Voi voittajia!

Valloittajan taakka

Tuntemattoman sotilaan lopussa Väinö Linna toteaa, että Suomelle lankesi sodassa voitetun kohtalo, mutta ei kuitenkaan voittajan taakkaa. ”Viimeinen tykistökeskitys, johon suomalaiset eivät enää saaneet vastata tuntui sanovan ”Voi voitetuita”. Mutta, sanoo kirjailija ”heidän ei tarvinnut sentään pelätä sen kaiussa kuuluvaa ääntä: Voi voittajia!”

Voittajan osa on epäkiitollinen, mitä hyökkääjät kautta historian ovat harvoin ymmärtäneet. Kansa, joka kukistetaan, vastaa vihalla. Sen kurissa pitäminen maksaa paljon ja saattaa olla lopultakin toivoton tehtävä kuten venäläiset saivat huomata Puolassa. Alueiden ja ihmisten saattaminen omaan valtapiiriin on erittäin riskialtis ja todennäköisesti huonosti tuottava investointi.

Saksassa ja Japanissa unelmoitiin imperiumista, herruudesta ja riiston tuottamasta vauraudesta. Vauraus tuli, mutta vasta sitten kun nämä maat oli kukistettu ja pommitettu maan tasalle. Jos valloitussuunnitelmat olisivat onnistuneet, olisivat ne saattaneet joutua käyttämään kaiken energiansa oman suojatun ja taantuvan geschlossene Handelsstaatinsa ylläpitämiseen samaan aikaan kun vapaa maailma ympärillä olisi nopein askelin kehittynyt. Näinhän Neuvostoliitolle kävi.

Suomessa Neuvostoliitto ei enää jatkosodan jälkeen ryhtynyt valloituspolitiikkaan. ”Äärimmäisen itsepäiset” suomalaiset, kuten Molotov heitä luonnehti, olivat melko vakuuttavasti osoittaneet, mitä väkeä he olivat.

Neuvostoliiton päätös oli Suomen kohdalla varmasti yhtä viisas kuin se oli valloitettujen alueiden suhteen typerä, mutta mitä muuta maa saattoi tehdä, jos se kärsi niin valtavia ihmismenetyksiä? Kostollakin on oikeutuksensa ja logiikkansa ja näissä yhteyksissä on yhä arvossaan muutoin haalistunut kunnian käsite.

Entä, jos Suomi olisikin voittanut sodassa? Olisiko sitä pitänyt sen johdosta surkutella?

Tähän voi yrittää vastata katsomalla, mitä tapahtui, kun Suomi oli vielä voittaja, hetken aikaa.

Suomen nuori älymystö oli jo heti Venäjän vuonna 1917 romahdettua kiirehtinyt auttamaan veljeskansoiksi miellettyjä itäkarjalaisia. Syystä tai toisesta apua ei aina haluttu ottaa vastaan. Joskus itäkarjalaisten heimoveljien suhtautuminen vaikutti lähes yhtä nuivalta kuin suomalaisten asenne Kuusiseen ja hänen Suur-Suomeensa sitten pari vuosikymmentä myöhemmin.

Mutta toki karjalaisten joukossa oli Suomeen myönteisesti suhtautuvia, niitäkin, jotka olivat valmiita siihen liittymään. Lisäksi oli bolševikkien vallankaappauksen jälkeen yhä enemmän niitä, jotka suhtautuivat vihamielisesti sikäläiseen tyranniaan ja olivat kärsineet sen terrorista. Mutta vuosien 1918-22 retkikunnat eivät menestyneet ja tekivätpä vielä hieman pahojaankin niille, joita piti auttaa.

Suomalaisista joukoista tuli Itä-Karjalan miehittäjiä kohtalon oikusta. Kun Stalin vastoin kaikkea todennäköisyyttä jätti aloittamansa talvisodan kesken ja kun Hitler vielä vuoden 1940 lopulla kielsi Neuvostoliittoa laajentamasta Karjalais-Suomalaista SNT:tä luonnollisille rajoilleen eli merelle, tuli Suomesta yllättäen osa ekspansiivisen Saksan johtamaa itään hyökkäävää rintamaa.

Määräävänä tekijänä tämän uuden asetelman syntymisessä oli nimenomaan sattuman leikki, jonka ennustaminen etukäteen olisi ollut mahdotonta ja jonka johtaminen Suomen aiemmasta historiasta olisi ajanhukkaa. Suomi ei ollut suurvalta, vaan moukka suurten sakkilaudalla ja sen mahdolliset roolit määräytyivät niiden pelitilanteista käsin

Valloittajat ja miehittäjät ovat yleensä suurvaltoja. Sellainen rooli avautuu pienelle maalle yleensä vain vielä heikompiin naapureihin nähden. Agendalla on usein ollut etninen puhdistus, joka ei vieläkään ole tainnut menettää viehätystään tämän maailman nationalistien silmissä.  Se, että Suomi pääsi miehittämään suurvallan aluetta, kuuluu historian paradokseihin ja on yksi niistä tekijöistä, jotka myötävaikuttavat siihen, että meiltä niin usein unohtuu suhteellisuuden taju omaa rooliamme ja merkitystämme arvioitaessa.

Suurvallat puolestaan ovat aivan normaalisti olleet korskeita miehittäjiä, joiden harrastuksiin on kuulunut alistetun maan ja kansan kunnian ja kulttuurin häpäiseminen. Hitlerin ei tarvinnut itse keksiä miehitysvandalismia, sille oli pitkät perinteet jo ennen muinaisia roomalaisia. Jopa valistuksen lipunkantaja Napoleon sortui järjettömään hävitykseen ja häpäisyyn, joka jälkimaailman silmissä vaikuttaa lähinnä säälittävältä, mikä sitten tarkoitus lieneekään ollut.

Joka tapauksessa myös suomalaiset saivat kyseenalaisen kunnian astua eräänlaiseen suurvallan rooliin tullessaan Itä-Karjalan miehittäjiksi. Mahdollisen kunnian ohella tähän rooliin sisältyy aina myös vastuu. Tuhannet ihmiset joutuvat miehityksessä aina miehittäjän armoille, joskus jopa näistä täysin riippuvaisiksi pelkän hengissä pysymisenkin kannalta.

Karjalassa kävi juuri niin. Yli kahdeksankymmentä tuhatta naapurimaan kansalaista, lähinnä naisia ja lapsia, joutui miehittäjän armoille ilman oikeastaan mitään toimeentuloa tai varastoja. Nehän perääntyjä oli parhaansa mukaan hävittänyt. Kun 3,8 miljoonan asukkaan Suomi sai niskoilleen vielä 60000 sotavankia ja pian sitten vielä saman verran inkeriläisiä, olikin elätettävien määrä talvisodan perinnön raunioittamassa maassa kasvanut erittäin merkittäväksi. Siinä nyt oli vastuuta kannettavaksi.

Me tiedämme, miten vankien kanssa kävi. Sekä heidän että leireille keskitetyn venäläisväestön keskuudessa heikko ravinto ja nälkiintyneisiin iskeneet taudit koituivat aivan liian monen kohtaloksi. Oli kovin harvinaista, että joku olisi tahallaan tapettu, mutta nälkätalven 1941-1942 kuolleisuus nousi katastrofaalisen korkealle. Vangeilla se oli jopa liki 30 prosenttia.

 Nämä ihmiset olivat miehittäjän vastuulla, mutta konkreettista vastuun kantajaa ei myöhemmin löydetty millään. Syitä tapahtuneeseen löytyy toki etsivälle vaikka kuinka: perunapula, määrätyn ruokavalion löytämisen mahdottomuus ja korvaavien annosten heikko taso. Tauditkin vaivasivat ja viime kädessä juuri ne myös tappoivat. Mutta eivät tässä selitykset päästä pälkähästä, kyllä vangit olisi pitänyt saada pysymään hengissä tavalla tai toisella.

Ei ole ihme, että myöhemmissä jälkipuinneissa suomalaisten rooli Itä-Karjalassa on nähty nimenomaan vanginvartijoina ja etnisen puhdistuksen valmistelijoina. Toteutettiinhan valloitetulla alueella jopa eräänlainen jako vuohiin ja lampaisiin, se asetti pois siirrettäviksi määrätyt venäläiset karjalaisia ja muita ”heimokansoja” huonompaan asemaan.

No, epäilemättä paikallisista venäläisistä suuri enemmistö oli saapunut sinne viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana, joten neuvostojen maan kansallisuuspolitiikassa voitiin ounastella olleen samanlaisia päämääriä kuin sittemmin Baltiassa: pikkukansojen muodostama keskipakoinen vaara voitaisiin eliminoida muuttamalla alueen kansallisuussuhteita. Entinen kansallinen enemmistö olikin jo kahdessa vuosikymmenessä muuttunut pieneksi vähemmistöksi.

Siviiliväestön keskittäminen leireihin ei sinänsä ollut perusteetonta. Sen oleskelu hajallaan laajalla maaseudulla olisi pian synnyttänyt hallitsemattoman partisaaniongelman. Jopa USA eristi japanilaiset kansalaisensa leireille, vaikka partisaaniuhka lienee Amerikassa ollut kovin vähäinen.

Amerikkalaisten politiikka oli tietenkin kaikkea muuta kuin esimerkiksi kelpaavaa. Omien kansalaisten erotteleminen vuohiin ja lampaisiin etnisen taustan mukaan lienee myös rikkonut kaikkia sivistyneen maailman lakeja ja periaatteita vastaan. Tässä suhteessa suomalaisten politiikka, joka kohdistui vallatulla alueella oleskeleviin ei-kansalaisiin oli paljon vankemmalla pohjalla.

Mutta miksi leireihin keskitettiin vain venäläisväestö? Eikö tässäkin ollut määräävänä nimenomaan etninen alkuperä, joten kysymys oli syrjivästä ja jopa sortavasta politiikasta?

Asia oli täsmälleen näin. Sen taustana on helppo nähdä oletus siitä, että karjalaisiin nähden kyse oli vapautuksesta eikä valloituksesta, kun taas venäläiset olivat vihollismaan kansalaisia, joiden isänmaallinen velvollisuus oli vastustaa valloittajaa eli tässä tapauksessa siis suomalaisia. Varmemmaksi vakuudeksi Stalin oli tätä asiaa radiopuheessaan heinäkuussa 1941 vakavasti teroittanut.

Venäläisiä siis pidettiin suomalaisten taholla prima facie isänmaansa patriootteina, joita ei voinut velvoittaakaan uskollisuuteen vihollista kohtaan. He eivät myöskään saaneet maata, sillä he olivat odottamassa siirtoa, joka tapahtuisi sodan jälkeen. Karjalaisten kanssa oli toisin. Heidäthän oli vapautettu.

On kummallista, että tämä perusasia suomalaisten vapautusmissiosta ja sen seurauksista usein nykyään unohtuu, kun Itä-Karjalan miehityksestä puhutaan. Se ei suinkaan unohtunut Neuvostoliiton turvallisuuspalveluilta, jotka olivat aina ja kaikkialla loputtoman kiinnostuneita valtion vastaisesta toiminnasta ja sopimattomista asenteista. Karjalaiset, suomalaisista puhumattakaan, olivat tietenkin jo ryhmänä epäilyttäviä.

Mannerheimin miekantuppipäiväkäskyssä vuodelta 1941 puhuttiin Karjalan ”noususta” ja sen ”omista pataljoonista”, jotka jo marssivat suomalaisten riveissä. ”Nousu” oli kuitenkin pelkkä floppi ja heimopataljoonien suosio jäi vähäpätöiseksi. Neuvostoliiton kannalta miehitysvallan kannattajat kuitenkin olivat maanpettureita. Sikäli kuin asia koski petturuuden sotilaallista ilmenemismuotoa, oli sotalaki lakonisen yksioikoinen. Siitä sai Suomessakin kuolemantuomion, mutta yllättävää kyllä, näin tapahtui heimosotureille Neuvostoliitossa vain melko harvoin.

Joka tapauksessa Itä-Karjalan siviiliväestö ei odottanut Puna-armeijan vapauttajia yleisen riemun tunnelmissa. Suomeen evakuoitiin vajaa kolmetuhatta paikallista asukasta, joista nelisensataa oli suomalaisia ja inkeriläisiä. Enempää ei kyytiin mahtunutkaan.

Puna-armeijan saapumisesta riemuitsivat ilmeisen vilpittömästi venäläiset, joiden kokemukset miehityksestä olivat yleensä hyvin ikäviä, vaikka tilanne olikin ensimmäisen nälkätalven jälkeen oleellisesti parantunut. Karjalaiset sen sijaan saivat havaita, että heitä vanhan vallan palattua paheksuttiin ja pyrittiin jopa eri tavoin rankaisemaan siitä, että he olivat jääneet miehittäjän valtaan ja ilmeisesti viettäneet siellä hyvää elämää.

Tästä todistivat myös turvallisuuselinten tiedot. Pelkästään Aunuksesta saatiin useita kymmeniä tietoja, joiden mukaan elämää miehityksessä oli kehuttu. Työ oli ollut kohtuullista, palkka normaali ja ostettavaa yllättävän paljon. Säästöillä jotkut olivatkin hankkineet esimerkiksi uutta vaatetusta. Oma lehmä oli turvannut hyvän ravinnon ja niin edelleen. Parempaa se oli ollut kuin kolhooseissa.

Mitä tulee miehittäjiin, lähes yksimielinen näkemys oli, että sotilaat olivat käyttäytyneet korrektisti, naisia ei loukattu, ihmisiä ei pahoinpidelty, oltiin jopa ystävällisiä. Viisaasti kyllä, suuri osa väestöä oli pitänyt välimatkaa miehittäjiin, mutta ei myöskään näitä mitenkään vastustanut, mikä olisikin ollut kovin paljon pyydetty.

Niinpä puna-armeijan johdon –kenraaliluutnantti Štykov-  piirissä haluttiin rangaista Karjalais-suomalaisen SNT:n karjalaista väestöä siirtämällä koko porukka itään, ilmeisesti Kazakstaniin. Näinhän tehtiin jo sodan kestäessä monille vihollisen kanssa liian hyvin viihtyneille kansoille, joista nykyisin parhaiten muistetaan tšetšeenit, Volgan saksalaiset ja Krimin tataarit. Stalinilla ei henkilökohtaisesti ollut mitään tämänlaatuista barbariaa vastaan noin periaatteessa.

Karjalaisia ei kuitenkaan siirretty. Paikallisen puoluejohtajan Gennadi Kuprijanovin mukaan tämä oli hänen ansionsa. Karjalaisten puolesta puhuvia argumentteja oli muun muassa ”menestyksellinen” partisaanitoiminta, jonka tuloksia kyseiset herrat itse villisti paisuttelivat. Muutakin löytyi, Neuvostoliiton sankareita oli ja muita mallikelpoisia suorituksia.

Kuprijanov ei keksinyt juttua omasta päästään. On ilmeistä, että uhka koko kansan karkotuksesta oli olemassa. Karjalaisten tapauksessa joukko olisi jopa ollut aivan sopivan kokoinenkin moista deportaatiota varten. Miksi Stalin päätti toisin?

Kuprijanovin ansioita ja argumentteja ei kannattane vähätellä. Itse hän nostaa ne keskeisiksi. Lisäksi voidaan kuitenkin vielä muistaa yksi tekijä: Itä-Karjalan kohdalla kyseessä ei ollut autonominen alue tai piirikunta, eipä edes autonominen tasavalta. Kyse oli yhdestä Neuvostoliiton kuudestatoista liitontasavallasta ja sen kantakansallisuudesta.

Karjalais-suomalainen SNT ei ollut enempää eikä vähempää kuin karjalais-suomalainen valtio, joka oli vapaaehtoisesti liittynyt Neuvostoliittoon. Se oli perustettu, kun joulukuun 1939 Suur-Suomi eli Kuusisen niin sanotusti johtama Suomen kansanvaltainen tasavalta jouduttiin hylkäämään, että saataisiin nopeasti rauha Suomen kanssa ennen brittien ja ranskalaisten ilmaantumista paikalle.

Marraskuussa 1940 Stalin selvitytti, mitä mahdollisuuksia olisi liittää tuohon tasavaltaan loputkin Suomesta. Kun uusi liitontasavalta perustettiin, sinne oli saatu entisten lisäksi vain noin 200 suomalaista lähes neljän miljoonaa jäädessä ulkopuolelle. Mahdollisuuksia enempään ei sitten kuitenkaan ollut. Hitler kielsi tämän hyvin selkeästi.

Jatkosodan aikana K-S SNT:n rooli jäi varsin vaisuksi. Sen ”hallituksesta” ei tullut Suomen varjohallitusta, joka olisi odotellut pääsyä Helsinkiin. USA ja Englanti eivät olisi kannattaneet tällaista vapautuskonseptia. Kaikkein vähiten sitä kannattivat suomalaiset, joiden mielipiteellä oli sittenkin väliä, kuten oli yleisesti alettu ymmärtää.

Jonninjoutava Karjalais-suomalainen tasavalta olisi ilmeisesti kuulunut likvidoida, eihän se asiallisesti kuulunut muiden viidentoista joukkoon millään mittarilla. Niin tehtiinkin vuonna 1956. Mutta miksi tämä tapahtui vasta silloin, eikä esimerkiksi vuonna 1944?

Meillä ei taida olla tähän ihan varmaa vastausta. Sota-aika ei yleensä ole paras mahdollinen hetki tehdä hallinnollisia reformeja, mutta ei se myöskään ole paras aika kärrätä miljoonia ihmisiä tuhansien kilometrien päähän ilman järjellistä syytä. Silti tätäkin tehtiin.

Ehkä kuitenkin, kun ajatellaan karjalaisten kohtaloa, kannattaa muistaa myös Karjalais-suomalaisen SNT:n olemassaolo. Tämä tasavalta oli mitä ilmeisin Stalinin luomus, tehty ex tempore ja ad hoc. Rauhan solmimista varten. Sen lopettaminen kunniattomasta syystä olisi kuitenkin taas ollut yksi ideologinen epäonnistuminen suomalaisten kanssa. Nämä jurpelot[1] olivat jo kerran onnistuneet tekemään Stalinin kansallisuuspolitiikan naurunalaiseksi. Ehkäpä kannatti olla liikaa pöyhimättä tätä asiaa.

Jotakin sentään tehtiin. Viipuri ja Karjalan kannas liitettiin sodan päättyessä Leningradin alueeseen, siis Venäjään. Lisäksi miltei kaikki alueen paikannimet muutettiin. Tämä, jos mikä oli merkki siitä, ettei tätä aluetta koskaan liitettäisi muuhun Suomeen, eihän se enää ollut Suomea, siis tuota Karjalais-suomalaista valtiota. Nyt kyseessä oli vanha venäläinen kaupunki.

Mutta miten ne suomalaiset valloittajat oikein käyttäytyivät Karjalassa? Suomalaisten muistelmia on käytettävissä melko paljon, mutta suomeksi ei löydy paljoakaan materiaalia siitä, miten paikalliset kantakansallisuudet miehityksen kokivat.

Venäjäksi materiaalia on paljonkin ja siitä pitänee joku päivä kirjoittaa.

---

[1] Jurpelo (sav.) tarkoittaa äärimmäisen ja myös demonstratiivisen itsepäistä henkilöä, jolla on usein ikävä ilme kasvoillaan.