Venäjät pysyvät erillään

Venäjän maiden kerääminen ei onnistunut

Kiovan Venäjä oli keskiaikainen valtiomuodostuma, joka kärsi kroonisista valtataisteluista. Sen epävakauden yhdeksi syyksi on helppo osoittaa kummallinen perimysjärjestys, jonka mukaan hallitsijasuvun vanhimmalle veljelle kuului suuriruhtinaan asema Kiovassa. Se kantoi kunnianimeä ”Venäjän kaupunkien äiti” jo ennen Putinia...

Jo ennen kuin mongolit vuonna 1240 hävittivät Kiovan, oli valtakunta menettänyt yhtenäisyyden ja jakaantunut keskenään vihamielisiksi ruhtinaskunniksi. Mongoliherruus hävitti loputkin Venäjän yhtenäisyydestä. Novgorodin, Vladimirin, Liettuan ja Moskovan ruhtinaskunnat koettivat parhaansa mukaan pärjätä voimakkaiden muukalaisten kanssa, milloin yhteistoiminnan, milloin vastarinnan avulla. Jälkimmäinen oli yleensä huono valinta mongolilais-tataarilaisen valloittajan kanssa asioitaessa, sillä se ei tunnustanut muuta ulkopolitiikkaa kuin ehdottoman antautumisen.

Nöyrä yhteistoiminta ainakin mongolien ja tataarien suuntaan oli siis järkevä valinta ja siinä kunnostautui niin Novgorod kuin etenkin Moskova, joka vuonna 1380 Dimitri Donskoin johdolla pystyi pysäyttämään tataarien hyökkäyksen. Idän vainolaisen liikkuvien ratsujoukkojen lopullinen lyöminen kesti kuitenkin vielä vuosisatoja. Krimin kaanit, jotka olivat osmannien yliherruuden alaisia, olivat vielä 1700-luvulla pahana päänsärkynä Venäjälle.

Taistellessaan toisiaan vastaan venäläiset ruhtinaskunnat eivät kainostelleet käyttää apunaan niin tataareita kuin puolalaisiakin. Lopputuloksena joka tapauksessa oli enimpien Venäjän maiden kerääntyminen Moskovan ruhtinaan käsiin. Merkkinä ylemmyydestään tämä ryhtyi käyttämään suuriruhtinaan ja sitten 1400-luvulla tsaarin nimitystä.

”Venäjän maat kerättiin” Moskovan toimesta ja tätä on pidetty historiallisesti kohtalokkaana sen vuoksi, että samalla koko Venäjän joutui omaksumaan mongolilais-tataarilaisen valtakunnan poliittisen ajattelun, joka oli despoottinen ja käytti aseenaan terroria. Novgorod ja Pihkova olivat itse asiassa tasavaltaisesti hallittuja valtioita, joissa ruhtinaan valta rajoittui sotapäällikön ja tuomarin tehtäviin. Politiikasta päätti vetše-kokous, joka muistutti antiikin Kreikasta tunnettua suoraa demokratiaa.

Moskova kukisti nämä vapauden saarekkeet verisesti ja armottomasti n1400-1500-luvuilla. 1600-luvulla Ukrainan kasakat alistuivat Moskovan alaisuuteen vuoden 1654 Perejaslavlin sopimuksella, joka ajan tapojen mukaan ei itse asiassa ollut mikään molempia osapuolia sitova sopimus vaan ”traktaatti”, joka merkitsi Moskovan valtaa.

Pietari Suuren aikana Venäjä modernisoitui ja muuttui hahmoltaan länsimaiseksi. Uusi pääkaupunki Pietari ja tsaarin saama keisarin (imperator) arvonimi korostivat tätä seikkaa.

Poliittisen vapauden kukoistusta tämä ei tarkoittanut. Legendaarista vapautta nauttineet kasakat, jotka Suuressa Pohjan sodassa osoittautuivat keskusvallan kannalta vaaralliseksi elementiksi, pantiin nyt kuriin. Myös Pietari hallitsi armottomalla terrorilla. Hänellä oli kaikki syyt pelätä kansansa tyytymättömyyttä ja myös hän valitsi pelon aseekseen.

Katariina II:n aikana ”Venäjän maiden keräämisen” prosessi edistyi merkittävästi, kun valtakuntaan liitettiin Krim ja Mustan meren pohjoisranta. Myös ”perivihollinen” Puola jaettiin ja Venäjä sai leijonan osan sen maista ja samalla itselleen leppymättömän sisäisen vihollisen.

Muukalaisten tulo monikansalliseksi muodostuvaan valtakuntaan oli varsinaisesti alkanut Pietarin aikana Baltian ja Vanhan Suomen myötä. Katariinan aikana toisuskoisten määrä lisääntyi runsaasti: katoliset, juutalaiset ja muslimit olivat nyt tärkeä lisä ortodoksien ja protestanttien hallitsemaan uskonnolliseen kirjoon. Jopa buddhalaisia kuului Venään valtakuntaan niin Kalmukiassa kuin Burjatiassa.

Aikoinaan oli tapana puhua kolmesta ”Venäjästä” (Rus): Iso Venäjä, Vähä-Venäjä ja Valkovenäjä. Joskus tähän lisättiin vielä Punainen Venäjä eli Galitsia. Viime mainittu jäi osittain Venäjän valtakunnan ulkopuolelle aina toiseen maailmansotaan saakka, jolloin Stalin liitti sen Neuvostoliittoon. Tätä ”vapauttamista” oli haikailtu jo ensimmäisessä maailmansodassa.

”Venäjän maiden kerääminen”, sobiranie russkih zemel, on vuosisatojen mittaan nähty Venäjän historialliseksi tehtäväksi samaan aikaan kun Venäjä itse asiassa on ollut monikansallinen imperiumi Vielvölkerstaat, kuten tunnettu saksalainen tutkimus asian ilmaisee.

Edellä mainitut useat ”Venäjät” on usein haluttu käsittää yhdeksi ja samaksi kokonaisuudeksi huolimatta siitä, että niiden välillä on aina ollut merkittäviä eroja. 1800-luvulla haluttiin sanan ”Ukraina” käyttö jopa kieltää, samoin kuin ukrainan käyttö kirjakielenä. Sama koski valkovenäjää. Kaikkien venäläisten sopi opetella kunnon isovenäläistä kieltä. Vaikka Venäjän suuriin myytteihin kuuluu, ettei valtakunnassa ketään syrjitty kansallisuutensa, kielensä tai uskontonsa takia, voidaan todeta, että vähemmistöjen taholla asia usein ymmärrettiin toisin.

Ukrainalaiset, joita kohdeltiin melko yliolkaisesti ja kutsuttiin nimellä hohol, olivat tietyltä osin syrjittyyn asemaansa varsin tyytymättömiä, mikä ilmeni jo 1800-luvulla. Neuvostoliitto, joka koketeerasi vapaalla kansallisuuspolitiikallaan, tuli antaneeksi ukrainalaisille kansallista liikkumavaraa, jonka Moskova hyvin pian ymmärsi vaaralliseksi virheeksi oman totalitaarisen päämääränsä kannalta.

Juuri samaan aikaan kun Ukrainassa aloitettiin kansallisuuspolitiikan ”normalisointi”, koettiin siellä myös ennenkuulumattoman tuhoisa nälänhätä. Ukrainalaiset laskevat nämä kaksi asiaa yhteen, vaikka tutkijat yleisesti epäilevätkin, että sinänsä rikollisella joukkotuholla olisi ollut nimenomaan etnisen puhdistuksen tarkoitusta.

Kuten tunnettua, ”yhtenäiseksi ja jakamattomaksi” julistettu Venäjä hajosi vuoden 1917 bolševikkikaappauksen jälkeen kuin korttitalo. Bolševikit onnistuivat ”kokoamaan” useita alueita, niin Ukrainan kuin Kaukasuksen, vaikka vierasheimoiset Puola, Baltia ja Suomi pääsivät karkuun.

 Toisessa maailmansodassa palautettiin sitten valtakuntaan ne osat ”Venäjistä”, jotka olivat kuuluneet imperiumista eronneeseen Puolaan, Itävallan seuraajavaltioihin ja Romaniaan. Baltian maat saivat taas kunnian anoa liittymistä tasa-arvoisten kansojen perheeseen, mutta Suomi jäi ulkopuolelle.

Kun Neuvostoliitto hajosi liitontasavaltojen rajalinjoja myöten, oli kyse harvinaisen perusteellisesta tuhosta. Monikansallisen Venäjän imperiumin kannalta se oli katastrofi. Valtakunnan väkiluku ei ainoastaan puolittunut, myös sen suurimman kansallisuuden edustajista 25 miljoonaa jäi ”ulkomaille”, rajojen taakse.

On sanottu (Michael Todd), että Venäjä kesti ”arvokkaasti” kansallisen katastrofinsa, johon liittyi myös taloudellinen syväsukellus. Venäläisten kansallisen itsetunnon kannalta kuohuttavaa oli, että heistä tehtiin monissa vasta itsenäistyneissä valtioissa toisen luokan kansalaisia, joita vaadittiin omaksumaan enemmistön kieli. Tämä tilanne on nähtävä sitä taustaa vasten, että neuvostoaikana propaganda ei väsynyt selittämästä sen avun suuruutta, mitä venäläiset olivat antaneet vähemmille veljilleen. Kyseessä oli siis eräänlainen valkoisen miehen taakka, jonka kantamisesta ei kiitosta herunut. Sen sijaan venäläisen väestön sortoa, väkivaltaistakin, tapahtui uusissa valtioissa paljon.

Aleksandr Solženitsyn kannatti Neuvostoliiton hajottua toisheimoisten vapaata pääsyä pois imperiumista, myös Kaukasuksella. Sen sijaan olisi muodostettava slaavilainen liitto, johon kuuluvat ”Venäjät” eli Venäjän federaation lisäksi Ukraina, Valko-Venäjä ja Kazakstan. Viimemainitun paikka oli joukossa siksi, että koko valtio oli neuvostokauden mielivaltainen luomus ja sen raja erotti Etelä-Siperiassa miljoonia venäläisiä emämaastaan. Solženitsynin näkemystä pidettiin tuohon aikaan monella taholla hyvin tasapainoisena ja kohtuullisena.

Putinin tavoitteena, jopa ykkösprioriteettina on nyt Euraasian liiton luominen. On sanottu, että kyseessä on vain eufemismi Venäjän ja Ukrainan liitolle. Itse asiassa Keski-Aasian tasavallat ovat tälle luomukselle pikemminkin rasite, kuten ne olivat Neuvostoliitollekin.

Olipa miten tahansa, Ukraina on osoittautunut hankalaksi kiveksi uuden suurvallan rakentamisessa. Ilman Ukrainaa 140 miljoonan asukkaan Venäjä ei nykymaailmassa täytä vielä suurvallan saappaita, mutta mikäli se yrittäisi liittää Ukrainan itseensä väkisin, saisi se ilmeisesti sellaisia ruoansulatusvaivoja, että viimeisetkin haaveet suurvallan palauttamisesta voitaisiin unohtaa.

Tässä ei kannata kerrata koko sitä historiaa, joka johti Krimin liittämiseen Venäjään. Ilmeistä on, ettei tämä ollut Putinin tavoittelema lopputulos. Kaksi miljoonaa krimiläistä on kehno korvike neljällekymmenellekuudelle miljoonalle ukrainalaiselle. Suurvallan rakentaminen on Moskovalle nyt vielä paljon kauempana kuin se oli vielä viime vuoden lopulla.

Venäjällä vaikuttaa lunatic fringe, jonka edustajat ovat kunnioittaneet Suomeakin vierailuillaan. Heidän mielikuvissaan on mahdollista rakentaa miljardin venäläisen mahtava valtakunta. Kun Euraasian ydinalue olisi tämän joukon hallinnassa, tulisi siitä maailman keskus, jonka kulttuurinen mahti pystyisi syrjäyttämään länsimaisen rappiosivilisaation. Sotilaallisesti tämä valtakunta olisi voittamaton, uusi tuhatvuotinen luomus, jota kukaan ei pystyisi edes haastamaan.

Tässä unelmassa ei ole muuta vikaa kuin että se on tolkuton eikä miltään osin realistinen. Ikävä totuus on, että jopa Venäjän maiden kerääminen on nykyisenä maailmanaikana Moskovalle mahdotonta. Euromaidan kaikessa vastenmielisessä uhossaan on osoitus siitä, mitä on odotettavissa kaikille imperialisteille, jotka haluavat alistaa kansoja ilman niiden suostumusta. Ennen maailmassa tällaiset ongelmat hoidettiin terrorilla. Nykyään se on mahdotonta.

 Ne, jotka vetävät yhtäläisyysmerkit Putinin ja Hitlerin tai Putinin ja Stalinin välille ovat kovin pinnallisia. Ymmärrän hyvin näiden rinnastusten käytön herjauksena, jonka tarkoitus on korostaa kohteen häikäilemättömyyttä ja moraalittomuutta. Tällaisille arvioille on tiettyjä perusteita ja niitä kannattaa pohdiskella tasapainoisesti. Samaan aikaan on terveellistä myös miettiä muiden suurvaltojen, kuten USA:n toimintatapoja.

Myös USA:n presidenttejä on verrattu Hitleriin, mutta vertaus on yhtä ontuva kuin Putininkin kohdalla. Kaikesta huolimatta Venäjä ei ole vielä terrorivaltio eikä totalitaarinen. Se on ennen muuta nykyoloissa keskisuuri valtio, joka kärsii kroonisista ongelmista niin talouden, demografian kuin politiikankin alalla. Se on valtio, jolla on suuri itäinen naapuri ja joukko ikäviä ja vihamielisiä alamaisia Kaukasuksella. Nyt se myös uhkaa jäädä yksin läntisessä maailmassa, jossa esiintyy halua pudottaa se sivistysmaiden joukosta.

Taas kerran kaikki alkoi hyvillä tarkoituksilla ja päättyi kuten tavallisesti. Putinin politiikka on johtanut hänen omien tavoitteidensa kannalta katastrofiin ja tilannetta voi pitää pikemminkin säälittävänä kuin pelottavana. Jälkimmäinenkin kehitysmahdollisuus on tietenkin hyvä pitää mielessä. Historia ei ole mitään matematiikkaa, jossa tuleva kehitys voitaisiin todistaa. Krimin kriisi on tästä hyvä esimerkki.