinpä, karmeahan se Leningradin kohtalo kieltämättä oli. Toisaalta, ylläkuvattua suhtautumista lienee selittänyt sekin seikka, että talvisotatalvena Suomen kansa taisi olla vieläkin lähempänä, elleipä peräti kaikkein lähimpänäkin, omaa biologista sukupuuttoaan, ainakin sitten ison vihan. Ja jokainenhan joutuu itkemään ennen muuta omiaan, ei kai sekään asia siitä juuri muuksi muutu.

    "Molotovin puheita Berliinissä marraskuussa 1941 ei voinut tulkita monella tavalla."

    Tuossa lienee vuosiluvun kohdalla tapahtunut pikku lipsahdus, pitänee olla 1940?

    VastaaPoista
  10. Ennen talvisotaa Nl pelkäsi Saksan hyökkäävän Suomen kautta ja linnoitti rajaa, mutta M/R -sopimuksen jälkeen linnoitustyöt keskeytettiin. Miksi kuitenkin hyökkäys? Suomella oli useita srategisia valtteja; raja Leningradin lähellä, Suomenlahden sulkumahdollisuus Viron kanssa, Vienanmeren kanavan läheisyys, Muurmannin radan läheisyys ja Muurmanskin laivareitin valvonta Kalastajasaarennolta. Saksan pyrkimys pohjoiseen oli vanhastaan tunnettu jo I-maaimansodan ajoita. Sopimuksen saatuaa NL kai pyrki sodalla siirtämään nuo uhat kauemmaksi hyvän sään aikana koko rajan pituudelta ja syksyn 1939 neuvotteluisa testattiin kyynisesti mitä niistä olisi saatu ilmaiseksi.
    Stig Jägerskiöldin Mannerheim-kirjassa ja Hannu Rautkallion Rytin sota-ajan päiväkirjoissa on mielenkiintoinen käsitys lisäpöytäkirjasta, jossa Suomi olisi jaettu niin, että Saksalle Ahvenanmaa ja Länsi-Suomi ja NL:lle itäinen puoli. Tämähän toteutui kutakuinkin kauttakulkuvaiheessa. Nl ei siihen isommin ragoinut kuin vasta marraskuussa 1940 Molotovin ja Hitlerin tapaamisessa, jossa Hitler totesi NL:n saaneen tavisodassa riittävästi.
    Leningradin piiritystä Syvärin valtauksen tavoitteena ei suomalaisissa kirjoissa ole korostettu paitsi Talvelan Sotilaan elämä-kirjassa. Viime syksynä tulleessa Erfurtin päiväkirjateoksessa se tietysti on selkeästi sanottu kuten myös tuo Turtolan mainitsema suunnitelma ampua Leningradista Suomeen Kannaksen kautta pyrkivät pakolaisjoukot.

    VastaaPoista
  11. Sopii miettiä olisiko Leningradin kärsimykset olleet pienemmät jos Suomen armeija olisi aktiivisesti osallistunut sen valtaukseen.
    Valtaus olisi todennäköisesti onnistunut koska joukkojen eteneminen keskeytettiin kun vastustajan joukot olivat olemattomat ja sekaisin vetäytymässä, lisäksi suomalaiset kärkijoukot olivat jo edenneet tyhjille puolustusketjuille.

    Ari

    VastaaPoista
  12. Näin on siis nyt ns. näytetty toteen, että syynä Leningradin kärsimyksiin 1941 - 1944 olivat vain ja ainoastaan "die satanische bolsewistisch-demokratische Kumpanei" (korko ensiosalla), kuten Suuri Valtiomies sodan aikana sanoikin. Jonkinlainen caritas-mitali pitäisi takautuvasti, post mortem, piirittäjille myöntää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan tällä tulkinnalla tiettyä erikoisuusarvoa, mutta käsittääkseni se on ennen muuta osoitus tuosta mainitusta aivojen rakenteellisesta kyvyttömyydestä yhdistettynä melko omituiseen haluun olla piittaamatta laajempien kokonaosuuksien ajattelemisesta.

      Poista
    2. Näin varmasti on. Toisaalta olen pannut merkille (puhuttuna, kirjoitettuna ja itse ns. hevosen suusta kuultuna), että tuo aivojen rakenteellista kyvyttömyyttä saattaa ilmetä melko yleisestikin myös niissä piireissä,joissa sitä vähiten odottaisi. Tällöin sen indikaationa saattaa useinkin olla kiilusilmäinen poliittinen ekstremismi - ja aina vissiin suuntaan kallellaan.

      Poista

Kirjoita nimellä.