Portti länteen

Ikkunamme pois Euroopasta

Kustaa Vaasan poika Eerik keksi kuninkaaksi päästyään nimittää itseään järjestysluvulla XIV, mikä nyt oli mahtailun ja satuilun sekainen teko, mutta vastasi ajan henkeä.

Talonpoikaisen Kustaa Vaasan pojan oli joka tapauksessa tehtävä itselleen sellainen menneisyys, että kehtasi näyttäytyä kuninkaallisessa seurassa.

Erikin velipuolta, Juhanaa Iivana Julma tunnetusti nimitti talonpojan pojaksi eikä suostunut edes ottamaan vastaan hänen lähettiläitään. Heidän sopi asioida Novgorodin edustajien kanssa.

Mutta Eerikillä oli mahtavia suunnitelmia, kuten myös velipuoli Juhanalla. Eerikin tapauksessa kiinnostuksen kohteena oli länsi, Englannin valloittaminen, ei toki sotaisesti, vaan naimalla. Niinpä hän piiritti saarivaltakunnan neitsytkuningatarta Elisabethiä, joka ei kuitenkaan suostunut luopumaan vanhanpiian osastaan, johon oli mielistynyt.

Meidän kannaltamme tämä luultavasti oli onnetonta, sillä Ruotsin ja Englannin yhdistynyt merivalta olisi ollut kova sana. Meidän tervamme ja puustomme ja Suomenlahden reitin hallinta olisivat nostaneet uuden unionin ehkä maailman huipulle.

Venäjän-kaupan monopoli olisi taannut satojen prosenttien voitot. Elfsborgin hallinta Göta-joen suulla olisi taannut hyvät yhteyden Englantiin, joka puolestaan osoittautui kykeneväksi jopa vastustamaan upporikkaan Espanjan hyökkäystä.

Koko suunnitelman keskipisteenä oli siis Elfsborg, nykyisen Göteborgin edeltäjä, joka ainoana tarjosi esteettömän yhteyden länteen. Tanska-Norja tosin piiritti sitä molemmin puolin, mutta parempi sekin kuin jäädä riippuvaiseksi pitkästä meriyhteydestä Tanskan salmien kautta ja tanskalaisten mielivallasta, joka näkyi muun muassa juutintullin perimisenä.

Nöyryytyksiähän siinä aluksi jouduttiin kokemaan. Tanskalaiset valloittivat Elfsborgin kaksi kertaa ja luovuttivat sen takaisin vasta hävyttömän suurta korvausta vastaan.

Vuoden 1571 Elfsborgin lunnaita varten koko maa joutui maksamaan ns. hopeaveroa, joka oli kymmenen prosenttia omaisuudesta. Nuo hopeaveroluettelothan ovat säilyneet tähän päivään saakka ja on julkaistu myös meillä.

Mutta Ruotsi sai kostonsa aikanaan. Se valloitti 1600-luvulla koko niemimaan eteläosat ja pakotti siellä asuvat tanskalaiset alamaisikseen. Epäluotettaviahan he olivat ja snapphane-vastarintaliikkeen marttyyreitä ja sankareita muistellaan Tanskassa yhä, tiettävästi Skoonessakin.

Tanskalaiset näyttävät muutenkin aina jotenkin nauttivan siitä, kun ruotsalaiset, eli siis meikäläiset, saivat köniinsä.

Kun Göteborgista mennään suoraan etelään Kattegatin poikki, tulee vastaan Frederikshavnin kaupunki, jossa elää virkeänä ruotsalaisvastaisten sotien muisto.

Kaarle XII:n aikana ruotsalaisten laivaston tuhonneen Peter Tordenskioldin kunniaksi on Frederikshavnin kävelykadulle pystytetty patsas ja hänen nimelleen on myös omistettu muuan krouvi. Jälkimmäinen ei ole kovin häävi, mutta ihan mukavasti hilpeän tanskalainen alan laitos.

Sivumennen sanoen, myös Kaarlella (XII) oli suunnitelmia liitosta Englannin kanssa. Suomi, jossa kansa huokaili Isonvihan kauhuja kärsien, näyttää hänen silmissään jääneen aika perifeeriseksi. Norjassahan hän viimein sai kuulansa.

Miehiä Suomesta sentään oli saatu melkoisia määriä ja niitä oli aika lailla vielä siinä karoliini Armfeltin armeijassa, joka vuonna 1718 suurelta osalta tuhoutui perääntymismatkalla Norjan tuntureilla, tai oikeastaan vuorilla.

Mukana voidaan arvioida olleen myös Sulkavan poikia, mikä erityisesti huomattakoon (ks. http://www.rajapuro.net/savojr/norjan_retki.html ).

Mutta Göta-joen suisto pysyi meidän käsissämme. Sinnehän oli Kustaa II Adolfin aikana perustettu suorastaan kaupunki, Göteborg, joka siis oli ikkunamme Länsi-Eurooppaan ja kauemmaskin.

Jo 1600-luvulla Göteborg harjoitti kaukopurjehdusta ja 1700-luvulla sen Itä-Intian komppania paisui kukoistavaksi afääriksi. Sen vanhassa rakennuksessa sijaitsee nyttemmin Göteborgin kaupunginmuseo.

Komppania sai monopolin Hyväntoivonniemestä itään suuntautuville kauppamatkoille. Niitä tehtiinkin paljon. Laivastoon kuului myös alus nimeltä Finland, joka teki seitsemän retkeä Kiinaan ja muualle kaukaiseen itään.

Kaupunginmuseossa on kiinalaisia esineitä tämän aikakauden muistona ja tietenkin niitä levisi ympäri valtakuntaa. Sehän oli sitä aikaa, kun meilläkin opittiin posliinikupeista juomaan.

Göta-joen rannalla on muuten tänäkin päivänä muuan tuon ajan laivan replika: Gothenburg. Se teki muutama vuosi sitten matkan Itä-Aasiaan, mikä on moiselta alukselta aikamoinen suoritus. Sen takilakin näyttää noudattelevan uskollisesti vanhoja muotoja.

Göteborg vaikuttaakin, historiallisen roolinsa mukaisesti, varsin kosmopoliittiselta kaupungilta, enkä tarkoita vain sitä eksoottiselta näyttävää joukkoa, joka kansoittaa tiettyjä esikaupunkeja. Hisingen on sellaisena mainittu.

Kaupunkia vartioi linnoitus Skansen Lejonet, jonka huipulla seisoo valtava, kruunattu leijona miekka kädessä. Äkkiä katsoen sitä luulisi Suomen leijonaksi, joka oli olemassa tuon näköisenä jo Kustaa Vaasan hautajaisista (1560) saakka. Itse asiassa kyseessä on Leo Gothicus eli Götan leijona. Se näkyy mukavasti juutalaiselta hautausmaalta käsin.

Jälkimmäinen jo sinänsä todistaa kaupungin vanhoista läntisistä yhteyksistä, jotka näkyivät myös sen lehdistössä.

Göteborgs Handels- och Sjöfartstidning kunnostautui aikoinaan jatkosodan loppuvaiheessa julkaistessaan Suomelle osoitettuja viestejä, joiden kirjoittajiin kuului myös muuan Ilja Ehrenburg.

Viestin sisältönä oli lyhyesti sen, että Suomen olisi syytä irtautua sodasta niin pian kuin mahdollista.

Pakinoitsija Pekka Peitsi, eli U.K. Kekkonen totesi tähän asiaankuuluvasti ja happamasti, ettei sellaista mahdollisuutta ole.

Mutta sodasta päästiin sentään eroon ja vanhan valtakunnan itäinenkin osa sitten säilyi ilman venäläismiehitystä. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä tuhannet suomalaiset saapuivat Göteborgiin Volvon tehtaille ja aika paljon heitä siellä asuu yhäkin.

Muuan ihmiskohtalo kiinnitti huomiotani satamassa, oopperan lähellä.

Siellä on nimittäin Evert Tauben patsas, jonka on pystyttänyt Västanvind -seura. Tauben lauluistahan monet liittyvät juuri Göteborgiin:

Men akten er I gossar på Sveriges västra kust
som resen ut till havet och västanvindens pust!
Där givas många löften, men hållas ganska få,
nej, västanvind och flickor kan ingen lita på.

Ja niin edelleen. Taubehan on hieno meren trubaduuri.

Mutta tässä minua kiinnosti itse patsas tai pikemmin sen tekijä, sen on nimittäin veistänyt Eino Hanski.

Eino Hanskin taustan esittävät eri lähteet eri tavoin. Joka tapauksessa hän joutui lapsena Leningradin piiritysrenkaaseen ja säästyi hädin tuskin nälkäkuolemalta. Näistä ajoista kertoo koskettavasti hänen romaanitrilogiansa Pitkät vuodet, joka kannattaa ehdottomasti lukea.

Nuo kirjat ilmestyivät suomeksi jo 1960-luvulla ja jopa ennen Paavo Rintalan Leningradin kohtalosinfoniaa. Ne on siis kirjoitettu aika pian tapahtumien jälkeen ja niissä on vahva itse koetun maku.

Tässäpä siis aasinsiltaa siihen, miksi myös Göteborg kuuluu vähän niin kuin meidänkin valtakuntaamme, tarkoitan siis siihen näkymättömään perintöön, joka menneisyyttämme yhdistää.

Se katsoo kuitenkin länteen päin, mikä on ymmärrettävää. Katsokaamme me nyt sitten itään, kun kerran siellä päin olemme.