Demokraattinen repressio

Ajattelun lopettamisesta demokratiassa

Alexis de Tocqueville, Democracy in America II, University of Chicago Press 2000, 722 s.

Alexis de Tocquevillen (1805 – 1859) teos De la dèmocratie en Amerique (Demokratia Amerikassa) oli muuan aikakautensa tarkkanäköisimpiä ja profeetallisimpia kirjoja, jonka rinnalle sopii asettaa tuskin muita kuin markiisi Astolphe de Custinen La Russie en 1839.

Molempia kirjoja sopii tietenkin syyttää kohteensa panettelusta ja myös siitä, ettei käytetty metodi, sikäli kuin siitä voi puhua, täytä tieteen mittoja. Kirjoittajien tarkkanäköisyyttä ei sentään voi kiistää.

Demokratia oli tuossa vaiheessa vielä suuri uutuus ja sanan varsinaisessa merkityksessä sitä käytännössä löytyi tuskin muualta kuin Amerikasta. Moni ymmärsi kuitenkin jo tuolloin, että Amerikka saattoi hyvinkin olla se malli, jota kohti yhteiskunta oli Euroopassakin siirtymässä.

Tocquevillen kuvaukset ja pohdiskelut herättivät suurta huomiota ja levisivät laajalle. Venäjälläkin ne kuuluivat aikaansa seuraavan älykön lukemistoon.

Kirjoittajan tärkeä huomio oli, ettei demokratia tietenkään tarkoittanut vapautta vallasta, vaan toisenlaista valtajärjestelmää, mikä sinänsä oli jo tuttua antiikin kirjallisuudesta.

Tocqueville näki kohtaamassaan amerikkalaisessa todellisuudessa paljon kiinnostavaa ja ihailtavaa. Kansan nimessä tapahtuva hallitseminen edesauttoi tiettyjä hyveitä ja instituutioita, kuten oli odotettavissakin.

Samaan aikaan se kuitenkin tukahdutti toisia. Itse asiassa demokratia, mahdollisesti oman valtansa erityisestä pyhyydestä vakuuttuneena, ulotti vaikutuksensa paljon laajemmalle kuin monarkia, olipa jälkimmäinen sitten absoluuttinen tai perustuslaillinen.

Ehkä merkittävintä oli se, että demokratia mahdollisti enemmistön tyrannian, joka tunkeutui aina ihmisten ajatteluun saakka.

Kukapa olisi kuvitellut, että itsevaltias julkenisi mennä puuttumaan siihen, mitä ihmiset ajattelivat? Jopa absoluuttisen monarkian suuren teoreetikon, Jean Bodinin mukaan kansalaisille kuului tietty ajattelun vapaus.

Olipa itse periaatteen laita miten tahansa, Tocqueville totesi, etteivät ”useimmat” Euroopan absoluuttiset monarkit pystyneet estämään sitä, että heidän auktoriteetilleen vihamieliset ajatukset levisivät heidän valtioissaan.

Amerikassa oli toisin. Niin kauan kuin enemmistön mielipide oli epäselvä, ihmiset saattoivat puhua, mutta kun se oli julki lausuttu, kaikki ryhtyivät oitis sen kannattajiksi.

Kuninkaiden käytössä oli pakotuskoneisto, mutta demokraattisella enemmistöllä oli lisäksi moraalinen voima, joka vaikutti myös tahtoon eikä vain tekoihin.

En tunne yhtään maata, jossa yleisesti ottaen olisi vähemmän henkistä itsenäisyyttä ja aitoa keskustelun vapautta, kuin Amerikka, totesi Tocqueville ja varmasti hämmästytti monet.

Euroopan perustuslaillisissa valtioissahan oli mahdollista saarnata millaisia oppeja tahansa ja mikäli joku onnettomuudekseen asui absoluuttisesti hallitussa valtiossa, hän saattoi aina muuttaa sieltä pois.

Amerikassa taas enemmistö muodosti ajattelun ympärille pelottavan renkaan. Sen sisällä sana oli vapaa, mutta onnettomuus seurasi, mikäli sieltä uskalsi poistua.

Mitään auto-da fétä ei toki järjestetty, mutta vainoa oli luvassa joka päivä ja poliittinen ura oli toisinajattelijalta suljettu. Kahleet ja pyövelit olivat niitä karkeita instrumentteja, joita tyrannia aikoinaan käytti, mutta meidän aikanamme sivilisaatio on täydellistänyt itse despotisminkin, joka jo näytti kaiken oppineelta, totesi Tocqueville.

Demokratiassa tyrannia ei käyttänyt karkeita lyöntejä, vaan tunkeutui suoraan sieluun. Yksilölle annettiin vapaus ajatella kuten haluaa, mutta väärin ajattelemisen jälkeen hänestä tuli yhteiskunnassa muukalainen, jolle elämä kävi huonommaksi kuin kuolema.

Absoluuttiset monarkiat olivat saattaneet despotismin huonoon maineeseen, totesi kirjoittaja ja nyt oli oltava varuillaan, etteivät demokratiat rehabilitoisi sitä.

Itse asiassa Jean de la Bruyère kirjoitti satiirinsa ”suuruuksista” Ludvig XIV:n hovissa ja Molière esitytti pilkallisia näytelmiään hovimiehille.

Se valta, joka hallitsi USA:ta ei suvaitsisi tällaista leikinlaskua, arveli Tocqueville.

Amerikassa ei muuten vielä ollut lainkaan suuria kirjailijoita. Asia mahtoi johtua siitä, ettei kirjallinen nerous ole mahdollista ilman hengen vapautta ja sellaista Amerikassa ei ollut.

No, nykyään Amerikkakin on jo toista kuin 1800-luvun alkupuolella. Monet näyttävät olevan jopa sitä mieltä, että siellä on tai on ollut suuria kirjailijoita ja asiaa voikin pitää uskottavana.

Toki Amerikassa myös nykyään on hyvin selvästi toisistaan riippumattomia kulttuureita, jotka saattavat aivan estottomasti arvostella ja jopa rienata toisiaan ja tarvittaessa levittää valheita ja tehdä tyhjästä skandaaleja. Siinä mielessä henkinen vapaus lienee hyvinkin saavuttanut ja ylittänyt absoluuttisten monarkioiden olot.

Mutta luultavasti Tocqueville sentään tavoitti jotakin oleellista. Demokratiassa lauman vaikutusvalta nousee helposti hyvin suureksi, mikä puolestaan johtaa henkiseen taantumiseen, regressioon.

Myös meillä, täällä omassa demokratiassamme, näemme ympärillämme joka päivä, miten johtavat poliitikot esittävät lapsentasoisia väitteitä ja kieltäytyvät ymmärtämästä järjen argumentteja tai edes selviä faktoja.

Heitä seuraa hurraava lauma, joka demonisoi vastapuolen ja keksii mitä typerimpiä epiteettejä yrittäessään todistaa, etteivät nuo ihmiset missään tapauksessa saisi ajatella, niin kuin ajattelevat.

Ehkäpä tätä voitaisiin Tocquevillen hengessä kutsua demokraattiseksi mentaliteetiksi?

Tätä en sentään haluaisi tehdä. Kyllä demokratia on tietyissä vaiheissa osoittanut myös aitoa pluralismin sietoa ja sellaista poliittista asennetta, jota voisi nimittää suvaitsevaisuudeksi. Teoriassahan sellaisen arveltiin valistusajalla ilman muuta kuuluvan asiaan.

Mutta maailma muuttuu. Demokratia Amerikassa 1800-luvulla ei vielä ollut samaa kuin se on 2000 luvulla ja demokratia Suomessa 1900-luvulla oli monessakin suhteessa jatkuvan muutoksen tilassa. Nykyistä tilannetta sentään tuskin voitiin kuvitella.

Lienee mahdollista, että se pompöösi ilveily ja poliittisen suvaitsemattomuuden bakkanaali, joka nyt vallitsee ainakin median pintatasolla, jää lyhytaikaiseksi.

Toivotaan nyt ainakin.