Missä mennään?

Ylpeydestä ja tyhmänylpeydestä

Kun maailma taas täyttyy yksiäänisestä oman erinomaisuuden hymistelystä, saattaa olla sopimatonta problematisoida asiaa. Siksipä sen teenkin.

Tarkoitan tässä nyt erityisesti ylpeyttä –pride- jota perinteisesti pidetään kaikkien paheiden äitinä ja alkulähteenä. Ymmärtääkseni tämä näkökanta on ominainen etenkin ja aivan erityisesti itäiselle kirkolle, joita taitaa jo olla useitakin.

Itse kukin muistanee Dostojevskin kehotuksen: ”Nöyrry, ylpeä ihminen”. Se ei kaipaa erityisiä perusteluita ainakaan uskovaiselta, onhan raamatussa varsin selvästi todettu: ”Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon”.

Moderni maailma toki viis veisaa raamatun sanasta, mutta mitäpä sanoikaan Leo Tolstoi, joka yritti löytää tuon kirjan sekavuuksien takaa sen ihan oikean ja yksinkertaisen Kristuksen opin. Tolstoi näki ylpeydessä mielettömän yrityksen nostaa itsensä muiden yläpuolelle.

Yleensä ihmiset ymmärsivät, että se oli tyhmää. Sen sijaan he eivät ymmärtäneet, että yhtä tyhmää oli nostaa oma perheensä muiden yläpuolelle ja suurin mahdollinen tyhmyys oli oman kansan korottaminen yli muiden. .. Antiikissa tällaisen asenteen nimityksenä olisi ollut superbia, ylimielisyys, venäjäksi vysokomerie.

Mutta sanalla ylpeys saatetaan itse asiassa tarkoittaa montaa asiaa. Venäjässä ovat erikseen sanat gordost ja gordynja, jotka voisi kääntää ylpeydeksi ja ylpeilyksi. Edellinen voisi tarkoittaa –jos niin halutaan- tervettä itsetuntoa ja läntinen traditio pitääkin sitä asianmukaisena.

Mutta kuten ylevän ja naurettavan välinen raja on vain askeleen mittainen, niin on myös ylpeyden ja ylpeilyn välillä. Tässä kyse ei edes ole uskonnosta. Antiikin maailmassa ylpeys tarkoitti röyhkeyttä, joka ilmeni yrityksenä tunkeutua sellaiselle paikalle, jota ei ansainnut.

Tuomas Akvinolaisen käsityksissä ylpeys on kohtuutonta itsensä korottamiseen pyrkimistä (immoderatum excellentiae appetitum). Silloin ihminen joko luulee itsestään liikoja tai pyrkii olemaan jotakin, jota ei ole. Itseään ylistävät fariseukset kaiketi kuuluvat tähän kategoriaan, ovat olevinaan.

Vastakohta, pienisieluisuus (pusillanimitas) on toki synti sekin. Tässä, kuten kaikkialla on kohtuus se, joka on tavoiteltavaa ja kiitettävää. Mutta sehän se vaikeaa onkin, kun sille ei ole selkeitä rajoja eikä sääntöjä.

Ymmärrän, että postmodernismille ei mikään ole sinänsä eli olemukseltaan yhtään mitään ja että kyseinen sielunsairaus vaatii itselleen oikeutta määritellä kaikki asiat mielensä mukaan. Tätähän se tyhmänylpeys teettää.

Länsimaisen ja etenkin itämaisen perinteen mukaan on kuitenkin syytä lähteä siitä, että jossakin vaiheessa ylpeys paisuessaan muuttuu tyhmänylpeydeksi, jossa naurettavuus kohtaa häpeämättömyyden ja joka ansaitsee pikemmin ylenkatsetta tai sääliä, kuin arvostusta.

Kun tarkastelemme aikamme ilmiöitä, tuntuu tämä lähtökohta minusta viisaalta ja kohtuulliselta. Länsimaiselle ja etenkin amerikkalaiselle perinteelle ominainen pyrkimys viedä kaikki asiat äärimmäisyyksiin saakka, merkitsee silloin niiden turmelemista ja muuttamista hyveistä paheiksi.

Tämän käänteisen alkemian prosessin voimme tunnistaa yleensä kaikissa massatapahtumissa, joissa syntyy ihmislauma. Laumalla, kuten tiedetään, on omat ominaisuutensa, joista ehkä merkittävin on se älyllisen ja moraalisen tason lasku, joka syntyy siitä, että oma vastuu ja järki ulkoistetaan nimettömälle lajitoverien massalle.

V.A. Koskenniemi runoili asiasta aikoinaan:

Mi huuto ja hurraa kadulla kajaa?

-siellä tyhmyys aasinvaljaissa ajaa.

Siinä hurraavassa joukossa voimme varmuudella löytää paljon sitä itseään tyhmänylpeyttä, josta ajattelijoilla oli tapana varoittaa ennen postmodernismin evankeliumin tuloa.

On pakko sanoa, että pääministerin, kirkon ja valtion virastojen osallistuminen karnevaalikulkueeseen on jo sinänsä nauruhermoja kutkuttava asia. Ehkä vielä hullummaksi menee, kun suomalainen kankaita valmistava liikeyritys nuhtelee julkisesti ja tätimäisen hurskaasti jotakin valtiota sen harjoittamasta politiikasta.

Totalitaariselle ajattelulle on ominaista yksitasoisuus. Sen maailmassa ei ole erikseen julkista ja yksityistä, henkilökohtaista ja poliittista, liikeasiaa ja hallintoa, politiikkaa ja uskontoa. Ihmisoikeudet eivät sen mukaan ole mielipidekysymys edes tulkintansa puolesta, vaan kiveen hakattua totuutta, jota ei edes saa lähestyä älyllisestä näkökulmasta.

Oletan toki, että laumakokemus on yleisesti ottaen palkitseva. Tunnettuahan on, että niin sanottu aivojen heittäminen narikkaan aiheuttaa monille euforisen olon.

Toki jo vanha ja kunnianarvoisa utilitarismi kehotti antamaan kaikille toiminnoille arvoa sen mukaan, missä määrin ne toivat harjoittajilleen mielihyvää.

Mikäli siis tyhmänylpeilyyn osallistuminen, vaikkapa fariseusten joukossa istumalla tai kaikkea mahdollista suvaitsemalla ja kiittämällä tuntuu palkitsevalta, ei asiasta ole valittamista ainakaan utilitaristiseen tuomioistuimeen.

Ehkä jossakin kohden sentään saavutetaan tien pää ja silloin todennäköisesti ymmärretään jo itsekin, että ollaan jo monessa suhteessa kaukana naurettavuuden ja kohtuuttomuuden alueella.

Vai ollaanko siellä jo?