Ukrainan muistot

Ukrainan muistot

Moni muistaa varmaan vielä laulun Nataliasta, jonka silmissä jostakin syystä hohti viha. Hän toivoi kovasti vapaata Ukrainaa.

No, Ukraina vapautui ja Nataliakin lienee ollut ainakin jonkin aikaa tyytyväinen ellei nyt suorastaan hurmoksessa, kuten tällaisissa tilanteissa usein ollaan. On ilmeistä, että Ukraina oli yksi niistä entisen Neuvostoliiton alueista, jotka kuvittelivat olevansa toisten riistämiä. Itse Venäjäkin huokasi taakan alla, kun sen oli elätettävä Keski-Aasia ja muita syrjäseutuja.

Tuon ajan mytologian mukaan neuvostojen maa joutui syytämään rikkautensa ulkomaille kaiken maailman takapajuisten toverien auttamiseksi ja sai lähinnä vihat palkakseen. Lisäksi vielä Venäjän taakkana itse tasa-arvoisten liitossa oli kärsiä ja uhrautua kaikkien muiden puolesta. Eipä ihme, että maa Jeltsinin johdolla otti rohkean askeleen ja itsenäistyi. Tätä muistellaan yhä jokaisen vuoden kesäkuun 12. päivänä.

Neuvostotalous, joka oli rakennettu autarkiseksi ja alueellista työnjakoa omassa maassa toteuttavaksi, halvaantui kun maa hajosi. Ruostevyöhykkeet alkoivat rapistua kaikissa tasavalloissa, joissa nyt orientoiduttiin globaalisen työnjaon vaatimusten mukaan. Venäjä löysi ennen pitkää oman hyllynsä raaka-aineista ja energiasta, mutta muilla on ollut vaikeampaa.

Georgian ja Ukrainan rikkaus on perinteisesti ollut legendaarinen. Georgia tuotti Neuvostoliitolle etelän hedelmiä, viinejä ja jopa teetä. Siellä elettiin leveästi eikä kumarreltu Moskovaa muuten kuin muodon vuoksi. Ukrainakin kukoisti kuin vain raudan ja hiilen valtakunta noina aikoina saattoi. Kun vankkaan teollisuuteen ja raaka-aineiden tuotantoon lisättiin mahtava maatalous, niin mikäpä oli kukoistaessa.

Mutta Neuvostoliiton hajottua menivät markkinat ja vanhat tuotanto- ja jakeluketjut katkesivat. Sokkiterapia merkitsi sitä, että nyt oli kilpailtava koko maailman kanssa ja se oli liian kova pala neuvostokauden ansarituotannolle. Georgialaiset kuorma-autot eivät olleet enää kenellekään tarpeellisia ja parempaa teetä sai Intiasta. Ukrainakaan ei enää ollut välttämätön vilja-aitta, sillä viljaa tuppaa maailmanmarkkinoilla olemaan vaivaksi asti. Sama koskee myös kivihiiltä ja mustaa metallurgiaa, paitsi jälkimmäistä korkeasuhdanteen aikana.

Niin Georgia kuin Ukrainakin ovat tavallaan Neuvostoliiton orpolapsia. Vanhaa suomalaista sanontaa käyttäen ne ovat jääneet armottomiksi tai pikemminkin tylyjen maailmanmarkkinoiden armoille. Äiti-Venäjä, jonka ottama avioero käynnisti Neuvostoliiton hajoamisen, on aika pitkälle pystynyt pitämään lapsiaan ja lapsipuoliaan vanhan öljyä ja kaasua välittävän napanuoran päässä. Tämä siitä huolimatta, ettei vanhaa tuotantorakennetta ole voitu palauttaa.

Nyt Venäjä näyttää ruvenneen vaatimaan tapaamisoikeutta ja enempääkin. Taitaapa pyrkiä joissakin tapauksissa holhoojaksi. Monen mielestä uhkakuvana häämöttää uusi Neuvostoliitto, jonka nimenä on Euraasian Unioni.

Vielä aivan hiljattain monet asiantuntijatkin puhuivat vähätellen tuosta unionista ja jotkut tekevät niin vieläkin. Ei kuitenkaan ole erityistä syytä epäillä, että Putin on tosissaan, kun hän nimittää Euraasian unionia Venäjän politiikan ykkösprioriteetiksi. Mutta nyt saattaa jo olla aika miettiä asiaa uudestaan.

Tämän unionin pitäisi olla eräänlainen vastine Euroopan Unionille, tosin tietenkin ilman edellisen puutteita ja epäkohtia, kukapas sellaisia suunnittelisi. Unionin pitäisi taata Euraasian ydinalueen muodostuminen uudeksi itsenäiseksi keskukseksi sen sijaan, että se nykyiseen tapaan koostuisi muiden suurvaltojen periferioista. Tämän uuden muodostuman ydin on tietenkin Venäjä, mutta 140 asukkaan valtio ei voi vielä olla suurvalta. Lisäksi tarvittaisiin ainakin yli 40 miljoonan Ukraina ja sen lisäksi mieluusti vielä puolen sataa miljoonaa henkeä Keski-Aasiasta ja Kaukasukselta. Ehkä muualtakin.

Mikäli Unionissa olisi noin kaksi ja puolisataa miljoonaa asukasta, alkaisi se jo näyttää vakavasti otettavalta voimatekijältä etenkin, mikäli sillä olisi nykyaikainen huipputeknologinen miljoona-armeija. Tämän voiman ylläpitäminen tietenkin vaatisi toimivaa taloutta. Viimeinen, mutta ei suinkaan vähäisin vaatimus on, että tuon unionin pitäisi olla ainakin tietyssä kohtuullisessa määrin yhtenäinen. Pitäisi olla jokin voima, joka saisi Keski-Aasian muslimivaltiot, Kaukasian ylpeät kristityt, Ukrainan kovia kokeneiden talonpoikien jälkeläiset ja kukaties vielä muutkin kannattamaan kuulumista yhteen.

Mikä voisi olla se sementti, joka nyt, pian neljännesvuosisadan kuluttua reaalisosialismin romahduksesta saisi kansat ympäri Euraasian mannerta solidaarisiksi Moskovan johtamalle liitolle? Voisiko sellaisena voimana toimia ajatus yhteisistä taloudellisista eduista? Tämä ei tunnu vakuuttavalta. Globaalisaatiolta sulkeutuvan uuden unionin taloudellinen kohtalo voisi olla pian sama kuin Neuvostoliiton.

Voisiko uutena ideologiana toimia traditionalismi, joka käy rohkeaan taisteluun eurooppalaisen kulttuurin rappioilmiöitä vastaan? Vaikka venäläisten ja myös ainakin osin ukrainalaisten arvot tutkimusten mukaan poikkeavat keskimäärin melko lailla eurooppalaisista, ei tämäkään varmasti riitä yhdessä pitäväksi liimaksi. Sellaiseksi käy vielä vähemmän Lev Gumiljovin historiantulkinta, jonka mukaan Euraasian mantereen kansat kuuluvat luonnostaan yhteen ja ovat aina eläneet keskenään hedelmällisessä symbioosissa. Saahan sitä kirjoitella.

Näitä myyttejä voi kaikin mokomin tarjota kansalle ja mobilisoida poliittisen teknologian keskuksia niitä levittämään, kaikenkarvaisista dosenteista puhumatta. Historiaa voi kirjoittaa tarkoituksenmukaisesti, mutta on vaikeampi saada ihmiset uskomaan sellaista, mitä he eivät tahdo. Euraasian kansat ja valtiot ovat liian kirjava kokoelma hallittavaksi uuden Neuvostoliiton menetelmin. Ja vanhan Neuvostoliiton menetelmät on jo käytetty loppuun. Myöskään uusi Pyhä liitto ei tule onnistumaan.

Luulen, että olemme astuneet kurittomien kansojen ja torimellakoiden aikakauteen. Jokaisen imperiumista haaveilevan kannattaa panna tarkoin merkille, mitä Ukrainassa tapahtui.

Maassa oli demokraattisesti ja vieläpä varsin rehellisillä vaaleilla valittu johto. Oli kaikki syyt odottaa, että maan hallitus ja presidentti hallitsisivat siihen saakka, kuin heidän valtiosäännön mukaan tulikin hallita. Toisin kävi. Tapahtuneen mullistuksen syitä ei välttämättä kannata etsiä vallanpitäjien häikäilemättömyydestä. Itse asiassa he käyttäytyivät huomattavan joustavasti ja pitkämielisesti aina siihen saakka kun jostakin syytä alettiin määrätietoisesti ampua ihmisiä.

Tämä murhaaminen oli se ratkaiseva askel, joka sai Janukovitšin hallinnon legitimiteetin romahtamaan ulkomaailman silmissä. Kuka lienee ampunut? Jos Janukovitš itse antoi käskyn, niin hulluhan se oli.

Mistä koko hässäkkä sitten oikein alkoikaan? Kyseessähän oli vapaakauppasopimus EU:n kanssa ja vaihtoehtona Euraasian unioni. Jostakin kumman syystä nämä kaupan vapauden ja kansainvälisen työnjaon edistämistä tarkoittavat instituutiot ovat toisensa poissulkevia. Euraasia tarjosi mannaa putkesta ja Eurooppa työttömyyttä, hikeä ja kyyneliä. Silti jälkimmäistä puolustettiin niin suurella intohimolla, että monesta näytti jo siltä, että enemmistö on asialla.

Siitä ei taida olla kysymys. Aktiiviset vähemmistöt ne kaappauksia järjestävät ja roskajoukko (mob) on aina mobilisoitavissa, jos ajat ovat ankeat ja organisoija kehtaa luvata tarpeeksi suuria palkintoja.

EU:hun liittyneen Puolan esimerkki on saattanut tässä tapauksessa olla se tekijä, joka antoi pontta epäkiitolliselle barrikadirähinälle kumiluoteja ja vesitykkejä vastaan.

Uskottava lupaus paremmasta on jo parempi kuin lupaus kurjuuden jatkumisesta. IMF:läinen matokuuri saattaisi pitkällä tähtäimellä viedä myös Ukrainan nousuun, kuten se on vienyt Puolankin. Euraasialla on kovin vähän tarjottavanaan muuta kuin mahtavia puheita ja rumpujen päristelyä. Ne vetoavat etenkin sellaisten ihmisten suurvaltasovinistisiin vaistoihin, joiden otsalohko on kytketty pois käytöstä esim. alkoholin avulla tai adrenaliinin eritystä lietsomalla.

 Hankala puoli asiassa on, että isovenäläisillä on omat marssinsa ja toisilla taas omansa. Enää ei molempia saada marssimaan samoihin riveihin ja kun muutama aluksi tapetaan, saavat loput aivan valtavasti lisää puhtia. Tämähän nähtiin Balkanilla, jossa aluksi harva uskoi että veljeskansat voisivat oikeasti sotia.

Harva osasi ennustaa näitä Ukrainankaan rähinöitä. Olin pari vuotta sitten Kiovassa ja asustelin Maidanin kupeessa sijaitsevassa hostellissa. Kaikki oli mallikelpoisen rauhallista ja saatoin vain ihastella sitä, miten rauhanomaisesti Timošenkon kannattajien kestomielenosoitus Kretšatikin varrella sujui. Poliittisen kulttuurin sivistyneisyydestä toinen hyvä näyttö oli vaalihuoneistossa, jossa meitä ystävällisesti kehotettiin seuraamaan parlamenttivaalien suorittamista, mikäli asia sattui kiinnostamaan.

Nuokin vaalit todettiin myös kansainvälisten tarkkailijoiden mielestä rehellisiksi, mutta niinpä vain katutappelijat toivat omat lakinsa siihenkin maahan. Täytyy vain toivoa, että jostakin löytyvät ne lahjomattomat ja yhteistyökykyiset poliitikot, jotka palauttavat järjen ja kunniallisen käytöksen tuohon poliittiseen kulttuuriin. Demokratiaanhan kuuluu, että myös ikäviä enemmistöpäätöksiä siedetään aina seuraaviin vaaleihin saakka.

Ehkäpä Venäjäkin voisi oppia jotakin tapahtuneesta. Mikäli Moskovassa ihan oikeasti toivotaan sellaista Euraasian unionia, joka koostuu puoliksi tai täysin vastahakoisista ja esivallan päätöksiä kunnioittamattomista kansoista, niin masokistejapa siellä ollaan.

Muuan duuman merkittävimmistä humoristeista, Vladimir Žirinovski ehdotti aikoinaan, että Turkki pitäisi kansanäänestyksellä liittää Venäjään. Sen voisi tehdä demokraattisesti, koska venäläisiä on enemmän ja he äänestävät liitoksen puolesta. Pelkään pahoin, etteivät he ainakaan enää äänestäisi. Ehkä nyt aletaan ymmärtää, ettei kannata äänestää myöskään Ukrainan liittämisen puolesta. Vanha suomalainen sananlasku kertoo: ”Taidossa on talon pito eikä paljossa väessä”.