Menneen maailman hahmoja

Karmannyi intelligent. Dostojevskin Karmazinov ja muut Riivaajien intellektuellit

Kun Dostojevski kirjoitti Riivaajat, hän tunsi aiheensa. Ne intelligentsijan edustajat, jotka olivat laatineet Vallankumouksellisen katekismuksen, murhanneet toverinsa ankaran suunnitelmallisesti ja jotka levittelivät omista yhteyksistään ja taustavoimistaan fantastisia mystifikaatioita, olivat hänelle tuttuja hahmoja. Dostojevski oli itsekin ollut riivaajien villitsemä. Kirjan nimi tulee siitä Luukkaan evankeliumin kohdasta, jossa Jeesus ajoi pahat henget sikoihin.

Edvard Radzinski on huomannut, että Dostojevskin seinänaapureina hänen Kuznetšnyi pereulokin asunnossaan asui tsaarinmurhaajia, narodovoltseja.

Radzinskin spekulaatioita siitä, että kirjailija olisi tuntenut vallankumoukselliset naapurina ja juuri tämän johdosta aikonut korjata suhtautumistaan heihin, ei tarvitse ottaa vakavasti. Joka tapauksessa kirjailijan omat kokemukset Petraševskin piiristä jo tekivät hänestä tämän alan asiantuntijan. Dostojevskin kirjeenvaihdosta käy myös ilmi, että älymystö kannatti kritiikittömästi terroristeja, mikä kauhistutti häntä.

Toki Dostojevskin henkilögallerialle, etenkin Riivaajissa, on myös löydetty vastineensa todellisuudessa, mikä ei tietenkään tarkoita, että kohteet olisi kuvattu tarkoin ja todellisuudelle uskollisina. Kyseessä olivat ideaalityypit. Nerokkaan kirjailijan kynästä lähteneinä ne muodostuivat jo sinänsä todellisiksi. Syyttä ei Nikolai Berdjajev Venäjän historiaa pohtiessaan etsinyt avainta sen hahmojen ymmärtämiseen juuri Dostojevskin teoksista.

Riivaajissa ovat keskushahmoina demoniset vallankumoukselliset. Sellainen oli Pjotr Stepanovitš Verhovenski, joka muistuttaa Mihail Petraševskia tai Sergei Netšajevia. Toinen samanlainen on Nikolai Stavrogin, joka myös kuuluu kyynisten nuorten vallankumouksellisten aateliin. Tätä ryhmää kiehtoo rikos, joka todistaa sen oman ylivertaisuuden.

Vähemmän lahjakkaita älyllisesti olivat Šigaljovilaiset ja itse Šigaljov, jonka lahjakkuutena oli viha kaikkea itseään korkeampaa kohtaan ja kyky hävittävään toimintaan. ”Hän on Fourier, mutta hurjempi kuin Fourier”, lausui hyväksyvästi Pjotr Verhovenski, jonka mielestä tuollainen tyyppi oli tarpeen pitämään kansa aisoissa. Johtamiseen sitä ei tarvittaisi, se tehtävä oli varattu Verhovenskeille.

Lahjakkuutensa puolesta keskinkertainen oli myös Arina Virginskaja, joka omaksui ”kaikkein uusimmat vakaumukset”. Hän oli koulutuksen saanut kätilö eli povituha, nihilisti ja feministi, jonka luotaantyöntävyys oli poliittisesti motivoitua. Siis täysin moderni tyyppi ja tuohon aikaan uusi maailmassa laatuaan.

Kiinnostavia ovat kuitenkin myös Riivaajien vähemmän keskeiset ja vähemmän radikaalit tyypit. Stepan Trofimovitš Verhovenski oli Pjotrin isä. Venäläisittäin olisi luontevaa sanoa, että tämä liberaali oli tuon demonisen radikaalin synnyttäjä, roditel. Hän oli 40-luvun liberaali, jonka mielestä kauneus oli pelastava maailman. Tälle sanomalle nauroivat pilkallisesti niin hänen poikansa kuin tämän aatetoverit.

Stepan Trofimovitš oli hyväntahtoinen, mutta hänen heikkotahtoisuutensa teki hänestä hirviön, joka ei pystynyt olemaan vanhempi ja kasvattaja. Hän oli sentimentaalinen lallus, jonka murheita lapset pakotettiin kantamaan. Eipä ihme että ”lasten” sukupolvi ei voinut kunnioittaa tuollaisia isiä.

Stepan Trofimovitš puhui mielellään ranskaa eikä oikein tuntenut venäläistä rahvasta, jonka puolesta hän kuitenkin kärsi tai ainakin pelkäsi vielä joutuvansa kärsimään, sillä hän oli kyhännyt jonkun salaperäisen vapaamielisen artikkelin ja pelkäsi voivansa koska tahansa joutua sen johdosta kuka ties vaikka Siperiaan karkotetuksi tai peräti ruoskittavaksi... Itse asiassa mikään ”vaarallinen” taho ei liene huomannut koko artikkelia tai mikäli oli huomannut, ei kiinnittänyt siihen erikoisempaa huomiota.

”…liberaali –idealisti.

Ruumiillistuneena syytöksenä

isänmaasi eessä seisoit sa.”

Näin siteeraa kirjailija aikakauden runoilijaa ja asettaa tämän ylevän kielikuvan rinnalle kertomuksen siitä, miten tuo liberaali loputtoman laiskottelun ja mukavuuden lomassa tuhertaa paperille joitakin mitättömyyksiä, joita kukaan ei tule lukemaan. Siitä, että näin on käyvä, hän syyttää isänmaansa sortojärjestelmää: ”Kuka on elämänurani katkaissut ja tehnyt siitä jerelašin? Menköön perikatoon koko Venäjänmaa! –ja arvokkaasti hän löi esille valttinsa –tietenkin hertan.” Jerelaš –sekasotku oli muuan korttipeli ja itse asiassa se saattoi olla Stepan Trofimovitšin merkittävin toimiala.

Epäilemättä Stepan Trofimovitš oli huono luonne, joskaan ei paha ja hän oli turhamainen, vaikka narsistinakin melko keskinkertainen. Machiavellisti tai sadisti hän ei ollut lainkaan. Intelligentsijan joukossa ei tällainen tyyppi ole pahimmasta päästä.

Koominen narsisti sen sijaan oli Karmazinov, jonka hahmon arvellaan heijastavan Ivan Turgenjevia. Myös Karmazinov kuului ”isien” sukupolveen ja oli liberaali. Hän oli oleskellut paljon ulkomailla ja aikoi taaskin jättää Venäjän. Lähtiäisiksi hän oli valmistautunut lukemaan tätä varten kirjoittamansa runon Merci, mistä tosin ensin kursaillen kieltäytyi. Tätä varten järjestettiin kirjallinen matinea. Sen emäntä kertoi aikovansa kiinnittää salin seinään marmoritaulun, jossa kerrottaisiin, mitä suuri eurooppalainen ja venäläinen kirjailija oli täällä aikoinaan tehnyt.

Karmazinovin nimi muistuttaa venäjän sanasta karman –tasku. Mahdollisesti tässä on viittaus ”kesytettyyn” eli venäläisittän ”taskussa pidettävään” (karmannyi) intelligenttiin.

Dostojevskin kertojanääni sanoo, että Karmazinov oli epäilemättä nero, ”mutta minkä vuoksi täytyy meikäläisten herrojen nerojen kunnioitettavan ikänsä lopulla käyttäytyä kuin poikanulikat?”

Karmazinovilla oli saliin astuessaan ”viiden kamariherran ryhti yllään”, kuten Ida Pekarin käännös kertoo. Hänellä oli ”hieman liian rämisevän kimakka ääni, hieman naismainen ja samalla jalosyntyiseen aateliseen tapaan hieman teeskentelevä”.

Teeskentelevä oli myös Karmazinovin puhe, jonka aluksi hän selitti, että runossa oli niin sydämestä laulautuvia säkeitä, ettei niitä voinut mitenkään esittää yleisölle ja että hän aluksi olikin kieltäytynyt. Koska hän kuitenkin oli vannonut, ettei koskaan enää kirjoittaisi mitään, niin hän nyt kuitenkin pitäisi tämän viimeisen esityksensä.

Tämän jälkeen seurasi kaksi painoarkillista ”mitä teeskentelevintä ja hyödyttömintä lörpöttelyä, joka vielä esitettiin niin ylhäisen alentuvasti, että se suorastaan loukkasi yleisöä”.

Aiheesta ei oikein saanut selvää, se oli jonkunlaista tilintekoa, Dostojevskin kertoja toteaa, ”mutta mitä ja mistä –kukapa sen ymmärsi”. Dostojevski kuvasi myrkyllisesti iäkkään ja pullean esitelmöitsijän itsekeskeistä tarinaa ensi suudelmastaan ja syvämietteisyydestä, joka kiteytyi rakastetun ”riemuisaan” huudahdukseen: ”Rikosta ei ole olemassa!!!” Tähän runoilija vastasi, ettei silloin ollut vanhurskauttakaan jolloin molemmat alkoivat ääneen itkeä ja erosivat ainiaaksi.

Esitelmöitsijän jaaritus jatkui. Sen mukaan Venäjä oli tehnyt henkisen vararikon, paitsi kirjailija itse, joka oli sen yläpuolella, siellä olivat ateismit, darwinismit, moskovalaiset kirkonkellot, byronilaista maailmantuskaa ja niin edelleen. Tarpeeksi kestettyään yleisö alkoi äännellä ja joku jopa sanoi kovalla äänellä ”Herra Jumala millaista roskaa!”

Karmazinov arveli tämän johdosta retorisen pilkallisesti, että yleisö oli varmaankin häneen jo perin kyllästynyt. Se pitikin paikkansa. Vastoin odotuksia suurin osa yleisöä alkoi karkean venäläiseen tapaan rahvaanomaisesti kommentoida esitelmää, mikä hämmästytti ja loukkasi eurooppalaistunutta kirjailijaa.

Koska eräät suurmieheen ihastuneet naiset joka tapauksessa vaativat kirjailijaa jatkamaan, tämä luki vielä loppurivit, joissa torjui lukijan pyynnöt vielä kerran kirjoittaa jotakin. Sitä suurmies ei enää aikonut tehdä, vaikka lukija sitä polvillaan pyytäisi. Esitys loppui kiitokseen: ”Merci, merci, merci!”. Hullunkurisempaa päätöstä suurmiehen uralle ei olisi voinut keksiä. Karmazinov ei enää ollut pelkästään naurettava.

Dostojevski halveksii Karmazinovin kyynisyyttä. Ivan Verhovenskin hän antaa sanoa, että maaorjakin kunnioitti itseään enemmän kuin tämä, joka ”oli kieltänyt Jumalansa”. Vallankumous, jota hän oli valmistellut nimittäin pelotti häntä ja hän valmistautui sitä pakenemaan ja ehkä myös ilmiantamaan. Tämä siitä huolimatta, että hän oli itse siitä moraalisessa vastuussa. Karmazinov oli intelligentti sen roolin takia, jonka se hänelle tarjosi ja jota hänen narsisminsa kaipasi. Moraalisena tyyppinä hän oli vielä vanhempaa Verhovenskiäkin kurjempi.

1840-luvun liberaalit, jotka Venäjän historiassa tunnetaan ”isien” sukupolven nimellä, ovat Riivaajissa kuitenkin lähinnä koomisia. ”Poikien”, Verhovenskin ja Stavroginin hahmot ovat myös traagisia, mutta näitä seuraileva intelligentsijan lauma pelkästään vastenmielinen. Riivaajat ovat menneet sikoihin. ”Nuo tuollaiset ne ensimmäisinä tuntisivat olevansa hirvittävän onnettomia, jos Venäjä yhtäkkiä todella muuttuisi perustuksiaan myöten, vaikkapa erimerkiksi juuri heidän mielensä mukaiseksi, sekä tulisi äkkiä rikkaaksi ja onnelliseksi…”

Joka tapauksessa, kaiken takana on syvä intellektuaalinen murros. Uskonto on menettänyt merkityksensä. Ellei Jumalaa ole, onko kaikki luvallista? Entä voisiko ihminen itse luoda Jumalan, olla Jumala? Miksi sitten ei?

Kuten voi odottaakin, nämä kysymykset ovat alati Dostojevskin intelligenttien mielessä, niin Riivaajissa kuin muissakin teoksissa. Ne olivat eurooppalaisen älymystön piirissä olleet ajankohtaisia jo Ranskan vallankumouksesta lähtien ja vaivaisivat nykyään myös suomalaista älymystöä, mikäli sen henkinen liikkumavara ulottuisi niin syvälle.