Eurooppalaiset arvot

Eurooppalaiset arvot

EU:n perussopimuksen toisessa artiklassa määritellään unionin arvot. Ne ovat ihmisarvon, vapauden, demokratian, tasa-arvoisuuden, laillisuuden ja ihmisoikeuksien kunnioitus, mukaan lukien vähemmistöihin kuuluvien oikeudet. Yhteisölle on luonteenomaista pluralismi, diskriminaation välttäminen, suvaitsevaisuus, oikeudenmukaisuus, solidaarisuus ja miesten ja naisten tasa-arvo.

EU:n arvoja on myös tulkittu eri tavoin mm. tietyn professori Michael Emersonin toimesta. Hän on löytänyt 12 käskyä, joihin kuuluvat demokratia ja ihmisoikeudet, ”neljä vapautta” eli yhteismarkkinat, vapaa liikkkuvuus, asuminen ja työskentely EU-kansalaisille, sosiaalinen kumppanuus, monikansallisuus ja nationalismista luopuminen, sekulaarinen multikulturalismi, antitotalitarismi ja antimilitarismi, kuitenkin ilman pasifismia, ulko- ja sisäpolitiikan monivektorisuus, kolmitasoinen hallinto: ylikansallinen, kansallinen ja alueellinen, eurooppalaisten demokratioiden avoimuus kaikille sekä EU:n rajojen kehittyminen, jatkuva muuttuminen.

Jo ensi silmäykseltä on tietenkin selvää, että tämä arvoluettelo käytännössä tarkoittaa irtisanoutumista eurooppalaisesta perinnöstä sellaisena kuin se on käytännössä ollut. Sitä tarkoittaa jo vapaa liikkuvuus ja nationalismin kieltäminen. Nationalismihan on ollut Ranskan vallankumouksesta lähtien Euroopan kenties merkittävin uudistusliike, joka tietenkin ilmeni myös erottautumisena muista kansallisuuksista ja josta seurasi sivilisaatiomme merkittävä dynaamisuus ja monimuotoisuus, johon valitettavasti myös liittyi lukuisia sotia. Jälkimmäiset eivät toki sinänsä olleet mikään uutuus ja 1800- 1900-lukujen nationalistiset sodat tuskin olivat suhteellisesti ottaen sen pahempia kuin esimerkiksi 1500-1600-lukujen uskonsodat. En toki kumpiakaan vähättele.

Toinen radikaali irtisanoutuminen Euroopan perinteisistä arvoista koskee uskontoa. ”Sekulaarinen multikulturalismi” on tietenkin kaiken sen vastakohta, mitä Euroopan tuhatvuotinen traditio on uskonnollisesti edustanut aina 1700-luvulle saakka. Multikulturalismin toinen ulottuvuus, avoimuus siirtolaisuudelle eli käytännössä Euroopan siirtomaaroolin hyväksyminen ja nimenomainen korostaminen on tietenkin vastakohta sille aiemmalle roolille siirtomaaisäntinä, joka oli tärkeä osa monien maiden taloutta ja kulttuuria 1500-luvulta 1900-luvulle saakka.

On ilmeistä, että EU:n arvot eli siis jo kanonisoidut nykyiset eurooppalaiset arvot, jotka edustavat katkosta eurooppalaisessa traditiossa ja joita on pikemmin pidettävä ihanteena kuin olemassa olevan asiaintilan kuvauksena, ovat syntyneet tietyn historiallisen kehityksen tuloksena. Tietyssä määrin ne heijastavat muuttunutta todellisuutta eivätkä pelkkää toiveajattelua.

Siten esimerkiksi se seikka, jota kuvataan sanaparilla ”sukupuolten tasa-arvo”, perustuu pitkälti muuttuvan työelämän vaatimuksiin. Miesten tietty erikoisasema työelämän avainaloilla on nyt suuressa määrin menetetty eikä ole välttämättömyydestä johtuvia syitä pitää sitä yllä.

Monet pykälät arvojulistuksessa ovat tietenkin mitä suurimmassa määrin tulkinnanvaraisia. Lain kunnioitus, laillisuusperiaate pätee ilmeisestikin kaikissa vakaissa ja toimivissa valtioissa, mutta tarkoittaako se myös sitä, ettei laillisesti vallittua hallitusta saa kumota vallankaappauksella? Vai voidaanko kumouksen kautta valtansa hankkinut hallitus tunnustaa, mikäli se vaikkapa kannattaa samoja poliittisia pyrkimyksiä kuin EU:n maiden enemmistö tietyllä hetkellä? Kysymys on ratkaisevan tärkeä esimerkiksi suhtautumisessa Ukrainaan.

Entä mitä tarkoittaa oikeudenmukaisuus? Tästä pykälästä kai voidaan todeta, että sen vastakohdan kannattaminen ainakin olisi kovin sopimatonta, vaikka tuskin on mahdollista ilman muuta määritellä mitä itse asia käytännössä tarkoittaa.

Suvaitsevaisuus kuuluu hyvään käytökseen ja herrasmies sietää aina tietyn määrän epäoikeudenmukaisuutta itseään kohtaan, mikäli arvioi sen tuottavan merkittävää etua ja onnea toiselle arvostettavalle henkilölle. Sen sijaan alastonta hävyttömyyttä ja röyhkeää piittaamattomuutta toisten eduista ja tunteista ei voi kovin pitkälle suvaita.

Raja menee jossakin ja sen tarkka piirtäminen on jo ajatuksena hullunkurinen. Osviittana voi olla vain Paasikiven usein korostama Augenmass, jonka voisi suomentaa vaikkapa suhteellisuudentajuksi. Suvaitsevaisuuden tulisi mitä ilmeisimmin ulottua kaikkeen vakavaan ajatteluun ja sen julkiseen esittämiseen, mutta ei sen sijaan sellaisiin vaatimuksiin, jotka velvoittaisivat toisinajattelevat kumartamaan jonkin kuppikunnan arvoja ja symboleita.

Vähemmistöjen oikeuksia ei sivistysmaissa yleensä poljeta, toki niiden täytyy pysyä sellaisissa rajoissa, etteivät ne loukkaa enemmistön oikeuksia, muu olisi absurdia. Avain toimivaan yhteisöön löytyy tässäkin sietämisestä ja sovittelusta. Aitoa pluralismia ei edistetä boikoteilla ja sanktioilla, jotka loukkaavat enemmistöjen näkemyksiä. Naiivi rehentely ”suvaitsevaisuudella” ja kilpailu suurimman suvaitsijan tittelistä ei ole järkevää eikä kohtuullista politiikkaa. Reaalipolitiikan aseena arvot ovat tympeä keino. ”Periaatepolitiikan” ehdottomana auktoriteettina ne ovat suora tie henkiseen ja aineelliseen konkurssiin.

Lyhyesti voisi sanoa, että eurooppalaiset arvot ovat kokoelma miellyttävästi kaikuvia sanoja, joiden toteuttaminen on kiitettävä pyrkimys ja sopii kenelle tahansa. Mikäli niitä pidetään absoluuttisina arvoina, joiden rikkominen on aina ehdottomasti rangaistavaa, joudutaan tilanteeseen, jossa EU voi halutessaan erottaa kaikki jäsenensä ja jäljelle jää vain autio oikeuspalatsi, jossa kaikuvat komeat mutta tyhjät sanat maanosamme illan pimetessä.

Kaikki me tässä maailmassa kunnioitamme hyvä arvoja ja toivomme niiden toteutumista. Ennen vanhaan tällaisissa yhteyksissä tunnettiin myös käsite arvokkuus. Sen menettämistä pidettiin melko ikävänä asiana. Se voi tapahtua monella tavalla myös politiikassa: mikäli ihminen kesken poliittisen puheen ryhtyi tolkuttomasti karjumaan, kuten muuan saksalainen viiksiniekka tai mikäli vaikkapa käytti puheessaan katuslangia, oli hän luopunut arvokkuudestaan ja asettanut kyseenalaiseksi kykynsä ajatella ja toimia tasapainoisesti ja oikeudenmukaisuutta tavoitellen.

Arvokkuus ja hillitty käytös myös politiikassa voisivat olla hyvänä ojennusnuorana myös nykyisessä politiikassa. Suuret tunteenpurkaukset ja arvoihin liittyvien latteuksien hehkuttaminen saattavat olla myyvä metodi politiikassa, mutta helposti ne peittävät näkyvistä sen, mistä todella on kysymys. Mikäli joku ei allekirjoita EU:n arvojulistusta, niin ei se vielä merkitse sitä, että hän on antikristuksen asialla. Julistukset ovat julistuksia eivätkä ne maksa mitään. Maailmassa tapahtuu paljon oikeasti kiinnostavaa, pahaenteistä ja vaarallista aivan konkreettisella tasolla. Sillä tasolla niihin myös kannattaa kiinnittää huomiota.

Neuvostoliitto julkaisi aikoinaan maailman vetävimmät julistukset ja sai kuin saikin miljoonat kannattamaan omaa politiikkaansa. Monia hyviä arvoja se kannattikin, mutta entäs sitten? Eivät ne sielläkään toteutuneet.