Saaristolaivaston vaiheista

Aikamoinen laivasto

Hans Norman (Red.), Skärgårdsflottan. Uppbyggnad, militär användning och förankring i det svenska samhället 1700-1824. Historiska media 2000, 414 s.

Historian elävöittäminen on nyt suosittua ympäri Eurooppaa, Venäjä mukaan luettuna. 1700- ja 1800- luvuilla käytettyjä pieniä sotalaivoja, tykkijollia on rakennettu ainakin Norjassa ja tiettävästi myös Tanskassa. Suomessa on tykkisluuppi Diana, joka järjestää yleisöristeilyjä. Osallistuin juuri hiljattain sellaiselle.

Isompiakin paatteja on liikkeellä. Venäjällä tehtiin parikymmentä vuotta sitten hieman pienennetty versio Pietari Suuren Shtandart-aluksesta ja juuri nyt on saatu vesille mahtava linjalaiva, Poltava. Suomen lehdet ovat varmaankin siitä jo paljon kirjoittaneet, mutta seuraan niitä huonosti.

Tässä nyt kuitenkin siis puhutaan saaristolaivaston pienistä soutualuksista.

Diana on kaiken kunnian ansaitseva yritys, vaikka siitä puuttuukin pääaseistus eli kaksi raskasta tykkiä. Nyt siinä on vain neljä nikhakaa, joilla toki saa tarvittaessa pauketta aikaan ja täytyyhän turistienkin mahtua kyytiin.

Joka tapauksessa tykkisluupit ja jollat olivat ne pääasialliset alukset, joilla saaristolaivastot aikoinaan operoivat. Lisäksi oli ruotsalaisilla muun muassa saaristofregatteja, jotka myös olivat periaatteessa nerokkaita aluksia ja myös af Chapmanin suunnittelemia, kuten jollat ja sluupitkin.

 Venäläisillä oli muun muassa shebekkejä, Välimereltä kopioituja kuten myös kaleerit, joita oli molemmilla osapuolilla, siis ruotsalaisilla ja venäläisillä.

Af Chapmanin kevyitä saaristoaluksia pidettiin nerokkaina ratkaisuina. Niitä valmistettiin halvalla sarjatuotantona suuria määriä ja ne kykenivät uhkaamaan myös suurempiaan. Käytännössä isot purjelaivat kuitenkin pysyttelivät avomerellä ja soutualukset hallitsivat saaristoa.

Itse asiassa molemmilla osapuolilla oli käytössään aivan samanlaisia tykkijollia ja tykkisluuppeja. Venäläiset olivat jo ennen Kustaa III:n sotaa yrittäneet lähettää vakoojia ruotsalaisille telakoille, mutta se ei onnistunut. Viipurin läpimurron yhteydessä he kuitenkin saivat käsiinsä Chapman-tyyppisen tykkijollan ja kopioivat sen.

Mainittakoon, että tuo tykkijollatyyppi oli jokseenkin samanlainen aina Pietarista ja Saimaalta Tanskaan ja Norjaan saakka. Sen suuri aika sattuu Ranskan vallankumoussotien ja Napoleonin sotien vaiheille, mutta samantyyppisiä aluksia osallistui vielä Krimin sotaankin.

Normanin toimittama artikkelikokoelma on aarreaitta alan harrastajalle ja siinä käsitellään monipuolisesti saaristolaivastoa ja sen edeltäjiä, sen sotilaallisia kykyjä ja puutteita kuin myös sen taloudellisia ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Kirjan bibliografia on harvinaisen vaikuttava ruotsalaisen ja suomalaisen kirjallisuuden osalta.

Puuttumatta tässä laajemmin saaristolaivaston (Ruotsissa tunnettu myös nimellä Arméns flotta eli armeijan laivasto) yleiseen problematiikkaan, totean, että Hans Normanin artikkeli Skärgårdskriget 1808. Förutsättningar, strategier och förlopp, tarjosi ainakin minulle joitakin uusia näkökohtia vuoden 1808 sotaan.

Kuten tunnettua, venäläiset hyökkäsivät talvella, minkä johdosta laivastolla ei voitu vaikuttaa heidän sotatoimiinsa. Toisaalta he jäivät vaille mahdollisuutta huoltaa joukkojaan meritse.

Tämä oli luultavasti hyvin harkittu strategia.

Ruotsin saaristolaivasto oli nimittäin ylivoimaisesti vahvempi kuin Venäjän. Siinä oli 256 alusta, kun taas Venäjällä niitä oli vain 168. Tosin tässä on huomioitava, etteivät kaikki laivat kummallakaan puolella olleet ilman muuta valmiita sotaan lähetettäväksi.

Itse asiassa laivaston tai siis laivastojen saattaminen sotakuntoon oli valtava operaatio, jossa tarvittiin rahaa, rahaa ja taas rahaa. Englanti, joka oli Ruotsin liittolainen, maksoi puolet Ruotsin sotamenoista, mutta kaikkea ei voinut saada rahallakaan. Muuan ongelma oli koulutettujen joukkojen puute.

Joka tapauksessa talvinen hyökkäys aiheutti ankaraa tuhoa Suomessa sijainneelle saaristolaivastolle.

Ristiinassa, Varkaudessa ja Turussa sijainneet laivat onnistuttiin polttamaan. Niistä Saimaalla oli vain kaksikymmentä ja ne mainitaan huonokuntoisiksi, mutta Turussa menetettiin 24 tykkisluuppia, 8 tykkijollaa, 2 parkassia ja 8 erikoisalusta. Niitä ei vihollinen siis kuitenkaan saanut, vaan ne poltettiin.

Mutta Viaporin antautuminen oli paljon pahempi isku. Sieltä venäläiset nimittäin saivat käsiinsä 94 laivaa. Niistä osa kärsi vaurioita räjähdyksessä, mutta joka tapauksessa antautumisen jälkeen osat olivat vaihtuneet: venäläisillä oli nyt 239 alusta ja se oli 2,5 kertaa ruotsalaista laivastoa vahvempi, kertoo Norman.

Englannin avomerilaivasto partioi Itämerellä ja piti venäläisen avomerilaivaston Paltiskissa. Yhdessä ruotsalaisten kanssa se oli venäläisille ylivoimainen vastustaja, jota ei kannattanut edes yrittää haastaa.

Kun Viapori sitten oli menetetty, olivat kuitenkin myös suuresti heikentyneet mahdollisuudet aloittaa Suomen takaisin valloittaminen hyökkäämällä yhdessä englantilaisten kanssa venäläisten selustaan ja katkaisemalla heidän yhteytensä. Saaristolaivastojen voimasuhteet, kuten sanottu, olivat myös kääntyneet nurin niskoin.

Huolimatta pahoista strategisista takaiskuista tilannetta ei vielä pidetty Ruotsissa mahdottomana. Kuten tunnettua, ruotsalaiset suorittivat monia maihinnousuoperaatioita etenkin Turun saaristossa ja pitivät tuota aluetta ja Ahvenanmaata vallassaan.

Nämä yritykset on jälkikäteen usein sivuutettu maininnalla ja leimattu jo etukäteen tuomituiksi. Normanin kuvauksessa tilanne kuitenkin näyttää toiselta. Maihinnousut tosin epäonnistuivat, eikä suurta kansannousua syntynyt, mutta ruotsalaisten toiminta esitetään varsin tarmokkaana ja aktiivisena.

Venäläisten puolella oli tätä aktiivisuutta hyvät syyt pelätä ja kirjoittaja kuvaa, miten itse venäläisten ylipäällikkö Buxhoevden joutui suin päin pakenemaan maihin nousseita ruotsalaisia ja jättämään heille sekä katetun illallispöydän että kaikessa kiireessä jopa oman miekkansa ja erinäisiä ritarikunnan arvomerkkejä.

Taistelut, joita käytiin lähinnä tykkisluuppien ja tykkijollien voimalla, olivat usein ankaria. Luettelo tykkisluuppi numero 67:n kärsimistä vaurioista Sandöströmin taistelussa kertoo karua kieltään.

Pikku alukseen oli osunut peräti 29 kappaletta suuria, 24 naulaisia kanuunakuulia, jotka olivat hajottaneet paikkoja ja tappaneet 4 ja haavoittaneet 12 miehistön jäsentä. Ihmeen kautta alus kuitenkin säilyi uppoamatta.

Sivumennen sanoen, ainakin puisen suuren sota-aluksen upottaminen tykkitulella oli suuri harvinaisuus. Sen sijaan se kyllä saatettiin ampua tuleen tai tehdä manööverikyvyttömäksi, jolloin se voitiin vallata entraamalla.

Grönvikssundin taistelussa 30.8. otettiin yhteen kuuden tunnin ajan. Venäläisillä oli 20 tykkisluuppia ja 4 tykkijollaa ja ruotsalaisilla 35 tykkisluuppia. Jälkimmäisistä menetettiin kaksi, joista toinen räjähti. Venäläiset sen sijaan menettivät 5 laivaa taistelussa ja 4 perääntyessään. Ruotsalaisten miestappiot olivat 122 kaatunutta ja 103 haavoittunutta. Tiedot venäläisten tappioista vaihtelevat, kertoo kirjoittaja.

Palvassa ruotsalaiset yrittivät estää venäläisten läpimurtoa 31 tykkisluupin voimalla. Vihollisella oli sen sijaan 23 tykkisluuppia, 52 tykkijollaa, 6 suurempaa alusta ja uiva patteri.

Viiden tunnin taistelun jälkeen von Rajalinin johtamat ruotsalaiset, jotka olivat menettäneet yli 100 miestä kaatuneina ja haavoittuneina, perääntyivät.

Normanin artikkeli on kiintoisa ja koko kirjaa voi suositella asianharrastajille. Sen puutteena näkisin kuitenkin venäläisen näkökulman puutteen. Muuten siinä on paljon nimenomaan Suomeen liittyvää aineistoa aiheista, joita suomenkielisessä kirjallisuudessa on aika niukasti käsitelty.